”Tarkoitan sitä, että kun toisiin on helpompi uskoa kuin itseen ja niille on helpompi sanoa kaikkia hyviä juttuja. Ja ne aina loistaa vaikkei ne itse tiedäkään sitä. Niin kannattais välillä olla itselleen yhtä hyvä.”
Yhtäkkiä liian monta tunnekuohua yhdelle aamulle. Se on minun heikoin kohtani.
Yksi on jahkailija ja minä haluaisin sanoa sille kaikki maailman kannustavat lauseet. Haluaisin sanoa, että ajautuminen on illuusiota, oikeasti kyse on tahdosta ja uskaltamisesta. Tai ettei ajautumisessa ole mitään pahaa. Kun elämän vesi virtaa, miks aina koetat nousta pintaan. Luulen että puhumme paljon muustakin kuin siitä mistä puhumme mutta en puutu siihenkään. Minä näen, että se on jahkailija mutta sellaisenakin se loistaa ja kimaltelee. Siihen minä uskon, vaikka itse istun kotona pyjamassa tuhlaamassa taas yhtä päivää jolloin itsekin voisin loistaa.
Se uskoo toiseen, jolla on omia vaikeita juttuja, mutta joka silti loistaa meille. Minun kurkkuani kuristaa, kun huomaan että kaikilla meillä on joku ja monia, jotka uskovat. Minä käsken: kuuntele kaikki kannustukset mitä sanot sille joka loistaa vaikkei itse näe sitä ja usko niihin. Minäkin yritän.
Yksi on sairaalassa jalka palasina ja minuun koskee myötätunnosta. Minä olen vahva kriiseissä enkä silti pystynyt tekemään mitään, kun se makasi lumisella metsäpolulla huutamassa kivusta.
Minä olen se, joka muistaa tärkeät jutut ja sanoo rohkaisevia sanoja ja uskoo vilpittömästi hyviin ihmisiin. Minä olen se, joka odottaa ambulanssia ja sairaalan käytävällä, soittaa paikkoihin, pitää kädestä eikä jätä yksin. Enkä minä näillä kehuskele, sanon vain että muistaisin. Minäkin olen ihan hyvä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti