rakkausjuttuja

Mietin vielä illalla, unen rajamailla, sitä luxemburgilaista taiteilijaa. Ensirakkautta melkein seitsemän vuoden takaa. Minä olin ujo, sulkeutunut ja hankala tyttö. Se omien eilisten sanojensa mukaan ”jeune et con”. Eikä sitä hullutusta kestänyt kuin muutama viikko. Mutta hetkessä minä muistin, millainen se on. Oli. Muistan niin tarkasti niin paljon. Eikä se ikävä ole kadonnut mihinkään. Sellaisia ensirakkaudet kai ovat.

Mietin sitä, miten minun elämässäni on ollut niin monta sellaista poikaa, joita on vain pakko rakastaa. Ja joita on mahdotonta rakastaa. Niitä, jotka pyrähtävät hetkeksi tähän ja katoavat sitten taas. Ja minä olen aina se sama haaveileva tyttö, joka ei ymmärrä oikeasta rakkaudesta paljon mitään. Tai arjesta ainakaan.

Mietin sitäkin, miten jotkut tytöt aina rakastuvat tummatukkaisiin miehiin tai pitkiin tai muuten vaan samankaltaisiin. Minä rakastun mahdottomiin miehiin. Siinä minun kaavani.

Mietin taas niitä Olli Jalosen sanoja: Kun on rakkaudesta ja kiintymyksestä vajaa, tahtoo uskoa kaiken.