Keho, mieli, ihmiset.
Keho kertoo kun se ei enää jaksa. Tai kun mieli ei jaksa. Keho saa olla rikki, mieli ei. Ajattelen Amélieta, ajattelen sitä ettei pitäisi jos ei tahdo. Mieli mieli mieli on väsynyt, väsynyt keho. Itken lähijunassa, pakkasessa, heti kiinni painetun oven takana. Tukahtunutta, kipeää itkua suoraan rinta-alasta ja rintalastan alta.
Ihmiset. Yhtäkkiä kaikki ne ihmiset. Nämä ihmiset. Hento ja paksutukkainen tyttö, polkkatukkapojat ja ne pojannäköiset veljekset. Se, joka on kovaääninen ja iloinen ja melkein samanniminen. Se, jolla oli hassut viikset muttei ole enää enkä vieläkään meinaa tunnistaa. Yhtäkkiä ne kaikki, joita äsken en vielä edes tuntenut ja nyt ne ovat jo lähimpänä, tärkeimpiä, ihon alla.
Yhdestä pidän enemmän, liikaa ja liian paljon, kosken ja se koskee, sattuu. Päivä päivän jälkeen päätän, nyt loppui, nyt en enää, en koskaan en mitään en siitä. Tuntuu sydänalassa, tässä rikkinäisessä repaleisessa liian moneen kertaan kokoon parsitussa. Minun sydämeni on niin pohjattoman suuri ja niin vähästä se täyttyy ääriään myöten.
Ja polkkatukkaiset pojat paijaavat kun pyydän. Jonkun pitäisi paijata, että tulisi parempi olo. Muttei se riitä, ei riitä, ei minulle mikään riitä ei kukaan koskaan. Lähden, menen kylmään maailmaan, pakkanen teutaroi ja riehuu ja puhaltaa ja lyö naamaan, pistelee. Kotona käperryn kerälle, peittojen vilttien vällyjen alle eikä se kylmä mene koskaan pois.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti