Yhtäkkiä kaikki on taas palasina. Makaan sängynnurkassa itkua tuhertamassa. Nukun pitkin päiviä, otan sairauslomaa töistä kun pää ei enää jaksa eikä keho vaan se antaa kaikkien kipujen tulla, kuumeen ja virusten ja kiusanhenkien tulla.
Itku tulee vähän päästä, enkä jaksa mitään. Tällä viikolla pitäisi taas, kaikkea. Lukea tenttiin, haastatella, kestitä pariisilaista ystävää. Minä istun aamusta iltaan pyjamassa ja mustassa nukkaisessa villapaidassa. Ei yhtään värejä, ei yhtään ilmaa. Tärisen, kylmästä ja kivusta ja ikävästä, jostain mitä en edes ymmärrä. En mene ulos auringonvaloon, en kirjoita en lue en laula haikeita laulujakaan.
Enkä tiedä mikä se on, mikä niin paljon painaa. On vain sumua, himmeää ja hämärää, eikä mikään loista. Kuin ilma loppuisi, kuin maa ei kantaisi. Kuin en pääsisi irti ja ylös vaikka kuinka rimpuilen ja pyristelen. Kuin minusta ei koskaan tulisi mitään. Ei rakkaudessa tai työssä, elämässä ei missään.
Mistä tämä kipu aina tulee? Miksi minä aina hajoan näiksi siruiksi ja sirpaleiksi, säpäleiksi? Mikään ei ole niin pahaa nyt, että kannattaisi. Mutta minussa on sisällä joku haava tai repeämä, mihin kipu aina jää polttelemaan. Paranneeko ikinä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti