Makaan sängyn nurkassa, tiukasti vihreäkukkaisten peittojen alla. Yhtäkkiä jostain sydämen alta syvältä nousee kouristava, pakahduttava, kivulias itku. Ajattelen sitä jota en saisi, koko ajan sitä jota en saisi.
Tahtoisin olla se keveys: höyhen, grammanpainoinen. Mutta tässä olen heikko, väsynyt, rikkonainen, yksinyksinyksin. Jos se vain tulisi, ottaisi syliin minut, pienen. Parransänki kutittaisi niskakuoppaa, hellästi se silittäisi minun polttelevaa otsaani. Siinä olisi kaikki.
Alan kuulostaa huonolta maulta.
5 kommenttia:
Ei kai rakkaus voi mitenkään kasvaa siitä, että on kevyt ja grammanpainoinen, vaikka sellaiseen liittyisi millaisia ihania unelmia js unelmien poikien ulkonäköpreferenssejä.
Totta kai voit olla rakastettava jalkapalloilevana ja tyttömäisen poikamaisena naisenkokoisenakin. Huono maku ei huoleta ollenkaan, vaan tuo rakkauden ehdollistuminen raakoihin rajoihin.
Ei Annikki, tässä on kyse siitä sietämättömästä keveydestä, sellaisesta henkisestä. Ei tämä "rakkaus" ole kiinni naisenkokoisuudesta tai mustelmista jaloissa, jos jotain niin ne ovat vain hyväksi. Tämän tiellä on paljon suurempia esteitä, enkä usko että niitä koskaan voi ylittää. Haluaisin ottaa tämän kevyesti, olla haaveksimatta turhia, itkeskelemättä sängynnurkassa.
No minä jo aattelin, että nyt se on seonnut. sekosinkin itse.
Jospa se keveys onnistuisi. Tai ehkä ei. Minusta vaan on väärin, että tuollaisten sööttien tyttöjen pitää itkeä niin paljon.
Seonnut, varmasti, mutta toisella tapaa.
Olisikohan niin, että sitä aina änkeää itsensä niihin ahtaisiin paikkoihin, joissa sattuu. Ei ehkä uskalla uskoa parempaankaan.
Nainen kuin kissa: ahtautuu ahtaisiin laatikoihin ja muovipusseihin sekä työntää päätään purkkeihin - ja sitten on hätä.
Lähetä kommentti