Minun rakkauteni on toisen luokan. Se ei elä päivänvalossa. Se on palasia aamukolmen ja auringonnousun välillä. Varastettuja. Se on pelkkiä palasia, aina, ja niihin minä takerrun kun en muutakaan saa. Puhun rakkaudesta vaikka se on vain jotain hupsuja palasia.
Se on varastettuja suudelmia metroasemalla. Tequilashotteja, jotka aina käyvät tekosyystä. Illan viimeisiä hitaita, kun kaikki ovat jo liian humalassa huomatakseen. Valvomista aamuseitsemään, ettei menettäisi hetkeäkään. Aamuyöllä kerron peloistani, suruistani, rakkauksistani. Siitä miten itken lähijunissa. Juuri siihen hetkeen ne mahtuvat. Vain silloin joku näkee minut.
Se näkee minut. Se sanoo minulle: Sinulla on kieli. Ja se juuri on eniten minua. Se ottaa hyllystä kirjan, tämä on sinulle. Se hieroo sänkistä leukaansa minun kämmeneeni ja minussa menee väreitä. Minä lupaan lähteä sen matkaoppaaksi Pariisiin. Mutta nekin ovat toissijaisia. Kun se näkee minut.
Baarinpöydässä ulkomaalainen poika osoitti sitä ja kysyi minulta: Is he your guy? Minä naurahdin ja kerroin, se on pelkkä ystävä. Mutten malttanut olla kysymättä, miksi sinä niin kysyt. No, se jutteli äsken toisen tytön kanssa, mutta kun sinä astuit huoneeseen, se ei nähnyt enää ketään muuta.
Enkö minä ansaitse omaa rakkautta, oikeaa? Enkö minä enää usko siihen? Vai miksi sitten pihistän palasen sieltä, toisen täältä. Miksi käyn leikkiä tulilla, vaarallisilla tulilla?
Toisen luokan. Varastettua. Palasia. Ette härnäisi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti