niin kuin jossain tv-sarjassa

On hetkiä, jolloin nojaan kyynärpääni myyntitiskiin ja pään kämmeniin, tuijotan kirjapinoja mitään näkemättä ja hymyilen typerästi. Pudistan päätäni; en sittenkään ole ihan varma, mikä kaikki on totta. Vasemman solisluuni alla on kipeä sinelmä, kosketan sitä kun en usko. Siihen sinä puskit otsaasi.

Hymyilen messuvieraille niin, että poskilihaksia kiristää. Hammaslääkäri sanoi, että se johtuu stressistä, mutta oikeasti minä vain hymyilen. Aidommin kuin uskoisin.

Kirjakaupan mummo sanoi luettuaan Nummen Karkkipäivän: "Minä ajattelin, että sinusta voisi tulla hyvä sosiaalityöntekijä". Eikä se tiennyt, että juuri se minusta piti tulla. Ja lopulta minusta tuli hyvä niin monessa asiassa.

päälaellaan

Yhtäkkiä tapahtuu kaikki, mistä olen haaveillut. Täydellinen työpaikka ja se sunnuntai-iltojen poika, joka tekee keskiviikoistakin vähän pyhiä. Virkamatkoja melkein ulkomaille ja sylejä, joihin hukkuu.

Ja minä, en edes yritä ymmärtää. Otan lasin viiniä, palan vuohenjuustoa ja kirjoitan Pariisin-ystäville. He tuntevat huikentelevaisuuden. Ja he katsovat sitä hyvällä, lempeästi.

sano taas: hei tyttökulta, sä kuulut mun kainalooni

Valimon juna-asemalla, viiltävässä tuulessa, sepitin jo ensimmäiset lauseet tähän tekstiin, mutta nyt nekin ovat kadonneet. En uskaltanut ajatella pidemmälle, muistikirja ei koskaan ole mukana yhtä aikaa ajatusten kanssa. Haluaisin kantaa sitä aina mukanani ja samalla pelkään, että muistikirja tekisi minusta yhtä hullun kuin niistä seitsemänkymmentäluvulla väitöskirjojaan kirjoittaneista Etlan tutkijoista joista äiti aina kertoo.

Sanat pakenevat minua. Haluaisin kirjoittaa siitä pojasta, joka suuteli minua kylmin huulin tähtitaivaan alla, mutta pelkään että se oli pelkkää unta. Juna-asemalla muistin senkin ja villiintynyt perhoslauma lehahti siivilleen minun mahanpohjassani. En koskaan osaa olla niin huoleton kuin luulen. Haluaisin, että siinä pojassa olisi jotain kirjoitettavaa.

Haluaisin kirjoittaa kirkkohäistä, ammattiylpeydestä, siitä miltä tuntuu kun kukaan ei ymmärrä ja miltä tuntuu kun yhtäkkiä huomaa, että juuri tässä on oikea paikka ja kaikki nämä ihmiset tässä ympärilläkin tietävät sen.

Haluaisin kirjoittaa muistikirjoja, väitöskirjoja, kaikenlaisia kirjoja joita ihmiset panisivat kirjahyllyihinsä ja ihailisivat ja ottaisivat sitten uudelleen käteensä ja lukisivat taas! Mutten osaa muuta kuin näitä haparoivia sanoja.

Naapurinpojan naisvieras huutaa taas, korkealta niin kuin kurjet.

ei mitään sanottavaa

Tänään neuloin vain sukkia, liian isoja villasukkia yhdelle sivaripojalle. Tein pannukakkua. Värjäsin hiukset ja lakkasin kynnet. Luin kirjoja. Keitin kasviskeittoa.

En kävellyt kauppaan. En vienyt paketteja postiin. En kirjoittanut gradua. En käynyt juoksemassa. En edes ulkona. En taaskaan nähnyt sitä sunnuntai-iltojen poikaa vaikka piti.

Ehkä meitä molempia pelottaa.

En kirjoittanut mitään järkevää.

haluaisin aloittaa jokaisen aamun kuohuviinilasillisella

Aamulla ensimmäisenä, kello 09:18, minulle tyrkättiin käteen kuohuviinilasi. Odotin kakkukahveja, mutta joskus päivä on hyvä aloittaa vähän kimaltavammin. Asiakkaillekin oli helpompi hymyillä.

Palkkatöistä juoksin vapaaehtoistöihin; hymyilin, neuvoin, järjestin ja rohkaisin. Ja minulle sanottiin: "sä oot ihmeen järjestelmällinen, se on niin huojentavaa". Minulle, joka sunnuntaina sain loppuun kahden ja puolen kuukauden siivousurakan. Maanantai-iltana mietin: nyt saisin puolessa tunnissa tämän asunnon sellaiseen kuntoon, että voisin pyytää vieraita. Tänään aamulla laskin, että aikaa menisi jo tunti. Ei olla vielä kriisissä, muttei kaukanakaan.

On hassua, miten vähän joskus uskoo itseensä. Ja miten paljon joku muu uskoo. Miten erilaisena ne minut näkevät. Sitä kun osaisin mainostaa, ei olisi mitään hätää.

Kuohuviinin jälkeen olen juonut kahdeksan lasia arkiviiniä. Puhunut vähän ranskaa. Puhunut perheestä, siitä hyväksymisen tarpeesta. Flirttaillut kahdelle pojalle, ja sitten muutamalle muulle.

Voiko olla yhtä aikaa huolimaton ja järjestelmällinen?

ota hitaammin

Eilen unohdin kännykän kotiin. En käytä sitä koskaan, en vastaa, en kuule edes kun se soi. Eilen olin saanut kolme puhelua ja yhden viestin. Ja aika paljon sähköpostiviestejä, kun kerroin etten ole puhelimen päässä.

Kun olin lähdössä töistä, rannekello näytti itsepintaisesti 15.15. Mistä se tiesi pysähtyä samana päivänä, kun puhelimen kellokin oli kotona? Meneekö taas liian lujaa?

(Illalla kun pääsin kotiin, internetkin oli rikki.)

naamio

Minä haluaisin muuttaa sukunimeäni, vaihtaa uskontoni ja lähteä toiseen maahan.

Mitä minä vielä pakenen?

bleak house

Ranskassa kodiksi riitti kolme eriparilautasta ja korkkiruuvi, kylmä ja valkoinen asuntolahuone. Siellä kodin tunsi niistä ihmisistä, joiden kanssa jakoi illallisensa, kahden euron viinipullonsa, ilonsa ja surunsa. Täällä yritän tehdä kotia siisteistä kirjahyllyistä ja puhtaista lattioista. Olen yksinäisempi kuin koskaan. Onneksi olen alkanut pitää itsestäni.

Minut kutsuttiin syntymäpäiväjuhliin Saksaan, uudeksivuodeksi Barcelonaan tai Roomaan, keväällä viikoksi laskettelemaan Ranskan alpeille. Tänään kutsuin itseni hääjuhliin Romaniaan. Silti istun yksin kotona iltaisin enkä tiedä kenelle soittaisin, eikä minulle soita kukaan muu kuin se poika, joka ei halua minusta muuta kuin sunnuntai-iltoja.

Yritin unohtaa ettei minulla ole mitään muuta tekemistä ja kuurasin koko kodin puhtaaksi. Tyhjensin viimeisetkin muuttolaatikot, siirsin huonekalut paikoilleen, silitin vaatteetkin. Yksi Ikean kassillinen odottaa kirpputoripäiviä, kaikki kirjekuoreen mahtuvat aarteet pakkasin Romanian lapsille. Risat t-paidat annoin hylättyjen kissojen taloon. Kun sain kaiken valmiiksi, sytytin kynttilät parvekkeelle ja muistin, että tänään on asunnottomien yö.

Vaikka on asunto, voi silti olla koditon. Sen opin pääsykokeessa keväällä 2003.

rukka

Olen istunut kotona tämänkin perjantain. Muuttolaatikoista on purkamatta enää kolme. Äsken löysin junakortin ja teatterilipun Berliinistä. Tiesin, että nyt on liian myöhä.

Vaikka minun on ihan hyvä, olen hetki hetkeltä yksinäisempi. Ja vaikken kaipaa ketään, tahtoisin taas olla siinä sylissä johon hukuin kaksi viikkoa sitten.

Kotona on koko ajan vähemmän tavaraa. Liikaa vieläkin, mutta aina vähän vähemmän. Nyt on enemmän tilaa ajatuksille. Ja vieraille. Tutuille.

Jonakin päivänä kirjoitan kirjan äideistä ja tyttäristä. Ehkä sitten, kun olen unohtanut kaikki kipeät ajatukset, jotka niistä kahdesta sanasta tulee mieleen.

Jos kirjoittaa Riikka kaunolla ja unohtaa i-pisteet, siitä tulee Rukka. Joskus ala-asteella kirjoitin vahingossa yhteen kirjeeseen niin ja silloinkin minua pilkattiin.

lupaa minulle

Riikka,

muista miltä tuntuu olla rehellinen itselleen. Silloinkin, kun kaikki muut ovat eri mieltä. Silloinkin, kun tuntuu ettei mikään onnistu. Silloin, kun kukaan ei muista sanoa eikä tunnu huomaavan miten upea ja vahva ja hieno sinä olet.

Muista miltä tuntuu katsoa silmiin ja hymyillä aidosti. Miten helppoa lopulta on sanoa suoraan se, mitä ajattelee. Muista se, miten ihmiset reagoivat niihin sanoihin.

Muista miltä tuntuu, kun on selvinnyt jostain mistä ei koskaan luullut selviävänsä. Muista miltä tuntuu, kun vihdoin ymmärtää. Kun silmät avautuvat.

Muista, että vaikka kukaan ei olisi koskaan uskonut sinuun, ei sinun tarvitse uskoa niitä. Ja muista, että joku uskoo aina.

Muista, ettei aitous ole sitä että on täydellinen. Että heikkokin saa olla. Ja silloin kun jaksat vain itkeä, muista että sinä olet ihminen joka tuntee voimakkaasti. Eikä se ole väärin, se on rikkaus. Se olet sinä.

Muista että kasvaminen sattuu aina, niinhän kengätkin hiertävät kun ne jäävät liian pieniksi.

Ja lopulta muista, muista miltä tuntuu olla rehellinen itselleen.

pihlajanmarjoja

Yhä vieläkin hyviä päiviä, yksi toisensa perään. Kirjastoja, hollannintunteja, hierojia joiden kanssa voi puhua jalkapallosta ja maahanmuutosta, lahjakirjoja, työpaikkoja, toteutumista ja poikia, joita ajatellessa tulee lämmin olo. Kettutyttö kehrää.

Syksyinen maailma on kaunis kun sitä katsoo kuumeisin silmin ja jos olen ihan rehellinen, työpäivinä on kivempaa maata kotona peiton alla teemuki kädessä ja lukea purjehdusseikkailuja kuin olla töissä.

Sairastaessa vain kaipaa aina enemmän kuin täysissä voimissa. Minä kaipaan aina jotakuta, joka paijaisi, vaikka vain ajatuksissa. Jotakuta, johon tukeutua. Niin kuin lapsena äitiä ja isää, jotka tiesivät kaiken eivätkä antaneet minkään pahan tulla.

Miten kauan kestää, että lakkaa kaipaamasta? Että oppii luottamaan siihen, että pärjää omillaan. Varsinkin, vaikka on erilainen kuin ne tai kuin ne odottivat. Milloin lakkaa janoamasta kehuja ja hyväksyntää tai edes sitä että joku ymmärtäisi?

Omistaan ei voi päästää irti, mutta voi irrottautua. Kasvaa erilleen. Mutta miksi kaikkein läheisimmät ovat joskus kaikkein kauimpana? Ja kuinka kauas kannattaa kurkottaa? Vai voisiko jo luottaa siihen, että tämä riittää. Minä riitän. Enkä tarvitse ketään kertomaan sitä.

101010

Tänään olin koko aamun melkein vihainen. Puhisin itsekseni, äksyilin ja halusin kiukutella koko maailmalle. Kunnes se poika viimein soitti. Sitten aloin melkein pelätä. Vanhasta muistista. Olin varma, ettei se sitä eikä tätä eikä mitään ikinä. Pohdin ja päätin kaiken valmiiksi. Ennen lähtöä kuuntelin Stellaa ja ajattelin, että kirjoitan jotain, jonka otsikoksi tulee "hyvin näyttelet sen ettet tahtois enempään".

Sitten ajattelin, että ehkä kuitenkin odotan ja katson, mitä tapahtuu. Ihan rauhassa. En pelkää etukäteen, en kompastu omiin ajatuksiini. En odota pahinta.

Eikä mitään pahaa tapahtunutkaan. Vähän hämmentyneisyyttä, joitain ujoja tunnustuksia. Kirjoja, elokuvia, tietokonepelejä ja nuoruusvuosia. Ja vatsassa perhosia, sittenkin. En vielä tiedä, onko siinä kaikki. Joskus on hyvä edetä ihan pienin askelin.

Kai tällaisessa päivässä sittenkin on ripaus taikaa.

lauantai-iltana

Olen tehnyt kotia; järjestänyt kaikki kirjat taas omille paikoilleen. Joka kerta kun kurkkaan salaa vanhan päiväkirjan väliin, sieltä löytyy valokuvia minusta ja luxemburgilaisesta taiteilijasta. Paitsi sen yhden välistä löytyivät kaikki kuolinilmoitukset ja kuva siitä pojasta, joka ajoi mopolla päin seinää kymmenen vuotta sitten.

Nyt haluaisin pyytää jonkun kotiini, ihailemaan niitä kauniita kirjoja suorissa riveissä. Ei haittaa vaikka kaikki muu on vähän rempallaan. Sitten mentäisiin syömään simpukoita.

Minusta on tullut sellainen tyttö, joka kutsutaan uudenvuodenjuhliin Barcelonaan. Jos jään Suomeen, joudun varmaan istumaan yksin kotona koko aattoillan.

joskus mä juoksen kotiin kun en jaksa kävellä

Viime päivinä minusta on tuntunut, että alan olla lähellä sitä, mikä haluaisin olla. Seestynyt mieli tuntuu välillä niin kummalliselta, että mietin, onko tässä sittenkin jotain valheellista. Mutta tämä ei tunnu tyytymiseltä. En ole enää päättömästi joka suuntaan räksyttävä, vihainen nuori nainen, mutta olen valmis seisomaan asioiden takana. Olen valmis heittäytymään mutten enää tinkimään itsestäni.

En näe enää sitä pelokasta naista, joka ei uskalla avata suutaan tai seisoa suorassa. Joskus vuosi sitten olin kirjoittanut näin: ”Mutta jos rupeaa pelkäämään isoja asioita, ihan pian pelkää myös pieniä. Ja jos pelkää niitä jo nyt, on paras alkaa taistella. Puhelinsoittoja, ääneen puhumista tai aidosti hymyilemistä. Upeana olemista. Vieraiden tervehtimistä. Kysymistä. Vastaamista. Suorana seisomista. Niiden vuoksi kannattaa taistella.”

Minusta tuntuu, etten pelkää enää mitään noista. Se on huumaava tunne. Mutta kun nostaa pään pystyyn, avaa suunsa ja alkaa olla upea, joutuu laittamaan itsensä likoon. Kun ei enää voi tukeutua, vedota tai piiloutua mihinkään, on aika alasti. Heittäytymisessä ja uskaltamisessa on aina se riski, että joku tulee ja rikkoo. En pelkää enää rikki menemistä enkä sitä mitä muut ajattelevat. Mutta kun on alasti, kun ei piiloudu, on kokonaan omillaan. Kokonaan vastuussa itsestään.

Ehkä se pitää oppia, ennen kuin voi olla jonkun toisen kanssa tai toisesta vastuussa. Vasta kun oppii antamaan itselleen tilaa ja luvan, osaa antaa tilaa muillekin.

Enää minä en tee mitään vain siksi, että on pakko. Suomessa minun elämäni on kiireistä, kalenteri on koko ajan täynnä ja kaikki velvollisuudet tuntuvat suunnattoman tärkeiltä. Se kuka vaatii, on mielestään aina tärkein. Töissä pitäisi keskittyä töihin ja yliopistossa yliopistoon. Enkä minä ota kumpaakaan kevyesti. Mutten minä enää rupea kummankaan orjaksi. Kirjoitan silloin kun pitää kirjoittaa. Herään aikaisin kun pitää mennä töihin. Mutten yritä tehdä kaikkea yhtä aikaa, yhtä hyvin. Kun stressaan niin paljon, että vatsaa kivistää, huokaan syvään ja juon inkivääriteetä. Kun olen tuohtunut, en yritä väkisin istua alas tekemään sitä mikä minua tuohduttaa. En tingi unesta, en ruoka-ajoista enkä tanssitunneista. En joutilaasta vetelehtimisestä tai hyvien kirjojen lukemisesta. Lehtikasoissa hyppimisestä tai huolettomista illoista.

Muuten en millään jaksaisi olla niin varma. Pitää päätä pystyssä, katsoa silmiin ja sanoa suoraan, mitä ajattelen. Muuten en jaksaisi olla niin pirun upea.

elää kertoakseen

Joskus kertoo elääkseen.

Viime päivinä kaikki on ollut kaunista. Mitään pahaa ei ole enkä edes mieti, milloin se taivas mahtaa pudota niskaan. Tällaisina hetkinä pitäisi muistaa elää enemmän ja kirjoittaa vähemmän. Tällaisina hetkinä se on helpompaa kuin koskaan.

Tänään yllätin itseni kokoamasta tapahtumia lauseiksi, ennen kuin ne olivat kunnolla tapahtuneetkaan. Ehkä halusin pitää kiinni täydellisestä aamusta. Ehkä tarvitsin jonkun kertomaan, että tämä ei ole kuviteltua.

Ne sanat kirjoitin punakantiseen muistivihkoon, en tänne. Tähtikuvioista, viiniköynnöksistä ja lokakuun auringosta minä en kerro. Että niissä säilyisi edes hitunen taikaa.