sus on samanlaista ikävää ku hylätyissä pyörissä, sateen lyömissä, ajan syömissä

Kaikki hyvä on tässä, käden kantaman päässä. Minä pelkään taas, en uskaltaisi luottaa – toisiin enkä itseeni ainakaan. Olen auki revähtäneenä ja joku kaataa palsamia suoraa niihin sielun haavoihin, kipeämpiin ja syvempiin kuin tohdin ajatellakaan. Ja samalla sulkeudun, kiristän nyörejä, pidän omista kahleistani tiukkaan kiinni.

Ollapa kepeä, ollapa valoisa. Niin että maitokahvi ja sokerimuruset suupielessä riittäisivät. Ne päivät, kun loion sängyssä pitkälle pimeän tuloon.