Madeleinen teatteri, joskus kun Pariisissa on jo kevät. Metroasemalla tuhat rappusta ja se henkeäsalpaava kirkko, kierrän sitä pitkään ennen kuin löydän oikean pikkukadun. Hienoja rouvia, herroja puvuissa ja kauniita perheitä. Minulla on punainen mekko, maailman kaunein sininen trenssi ja pikkukengät. Käyn melkein pariisittaresta.
Olen ostanut halvimman lipun, parvekkeelle, mutta teatteriemäntä taluttaa minut permannolle ikiomaan aitioon. Seinillä lukee kyllä, mutten meinaa ymmärtää, kun se odottaa juomarahaa. Minä kaivan taskunpohjalta kaikki kolikot ja sanon, etten tiedä kuinka paljon on tarpeeksi. Madame hymyilee valloittavasti ja sanoo, että pärjään ihan hyvin.
En tunne Ibseniäni, mutta istun hievahtamatta paikoillani, käsi poskella ja katselen lumoutuneena sitä nuorta, naiivia, huikentelevaista Noraa. Pieni, tumma ranskatar, puhuu yhtä nopeasti kuin filmeillä ja pyrähtelee ympäri näyttämöä. 2000-luvun kaunein Audrey varastaa minun sydämeni Madeleinen hämärässä salissa.
Kotona, velholinnan näköisen talon hississä italialaispoika suutelee minun kättäni, koska teatterissa käyvät ovat hienoja naisia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti