Valimon juna-asemalla, viiltävässä tuulessa, sepitin jo ensimmäiset lauseet tähän tekstiin, mutta nyt nekin ovat kadonneet. En uskaltanut ajatella pidemmälle, muistikirja ei koskaan ole mukana yhtä aikaa ajatusten kanssa. Haluaisin kantaa sitä aina mukanani ja samalla pelkään, että muistikirja tekisi minusta yhtä hullun kuin niistä seitsemänkymmentäluvulla väitöskirjojaan kirjoittaneista Etlan tutkijoista joista äiti aina kertoo.
Sanat pakenevat minua. Haluaisin kirjoittaa siitä pojasta, joka suuteli minua kylmin huulin tähtitaivaan alla, mutta pelkään että se oli pelkkää unta. Juna-asemalla muistin senkin ja villiintynyt perhoslauma lehahti siivilleen minun mahanpohjassani. En koskaan osaa olla niin huoleton kuin luulen. Haluaisin, että siinä pojassa olisi jotain kirjoitettavaa.
Haluaisin kirjoittaa kirkkohäistä, ammattiylpeydestä, siitä miltä tuntuu kun kukaan ei ymmärrä ja miltä tuntuu kun yhtäkkiä huomaa, että juuri tässä on oikea paikka ja kaikki nämä ihmiset tässä ympärilläkin tietävät sen.
Haluaisin kirjoittaa muistikirjoja, väitöskirjoja, kaikenlaisia kirjoja joita ihmiset panisivat kirjahyllyihinsä ja ihailisivat ja ottaisivat sitten uudelleen käteensä ja lukisivat taas! Mutten osaa muuta kuin näitä haparoivia sanoja.
Naapurinpojan naisvieras huutaa taas, korkealta niin kuin kurjet.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti