Kävelin
rantatielle, ja jo se tuuli teki olosta vähän keveämmän. Menin taas yhteen
niistä paikoista, joissa en ole koskaan käynyt vaikka niin monta vuotta tämä
kaupunki on jo ollut minun kotini. Istuin pimeässä teatterisalissa ja katsoin
niitä ihmisiä, jotka osaavat olla esillä. Yhtä tuttua rokkitähtipoikaa ja
muita, siellä lavalla, tekemässä sellaisia joita minäkin haluaisin osata ja
uskaltaa.
Pelkäsin, että
se yksi ihastuspoika, trubaduuri, karhunkaltainen mikälie tulee ja se tuli.
Lamaannuin vähän, mutta se näyttikin yllättyvän vain iloisesti, kun väliajalla
huomasi minut. Koko ajan hoin itselleni: minulla on lupa olla täällä, minulla
on lupa olla täällä, minulla on lupa.
Ja lopulta, ihan
vahingossa, tuli parempi olo. Tyynempi mieli. Minä pärjäsin ihan hyvin.
Normaali ihminen olisi ehkä osannut hyvästellä kunnolla, luontevasti. Minä vain
pujahdin ovenraosta, kun kukaan ei huomannut. Mutta minä kohtasin ne pelottavat
ihmiset, minä nauroin niiden jutuille ja vitsailin viimeisestä kuin kuka
tahansa. Naistenhuoneen peilistä minä katsoin väsyneenä mutta suloisena ja kun
se Erich Frommia esittänyt kaunis partasuinen mies katsoi minua suoraan silmiin
ja sanoi: Jokainen on runoilija, kun ”minä rakastan” ei enää riitä, olisin
nyökytellyt painokkaasti jos vain olisin uskaltanut liikahtaakaan.
Kotimatkalla
lauloin ääneen omakeksimiäni lauluja. Kenties joskus uskallan laulaa muillekin
kuin vastatuulelle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti