parempi

Varattu mies on hetken poissa ja kaikki draama on jotenkin kutistunutta. Olen löytänyt itseni miettimästä (anglismi, mutta kaunis) millaista olisi, jos tapaisikin jonkun miehen. Sellaisen, joka suutelisi minua aamuyöllä eikä olisi kumpaakaan: varattu tai liian vapaa, pysähtymistä pelkäävä. Kai on joku kevät.

Olo on hyvä, parempi mutta kaikkea on edelleen vähän liikaa. Maanantaina joogatunnilla päässä kohisi, puoleentoista tuntiin en saanut yhtään hiljaista hetkeä.

Toisessa kaupungissa kiertelin verkkaisesti outoja katuja, pysähtelin ja söin ravintoloissa. Kiipesin harjulle. Ja tapasin Estellen, joka oli onnellinen nyt.

muualla

Puoli yhdeksältä
sunnuntaiaamuna
juna-asemalla
(en suutele ketään)
olen matkalla pohjoiseen
täältä

Vanha mies
tekee aamuvenyttelyä
puhuu lämpimikseen niistä kiinalaisista
jotka aina jumppaavat
kaiken maailman kaduilla
ehkä ettei nolaisi, itseään

Minusta se on viehättävää
ja tahtoisin sanoa sen mutten kuitenkaan
juna tulee ja
me nousemme kyytiin
minä unihiekkaa silmissä, vanha mies
ja naapuruston kerjäläiset

***

Perillä
seuraavana aamuna
maireat kissat makaavat minun aamupalapöydälläni
koiranpölvästi nappaa puolet leipäpalasta
ja minua naurattaa.
Aurinko kimaltelee.

sisko

"Mulla on kohta oikeesti kaupungin kattavin lääkevarasto. Me vähän vitsailtiin, että eihän tää oo reilua kun saan pelkkii punasii kolmioita... Haluan myös neliöitä, palloja ja keltaisia tähtiä (muistat varmaan sen lasten lelun, missä pitää saada palikka oikeaan reikään)."

"Sori, mut mul tuli keltaisista tähdistä ekana mieleen juutalaiset ja natsit..."

"Oot ihana. Onneksi ollaan kasvettu yhdessä. Jos tavattais nyt, voitais katsoa toisiamme melko kieroon."

Lyhyttukka, kriisitukka. Mutta minä olenkin se, joka ei pelkää kriisejä. Se joka ei pelkää. Muutosta. Konflikteja. Joka pikemminkin syöksyy niihin päätäpahkaa, heittäytyy suoraan pahki.

Olenhan?

irti päästämistä

Aamulla mieleen nousi kuva siitä ovesta, jossa on kaksi nimeä. Rinnakkain tai allekkain, en muista vaikka olen minä sen nähnyt, kaupungin toisella laidalla. Ne ovat yhdessä – nimet ja kantajat, rinnakkain tai allekkain, mutta minun rappuni jokaisessa ovessa on vain yksi nimi (paitsi siinä, missä on pelkkä kirjain).

Alan olla sillä tavalla repaleina, että jostain on pakko korjata. Kaksi viikkoa pidättelen hengitystä ja sitten päästän irti. Piirrän rajat ja se saa pysytellä niiden ulkopuolella. Jos tunnen houkutusta, ajattelen vain sitä ovea.

Niin moni sana viiltelee, mutta minähän olen se: lyhyttukkainen tyttö, mustavalkoisissaan. Jonka ei tarvitse välittää mistään.

Makaan pää läppärin kantta vasten ja mietin, pitäisikö minun vain unohtaa tämä. Se. Pystyisinköhän?

(ehkä, että mies on se, joka suutelee minua aamuyöstä, metroasemilla tai autioilla kaduilla)