Viimeinen ilta
28-vuotiaana: viiltävän kaunista. Suvilahti, kaupungin tyylikkäimmät ihmiset ja
konsertti, joka jätti minusta jäljelle pelkkiä kylmiä väreitä. Turvallisesti
vereslihalla kävelimme tuulisen kaupungin katuja, otimme pöydän, yhden
ranskalaisen omenasiiderin voimalla jaksoimme valomerkkiin asti. Vakavia,
suoria sanoja. Kerrankin. Kiertelyä, kaartelua, niin kuin tavallista. Herkkiin
kohtiin sohimista, avautumisia ja sulkeutumisia. Päätöksiä ja niistä
kertomista. Pelkoa ja varovaisia haaveita. Kyyneleitä, joita en osaa estää ja
elämä joka kuivaa sen minkä kasteleekin. Koska elämä on yks vitun ikuinen kesä.
Kotona pudotin
lasisen lampun lattialle, enkä jaksanut hermostua. Onneahan sirpaleet tuovat,
muistin. Jos tänään uskoisikin siihen. Jos jättäisi kivun, pelon ja haavat,
alkaisi uuden vuoden uudelta sivulta. Jos 29-vuotiaana olisikin onnellinen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti