lauantai 28. huhtikuuta 2012

väärien kanssa

Mietin: Mitä jos en enää sano sanaakaan, osallistu mihinkään. Jos en mene enää juhliin tai kokouksiin, en soita tai kirjoita yhtään viestiä, en vastaa tai kommentoi mihinkään mitään. Kuinka kauan menee, ennen kuin ne huomaavat? Ennen kuin ne alkavat ihmetellä? Ennen kuin ne soittavat perään tai alkavat houkutella mukaan? Viikkoja, kuukausia? Vai huomaavatko ne edes? Olenko minä senkään vertaa osa niitä, osa mitään?

Ajatus tuntuu samalta kuin lapsena, kun en vielä tiennyt kuolemasta mitään. Ajattelin, että jos nyt kuolisin, niin kyllä ne sitten surisivat. Sitten ne viimein tajuaisivat. Tulisivat hautajaisiin ja itkisivät, lohduttomasti ja pitkään, minua ja kauheita tekojaan. Ei silloin vielä tajunnut, miten lopullista lopullinen on.

Enkä minä nyt mitään kuolemaa mieti, vaikken jaksaisikaan nousta sängystä aamuisin. Mietin sitä, milloin ihmisistä pitäisi osata pitää kiinni ja milloin päästää irti. Että opinko koskaan. Mietin olenko minä niille mitään. Huomaisivatko ne, jos minua ei olisikaan. Tai jos en tulisikaan. Jos katoaisin. Kaipaavatko ne minua? Huomaavatko ne minut? Olenko minä niille mitään?

Yksi polkkatukkapoika sanoi: Ajattele vain itseäsi. Tee omia juttujasi. Älä välitä niistä, ne ovat itsekkäitä ja paskapäitä kaikki, holtittomia ja huolettomia, löyhämoraalisia ja uskottomia, kenestäkään välittämättömiä. Sinä liikut väärissä piireissä, väärien ihmisten kanssa. Älä anna niiden rikkoa sinua.

Siinä on yhden ajatuksen itu, siemen. Mutta miten minä aina päädyn sellaisten ihmisten seuraan? Miten minä aina annan niille vallan ja hävitän itseni? Miten minä koskaan voin pitää kenestäkään kiinni, jos aina käy niin että minun täytyy oppia vihaamaan niitä keitä rakastin vain siksi että itse säilyisin kokonaisena? Kumpi meistä on silloin väärä?

3 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Täällä olen ollut vähän samoissa tunnelmissa. Olin juhlissa, jossa naurettiin ja halailtiin. Paitsi mua ei kukaan halannut.
-molly

Sonja kirjoitti...

Tänä vuonna vietin vappua äidin parvekkeella, lukemassa Katherine Pancolin Les Yeux jaunes des Crocodiles koska en vain jaksanut mennä puistoon picnicille hymyilemään punaisiin vappuhousuihih, pikkutakkeihin ja likaisiin valkoisiin lakkeihin pukeutuneille puolitutuille joita en voisi vähemmän kiinnostaa. Se on ihana kirja, kertoo pienistä ihmisistä, heidän peloistaan ja niistä huolimatta toteutuneista unelmista... Hymyilin koko iltapäivän auringossa ja totesin lopulta, että oli varmaan kaikkien aikojen paras vappuni.

Riikka kirjoitti...

Molly toivottavasti olet jo parempi. Toivottavasti joku halaa sinuakin.

Sonja minä juoksin vappuaattoyönä itkien baarista pimeään yöhön, sanomatta hei kenellekään ja vannoin, etten koskaan enää tule takaisin. Seuraavana aamuna hymyilin taas niille ihmisille, jotka eivät soittaneet perään tai eivät ehkä edes huomanneet, että katosin. Silti vappupäivä oli ehdottomasti mun paras vappu ja ne samat ihmiset taas vähän rakkaampia kuin aiemmin. Ne välittävät ja minä välitän, mutten tiedä, kuka oikein ja kuka väärin. Luuln, että ne eivät huomaa minun säröjän, mutta en tiedä, onko se lopulta niiden vika vai minun.