Keräilen jo palasia, parsin kokoon repaleita. Nostan päätä pystymmäksi, venytän selkää suoremmaksi. Polvilleni tai jaloilleni.
En ihan vielä rohkene mennä. Voisin panna huulipunaa ja astua ovesta ulos, niin minä aina selviän. Mutta vielä vähän aikaa nuolen haavojani, puhallan ja kohta helpottaa. Huomenna on pakko olla vahva, reipas, pirskahteleva. Se pelottaa vähän, painaa vähän, mutta kyllä minä osaan sen.
Jokin elämässä on vinossa, jokin mitä en ehkä tohdi vielä ajatella. Suunta on väärä tai päämäärät. Jotain on kaiken tämän vellovan, vyöryvän pelon ja itkun takana. Sitä pitäisi katsoa rohkeasti, silmästä silmään. Olla pelkäämätön, taipumaton, toisenlainen. Ihan pian.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti