lahoista ja homeisista

Tämä vuosi on murtumista, luulen. Viime vuosi oli pysähtymistä. Mitään ei tapahtunut, kaikki pysyi paikoillaan tai korkeintaan jatkoi samaa vanhaa rataansa. Se oli tylsyyttä, taantumista, ehkä tyyntä ennen myrskyä.

Tämä vuosi on murtumista. Kipua ja haavoja, väsyneitä viikkoja, väärissä paikoissa itkemistä. Luopumista tai sen opettelemista. Ehkä jonkinlaista periksi antamista. Mille, siitä en ole vielä varma.

Luulen, että joskus pitää murtua kokonaan ennen kuin voi tulla ehjäksi. Joskus hajoillutta ei kannata enää korjata vaan ajaa kokonaan maan tasalle ja aloittaa alusta. Vääntyneillä nauloilla ei saa kasattua suoraa tai kestävää. Itseään ei pääse pakoon, ei niitä naarmuja, mutta paikalleen lahoaa.

Kunpa uskaltaisin murtua niin kovaa kuin täytyy. Kunpa en pelkäisi halkeamia. Kunpa uskaltaisin luottaa siihen, että minussa on arvokkaitakin paloja, että ne kannattaa kerätä talteen ja asetella kivijalkaan tai sopiviin kohtiin tilkkeeksi. Ja päästää irti niistä toisista, turhista, vääränmuotoisista. Lahoista ja homeisista.

Kunpa en niin jumalattoman kiivaasti yrittäisi hallita kaikkea, pitää kasassa ja kahlita. Kunpa uskaltaisin hajota ja luottaa siihen, että sen jälkeenkin minusta on jäljellä jotain. Koska kun jokin hajoaa perustuksia myöten, raunioiksi menevät kulissitkin. Se, mikä niiden rikkoonnuttua jää, saattaa olla tärkeintä.

Murtumista. Pienemmästä minä en opi, luulen.