Aamuyöllä kahden baarin jälkeen jatkot ovat jossain Kalliossa, taas. Se pojannäköinen löhöää lattialla ja heijaa sylissään yhtä toista tyttöä, enkä minä tunne muuta kuin halua nauraa. Varattu mies istuu minun jalkojeni juuressa ja puskee päätään kämmeneeni niin kuin siskon kissat joiden kainalossa nukuin toissayönä. Minä rapsutan sitä korvan takaa, hajamielisemmin kuin ennen. Yksi kömpi jo kotiin nukkumaan humalaansa. Hento ja paksutukkainen tyttö miettii ääneen, mitä se oikein tekee täällä, katselemassa sitä kipinöintiä eikä kukaan sano enää mitään kieltääkseen.
Viiden jälkeen aamulla lähdemme vihdoin kotiin. Paksutukkainen tyttö kietaisee kätensä nopeasti kaulaani ja livahtaa ovesta, jättää meidät jälkeen. Me jätämme ne toiset ja painamme oven kiinni. Hississä mies jää seisomaan liian lähelle. Kuin vahingossa ja kuitenkin – ilmiselvästi. Se naurahtaa ilkikurisesti: oli pakko viipyä, vähän liian pitkään, kiusallaan. Hetken minusta tuntuu kuin olisimme taas viidentoista, vaikka siitä on kohta puoli elämää tai enemmänkin. Silloin vain ei ollut avovaimoja.
Autiolla kadulla hytisemme kylmästä. Puhumme tyhjänpäiväisyyksiä. Käymme sitä keskustelua, joka ei koskaan johda mihinkään. Halaamme salaa ja sitten otamme saman taksin, mutta ajamme eri paikkoihin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti