"Ihmiset, joiden planeetalla ei kasvaisi kukkia, ajattelisivat varmaan, että meidän täytyy olla hulluina riemusta, kun meillä on kaiken aikaa ympärillämme moisia luomuksia."

Iris Murdoch

Sisko lähetti sanoja ja kettulapaset. Yritän ajatella niitä ja uskoa, etten ole täysin sydämetön, sadistinen hirviö vaikka niin väitetään.

Paksutukkainen tyttö ei sano: Kyllä sinä selviät.

Se sanoo: En mie epäile siun selviytymiskykyjä, mie vaa toivon et siun ei tarvis käyttää niitä.

Jos me ei olla enää viidentoista, niin ehkä me ollaan huono Greyn anatomian jakso.

kaikki on ehkä vain satua

Aamuyöllä kahden baarin jälkeen jatkot ovat jossain Kalliossa, taas. Se pojannäköinen löhöää lattialla ja heijaa sylissään yhtä toista tyttöä, enkä minä tunne muuta kuin halua nauraa. Varattu mies istuu minun jalkojeni juuressa ja puskee päätään kämmeneeni niin kuin siskon kissat joiden kainalossa nukuin toissayönä. Minä rapsutan sitä korvan takaa, hajamielisemmin kuin ennen. Yksi kömpi jo kotiin nukkumaan humalaansa. Hento ja paksutukkainen tyttö miettii ääneen, mitä se oikein tekee täällä, katselemassa sitä kipinöintiä eikä kukaan sano enää mitään kieltääkseen.

Viiden jälkeen aamulla lähdemme vihdoin kotiin. Paksutukkainen tyttö kietaisee kätensä nopeasti kaulaani ja livahtaa ovesta, jättää meidät jälkeen. Me jätämme ne toiset ja painamme oven kiinni. Hississä mies jää seisomaan liian lähelle. Kuin vahingossa ja kuitenkin – ilmiselvästi. Se naurahtaa ilkikurisesti: oli pakko viipyä, vähän liian pitkään, kiusallaan. Hetken minusta tuntuu kuin olisimme taas viidentoista, vaikka siitä on kohta puoli elämää tai enemmänkin. Silloin vain ei ollut avovaimoja.

Autiolla kadulla hytisemme kylmästä. Puhumme tyhjänpäiväisyyksiä. Käymme sitä keskustelua, joka ei koskaan johda mihinkään. Halaamme salaa ja sitten otamme saman taksin, mutta ajamme eri paikkoihin.

"Kiharat! Poissa!
Se on kaunis, mutta
erilainen.
Eikä muuttua saa."

gamine

Ryhdyin
lyhyttukkaiseksi tytöksi.

Lyhyttukkaiset tytöt ovat
usein hauskannäköisiä
varmoja
vahvoja.

Se on valinta
jossain sanottiin
ja minä pidin siitä
miten oli sanottu.

Tämä on askel
pieni mutta
ensimmäinen.
Johonkin.

Nämä onnettomat rakkaudet noudattavat tiettyä kaavaa. Jossain kohtaa tajuan aina, että kyllä minä selviydyn. Se on jonkinlaista tappion myöntämistä: vain pettymyksistä voi selviytyä. Joskus nuorempana menin näistä suruista kokonaan palasiksi, tuusannuuskaksi ja pieniksi siruiksi. Sitten opin selviytymään. Opin, että minä olen selviytyjä.

Tänään olen yrittänyt sanoa sen itselleni moneen kertaan. En koskaan pääse lauseen loppuun ennen kuin itku tulee. En ole ihan vielä valmis häviämään taas.

silmien alla on sopivasti mustaa, runoja se rustaa mustissaan

Olen alkanut kirjoittaa
runoja
kokouksissa ja
sellaisissa tilanteissa
kun kaipaan jotain tekemistä käsilleni.

Pitkään yritin piirtää, kiemuroita tai
kauniita kuvia.

Mutta nyt
teen välillä muistiinpanoja
eurokriisistä
ja välillä näitä:

”hameessa paulakukkia
punaisia
ja musta kangaskantinen muistivihko,
kun kaikilla muilla on läppärit.
kaulassa jalkapuoli kettu
toteemieläin

metrin päässä, siinä se on
minun kylmät käteni
mahtuisivat sen käsikäteen
mutta lämmin sydämeni ei taida”

Sanahelinää
mutta ainakin
muistikirjat täyttyvät.

Mies sanoi minulle: "Sun elämä ois niin toisenlaista, jos sunkin äiti olis kutsunut sua pupuksi." Sitten itkin vähän ja kävelin kotiin.

Pirun totta.

suuria sanoja, pieniä juttuja

Jos rakkaus onkin minulle lyijynraskasta niin aika kepeästi siitä puhun. Tai ei kai rakkaus taida sanoissa ollakaan, niin ne ainakin sanovat. Ne jotka tietävät, teoista ne puhuvat. Nämä nyt on tällaisia, tarinoita, helinää ja kimalletta. Eikö aina ole helpoin puhua suuria sanoja siitä, mistä ei mitään tiedä.

Eihän rakkaus voi olla tällaista. Piilottelevaa, piikittelevää ja hattu kourassa kerjäävää. Ei voi pelkistä aamuöistä elää. Mutta on jotain, joku lämmin tunne, mieltymys. Sellainen mies, josta ei ikinä päällepäin uskoisi. En uskonut minäkään mutta niin vain kävi. Se avasi minut, aukaisi. Tuli vähän niin kuin ihon alle. Ja nyt on hetkiä, että on vaikeaa hengittää ilman sitä.

Mutta tarinat, niissähän on aina loppu. Eikä välttämättä onnellinen.

kai se menee ohi

Tai niin. Rakastaisinhan minä, vaikka maailman ääreen asti. Riittäisihän minulla. Mutta pelkään, että kohta olen vain yksinäinen, säälittävä tyttö, joka kerjää ropoja tai nuolee murusia lattialta kun muutakaan ei saa. Ja se toinen menee ehjään kotiin, sen vaimon luo, saman patjan päälle tiedättehän.

katulamput tuovat oudon tunteen joka on kuin rakkaus

Enkä pelkästään rakastu mahdottomiin miehiin. Minun rakkautenikin on mahdotonta.

Minä voin vaatia rakkaudelta mitä tahansa, sillä minä en ole koskaan elänyt siinä. Minun rakkauteni on vielä täydellistä, särötöntä. Minä saan olla rakkaudesta sokea. Sanoa: Kaikki tai ei mitään. Koska jos ei se ole kaikki, miksi te sitten pidätte siitä niin tiukasti kiinni? Miksette etsi parempaa? Miksi tyydytte?

Minun rakkauteni on raskasta, kaikennielevää, mustavalkoista. Rakkaus on raskasta meille, joilla sitä ei ole. Meillä on menetettävänä kaikki.

Kaiken muun voin tehdä kepeästi. Hymyillä ja keimailla. Suudella miehiä metroasemilla. Herätä vieraista sängyistä, vääristä sängyistä. Kylmistä vuoteista. Maata luokan tai juhlien jokaisen pojan kanssa. Hiipiä kotiin aamuyöstä ja unohtaa.

Raskasta.
Keveää.

persikansiemenestä tappelevat pulut

Seison keskellä lattiaa, siinä ainoassa kohtaa missä on vähän tilaa. Tuijotan ulos lumisateeseen ja laulan Olavi Uusivirran mukana, levy toisensa jälkeen. En liiku mutta jalat tärisevät.

Eilen istuin baarissa pimeässä sohvannurkassa ja koetin puhua rakkaudesta. Puhuin käsilläni, änkytin ja olen varma, että kaulalle nousi palavia, punaisia läikkiä. Aamulla luin uutisia ja huomasin tekeväni samaa: huutavani ääneen änkytykseen asti, lauseita joille en keksi loppua.

Asiat on nyt vähän vaikeita. Rakkaus ja Wahlroos ja vittu kaikki.

Siksi minä seison keskellä lattiaa, tuijotan ulos ja laulan.

"Ujot, surevat, erikoiset ihmiset tai ihmiset, joilla on epätavallinen rakkauselämä huomaavatkin yhtäkkiä, että heitä pidetään mielisairaina."

Minut voisi medikalisoida niin monella tapaa.

rakkausjuttuja

Mietin vielä illalla, unen rajamailla, sitä luxemburgilaista taiteilijaa. Ensirakkautta melkein seitsemän vuoden takaa. Minä olin ujo, sulkeutunut ja hankala tyttö. Se omien eilisten sanojensa mukaan ”jeune et con”. Eikä sitä hullutusta kestänyt kuin muutama viikko. Mutta hetkessä minä muistin, millainen se on. Oli. Muistan niin tarkasti niin paljon. Eikä se ikävä ole kadonnut mihinkään. Sellaisia ensirakkaudet kai ovat.

Mietin sitä, miten minun elämässäni on ollut niin monta sellaista poikaa, joita on vain pakko rakastaa. Ja joita on mahdotonta rakastaa. Niitä, jotka pyrähtävät hetkeksi tähän ja katoavat sitten taas. Ja minä olen aina se sama haaveileva tyttö, joka ei ymmärrä oikeasta rakkaudesta paljon mitään. Tai arjesta ainakaan.

Mietin sitäkin, miten jotkut tytöt aina rakastuvat tummatukkaisiin miehiin tai pitkiin tai muuten vaan samankaltaisiin. Minä rakastun mahdottomiin miehiin. Siinä minun kaavani.

Mietin taas niitä Olli Jalosen sanoja: Kun on rakkaudesta ja kiintymyksestä vajaa, tahtoo uskoa kaiken.

les luxembourgeois

Luxemburgilainen ystävä tupsahti Helsinkiin. Joimme teetä Musiikkitalon kahvilassa ja kaljaa räkälässä Kalliossa. Puhuimme hapuilevaa ranskaa, nostalgisoimme ja liikutuimme. Hetken Pariisi oli täällä. Eilen se oli täällä ja nyt se on jo poissa.

Äsken juttelin niitänäitä luxemburgilaisen ensirakastajan kanssa, ensimmäistä kertaa ties kuinka moneen kuukauteen. Muistin Brysselin hiostavan kesän, minä kukkamekossa, yöllä, jossain puistossa ja se kuiskimassa minun korvaani.

Sitä jättää paloja sydämestään pitkin maailmaa eikä saa niitä koskaan takaisin.

pakko

Tein suklaata ja suklaapirtelöä ja leivoin muffineja. Koska on parempi tehdä jotain, mitä vain. Jos on kurja olla, kannattaa leipoa pannukakku. Tänään ei vain tehnyt mieli pannaria.

Tiskasin, järjestin keittiönkaapit ja laitoin pyykkiä. Revin vanhoja papereita ja heitin kylpyhuoneesta kaikki turhat pullot roskikseen. Kuuntelin kaikkia lauluja, sitten lauloin mukana ja lopulta tanssinkin pitkin huonetta.

Joskus on pakko. Lopettaa mökötys ja nousta venymästä sieltä lattianrajasta. Ravistella, itse jos kukaan muu ei. Herätä.

Joskus on pakko pakottaa suupielet ylöspäin, vaikkei yhtään hymyilyttäisi. Että huomenna voi mennä ulos, leikkiä tutkijaa ja viihdyttää luxemburgilaista ystävää. Joskus on pakko jaksaa. Pakko pärjätä. Pakko loistaa.

Olen yrittänyt kirjoittaa viime vuodesta, mutta tuntuu, ettei siinä ollut mitään sanottavaa. Mitään ei tapahtunut, en tehnyt mitään. Kokonainen vuosi valui ohi ilman, että sain edes tartuttua. Kokonainen vuosi hukkaan.

Ehkä tästä vuodesta tulee toisenlainen. Muutoksen vuosi. Ehkä siksi sattuu nyt niin paljon.

(On pakko kirjoittaa kaikki, kaikki. Päästää irti, tehdä tilaa.)

Sekin minun sydäntäni viiltelee: onneton rakkaus. Ensin se ei tule millään ja sitten väärällä hetkellä, vääränlaisena. Väärässä ihmisessä.

Pitäisi lakata etsimästä, ajattelemasta. Rakastaa itse enemmän. Uskoa. Mitä sekään auttaa, jos sitten käy näin. Rakkaus, onneton.

pilkahdus

Keräilen jo palasia, parsin kokoon repaleita. Nostan päätä pystymmäksi, venytän selkää suoremmaksi. Polvilleni tai jaloilleni.

En ihan vielä rohkene mennä. Voisin panna huulipunaa ja astua ovesta ulos, niin minä aina selviän. Mutta vielä vähän aikaa nuolen haavojani, puhallan ja kohta helpottaa. Huomenna on pakko olla vahva, reipas, pirskahteleva. Se pelottaa vähän, painaa vähän, mutta kyllä minä osaan sen.

Jokin elämässä on vinossa, jokin mitä en ehkä tohdi vielä ajatella. Suunta on väärä tai päämäärät. Jotain on kaiken tämän vellovan, vyöryvän pelon ja itkun takana. Sitä pitäisi katsoa rohkeasti, silmästä silmään. Olla pelkäämätön, taipumaton, toisenlainen. Ihan pian.

haava tai repeämä

Yhtäkkiä kaikki on taas palasina. Makaan sängynnurkassa itkua tuhertamassa. Nukun pitkin päiviä, otan sairauslomaa töistä kun pää ei enää jaksa eikä keho vaan se antaa kaikkien kipujen tulla, kuumeen ja virusten ja kiusanhenkien tulla.

Itku tulee vähän päästä, enkä jaksa mitään. Tällä viikolla pitäisi taas, kaikkea. Lukea tenttiin, haastatella, kestitä pariisilaista ystävää. Minä istun aamusta iltaan pyjamassa ja mustassa nukkaisessa villapaidassa. Ei yhtään värejä, ei yhtään ilmaa. Tärisen, kylmästä ja kivusta ja ikävästä, jostain mitä en edes ymmärrä. En mene ulos auringonvaloon, en kirjoita en lue en laula haikeita laulujakaan.

Enkä tiedä mikä se on, mikä niin paljon painaa. On vain sumua, himmeää ja hämärää, eikä mikään loista. Kuin ilma loppuisi, kuin maa ei kantaisi. Kuin en pääsisi irti ja ylös vaikka kuinka rimpuilen ja pyristelen. Kuin minusta ei koskaan tulisi mitään. Ei rakkaudessa tai työssä, elämässä ei missään.

Mistä tämä kipu aina tulee? Miksi minä aina hajoan näiksi siruiksi ja sirpaleiksi, säpäleiksi? Mikään ei ole niin pahaa nyt, että kannattaisi. Mutta minussa on sisällä joku haava tai repeämä, mihin kipu aina jää polttelemaan. Paranneeko ikinä.

hulluksi, huonoksi mauksi

Makaan sängyn nurkassa, tiukasti vihreäkukkaisten peittojen alla. Yhtäkkiä jostain sydämen alta syvältä nousee kouristava, pakahduttava, kivulias itku. Ajattelen sitä jota en saisi, koko ajan sitä jota en saisi.

Tahtoisin olla se keveys: höyhen, grammanpainoinen. Mutta tässä olen heikko, väsynyt, rikkonainen, yksinyksinyksin. Jos se vain tulisi, ottaisi syliin minut, pienen. Parransänki kutittaisi niskakuoppaa, hellästi se silittäisi minun polttelevaa otsaani. Siinä olisi kaikki.

Alan kuulostaa huonolta maulta.

yksi ikävä

Kirjoitin: Kuka toisi nuhanenälle soijamaitoa ja näkkäriä? Raakakakkua ja seuraa? Saa tuoda hunajaakin ja mustikkapipareja, viinipikareja. Ja paijata.

Ei kukaan tullut. Ei minulla ole sellaisia, jotka yllättäen tulisivat, oven taakse, soittaisivat kelloa ja toisivat keittoa tai lohdutusta. Enkä minä ehkä uskaltaisi avata, pyytää sisään, kutsua peremmälle, näyttää heikkoja kohtiani. Päästää lähelle.

Minulla on ihania tyttöjä, jotka aamuyöstä kirjoittavat miten hyvä minä olen, tuli vaan mieleen. On ikuisia siteitä kaikenlaisten poikien kanssa. Huolenkantajia. Sanoja ja hiljaisuuksia. Kaunista epätodellisuutta, jossa on turvallista elää.

Kokonaisia ajatuksia ei ole. Yksi ikävä kaihertaa.

Kaikkein turvallisinta on maata sängyllä, päiväpeiton päällä ja katsella kirjoja. En jaksa, lukea tai mitään, tai ajatella sitä mikä pelottaa. Pysyn vain tässä, turvassa, hetken vielä.

nukkekoti

Madeleinen teatteri, joskus kun Pariisissa on jo kevät. Metroasemalla tuhat rappusta ja se henkeäsalpaava kirkko, kierrän sitä pitkään ennen kuin löydän oikean pikkukadun. Hienoja rouvia, herroja puvuissa ja kauniita perheitä. Minulla on punainen mekko, maailman kaunein sininen trenssi ja pikkukengät. Käyn melkein pariisittaresta.

Olen ostanut halvimman lipun, parvekkeelle, mutta teatteriemäntä taluttaa minut permannolle ikiomaan aitioon. Seinillä lukee kyllä, mutten meinaa ymmärtää, kun se odottaa juomarahaa. Minä kaivan taskunpohjalta kaikki kolikot ja sanon, etten tiedä kuinka paljon on tarpeeksi. Madame hymyilee valloittavasti ja sanoo, että pärjään ihan hyvin.

En tunne Ibseniäni, mutta istun hievahtamatta paikoillani, käsi poskella ja katselen lumoutuneena sitä nuorta, naiivia, huikentelevaista Noraa. Pieni, tumma ranskatar, puhuu yhtä nopeasti kuin filmeillä ja pyrähtelee ympäri näyttämöä. 2000-luvun kaunein Audrey varastaa minun sydämeni Madeleinen hämärässä salissa.

Kotona, velholinnan näköisen talon hississä italialaispoika suutelee minun kättäni, koska teatterissa käyvät ovat hienoja naisia.

aamuyöllä tai melkein

Keho, mieli, ihmiset.

Keho kertoo kun se ei enää jaksa. Tai kun mieli ei jaksa. Keho saa olla rikki, mieli ei. Ajattelen Amélieta, ajattelen sitä ettei pitäisi jos ei tahdo. Mieli mieli mieli on väsynyt, väsynyt keho. Itken lähijunassa, pakkasessa, heti kiinni painetun oven takana. Tukahtunutta, kipeää itkua suoraan rinta-alasta ja rintalastan alta.

Ihmiset. Yhtäkkiä kaikki ne ihmiset. Nämä ihmiset. Hento ja paksutukkainen tyttö, polkkatukkapojat ja ne pojannäköiset veljekset. Se, joka on kovaääninen ja iloinen ja melkein samanniminen. Se, jolla oli hassut viikset muttei ole enää enkä vieläkään meinaa tunnistaa. Yhtäkkiä ne kaikki, joita äsken en vielä edes tuntenut ja nyt ne ovat jo lähimpänä, tärkeimpiä, ihon alla.

Yhdestä pidän enemmän, liikaa ja liian paljon, kosken ja se koskee, sattuu. Päivä päivän jälkeen päätän, nyt loppui, nyt en enää, en koskaan en mitään en siitä. Tuntuu sydänalassa, tässä rikkinäisessä repaleisessa liian moneen kertaan kokoon parsitussa. Minun sydämeni on niin pohjattoman suuri ja niin vähästä se täyttyy ääriään myöten.

Ja polkkatukkaiset pojat paijaavat kun pyydän. Jonkun pitäisi paijata, että tulisi parempi olo. Muttei se riitä, ei riitä, ei minulle mikään riitä ei kukaan koskaan. Lähden, menen kylmään maailmaan, pakkanen teutaroi ja riehuu ja puhaltaa ja lyö naamaan, pistelee. Kotona käperryn kerälle, peittojen vilttien vällyjen alle eikä se kylmä mene koskaan pois.