karhu ja tähti

Istuin Merimuseon pienimmässä huoneessa ja katselin roskakorista löytyneitä tehtaan filmejä. Vanhan kauppalan liikenneympyröitä, kokonaisten hallien kokoisia koneita ja Aallon piirtämiä työläisten asuntoja. Ja vaaria, joka opetti tehtaan lapsia hiihtämään. Puusukset, sarkahousut, villatakki ja pipo joka ei vahingossakaan yltänyt korville. Lapsilla punaiset posket ja loistavat silmät ja kaikkien keskellä minun vaarini, joka näytti, miten suksilla kaadutaan. Minun tummakulmainen, mustatukkainen, lempeäsilmäinen vaarini, jonka näin nyt ensimmäisen kerran melkein elävänä. Kysyin vieressä istuvalta pariskunnalta: "Tunsittekstyä Vekin?" ja mietin, millainen ääni sillä ihmeellisellä miehellä oli.

Museon saleissa ihailin puisia veneitä. Seisoin satamassa niin kauan, että sormista ja nenänpäästä lähti tunto ja katselin jäätynyttä, valkoista merta. Ajattelin: näistä isä pitäisi. Niistä filmeistä se olisi tuntenut jokaisen paikan ja jokaisen ihmisen. Vaarista se olisi kertonut kaikkia kaskuja, pelkästään hyvää.

Illalla täti esitteli mummon kauneimpia nappeja.

Minä olen niissä, pienissä palasissa. Ja ne minussa. On niin paljon, mitä haluaisin tuntea. Se peräänantamattomuus, jääräpäisyys. Joku omituinen herkkyys. Ja kuitenkin huolettomuus, ilo. Keneltä ne tulevat?

Tänään on taas isätön olo. Juureton. Koditon. Eikä sitä voi ottaa pois.

Aurinko nousee taas aamuisin meitä vastaan. Talvivalo on lempeä enkä malta nukkua työmatkaa. Viikissä taivas on keltainen ja vaaleanpunainen, violetti. Punaisten puutalojen katoilla valkoinen lumimatto. Maailma kuin valokuva.

Minun sydämeni pakahtuu niin vähästä.

hakaneulalla taivaaseen ripustettu*

Nyt jo makaan lattialla ja huokailen. Mies on huokailija enkä minä tahtoisi olla. Makaan, huokailen, vaikeroin. Kirjoitan sinikantiseen kirjaan kaiken, tänne en uskaltaisi mitään etten paljastu. Kenellekään. Miehelle. Itselleni.

Miksi miksi miksi tämä on aina aina aina niin vaikeaa? Miksi rakkaus ei koskaan tule? Ja kun se tulee se ilkkuu ja irvailee, menee menojaan ja on vihreämpää aidan toisella puolen. On hauras kuin hakaneulalla taivaaseen ripustettu. Miksi minun sydämeeni aina hiipivät väärät ihmiset, vahingossa, lupaa kysymättä?

Hoen itselleni, että tämäkin on vain yksi tarina. Jos tämä olisi totta, en minä olisi näin avoin. En minä uskaltaisi. Nyt kun ei ole mitään pelättävää, nyt kun tämä ei kuitenkaan tapahdu, kaikki padot murtuvat.

Mutta ei minun hölmö ylpeä sydämeni kuuntele järjen ääntä. Minun moraalini on löyhä, se on hiljaa. Sitä ei paljon kiinnosta. Minun sydämeni, se saattaa mennä palasiksi.


*Tuula-Liina Varikselta pihistetty

Kimppu hylättyjä, punakeltaisia tulppaaneja. Siirtolapuutarha-mukissa vaniljateetä ja sokeria. Vuoden ensimmäinen kermapulla ja Viikkolehti. Istun lattialla enkä välitä kylmästä. Näissä perjantai-illoissa on jotain keski-ikäistä. Hetken on hyvä olla, vaikka sydänalassa humiseekin se tyhjä.

inhoan näitä aamuja
kun tulee hätä
ja koko päivän saa olla
varpaillaan

menet ja kimaltelet

”Tarkoitan sitä, että kun toisiin on helpompi uskoa kuin itseen ja niille on helpompi sanoa kaikkia hyviä juttuja. Ja ne aina loistaa vaikkei ne itse tiedäkään sitä. Niin kannattais välillä olla itselleen yhtä hyvä.”

Yhtäkkiä liian monta tunnekuohua yhdelle aamulle. Se on minun heikoin kohtani.

Yksi on jahkailija ja minä haluaisin sanoa sille kaikki maailman kannustavat lauseet. Haluaisin sanoa, että ajautuminen on illuusiota, oikeasti kyse on tahdosta ja uskaltamisesta. Tai ettei ajautumisessa ole mitään pahaa. Kun elämän vesi virtaa, miks aina koetat nousta pintaan. Luulen että puhumme paljon muustakin kuin siitä mistä puhumme mutta en puutu siihenkään. Minä näen, että se on jahkailija mutta sellaisenakin se loistaa ja kimaltelee. Siihen minä uskon, vaikka itse istun kotona pyjamassa tuhlaamassa taas yhtä päivää jolloin itsekin voisin loistaa.

Se uskoo toiseen, jolla on omia vaikeita juttuja, mutta joka silti loistaa meille. Minun kurkkuani kuristaa, kun huomaan että kaikilla meillä on joku ja monia, jotka uskovat. Minä käsken: kuuntele kaikki kannustukset mitä sanot sille joka loistaa vaikkei itse näe sitä ja usko niihin. Minäkin yritän.

Yksi on sairaalassa jalka palasina ja minuun koskee myötätunnosta. Minä olen vahva kriiseissä enkä silti pystynyt tekemään mitään, kun se makasi lumisella metsäpolulla huutamassa kivusta.

Minä olen se, joka muistaa tärkeät jutut ja sanoo rohkaisevia sanoja ja uskoo vilpittömästi hyviin ihmisiin. Minä olen se, joka odottaa ambulanssia ja sairaalan käytävällä, soittaa paikkoihin, pitää kädestä eikä jätä yksin. Enkä minä näillä kehuskele, sanon vain että muistaisin. Minäkin olen ihan hyvä.

arki

Pesukone aikoo hajota ja yhtäkkiä tahtoisin kamalasti itkeä.

Jatkan tulilla leikkimistä ja odotan, missä roihahtaa ensimmäinen palo. Välillä askel on kepeä ja hymy herkkä, ilkikurinen, välillä salpautuu henki.

On muutama tyttö, joille puhun. Yksi sisko, yksi maapallon toisella puolella, yksi viereisellä tiskillä liian monena päivänä viikosta. Ne kaikki ymmärtävät vaikka minä itsekään en. Ne eivät heristä sormeaan, ne sanovat että minä ansaitsen hyvää ja tietävät etten tyydy helppoon.

Mutta tämä, irvikuva, salaa ja piilossa pimeässä. Onko se kumpaakaan?