älä soita

tänään
ensimmäistä kertaa sitten lokakuun
en koko iltaa miettinyt
missä sinä olet
en katsellut ympäri huonetta
ja etsinyt sinun hymyäsi

kun ne puhuivat sinusta
ja siitä tytöstä
se kirpaisi vähän
mutta tänä iltana
minulla oli hauskaa ilman sinua
hymyilin jo toisille pojille

ikävä jotain

kunpa joku näkisi minut nyt.

huomennakin

kirjoitin muistilistaa
isoista asioista
töistä ja vakuutuksista
tulevasta

tuntuu
että olen kirjoittanut saman listan
moneen kertaan
tänä keväänä

ja kuitenkaan
en ole saanut mitään aikaiseksi
muuta kuin huolta
ja vähän haaveita

kun olisi joku sanomassa
sinä pärjäät kyllä
kaikki menee ihan hyvin
uskoisinko?

listan loppuun kirjoitin
tärkeimmän huomion:
rauhoitu
sä ehdit vielä

huom.

paitsi
ei voi näyttää ovea kenellekään
joka ei ole täällä.

on vain tämä
kummallinen tapa
kohdella parasta ystävää.

and this is the only immortality you and i may share, my lolita

On niin kummallisen paha olo etten tiedä enää edes onko se kiinni tästä uuvuttavasta flunssasta vai sydänparasta, en välitä kunhan menisi pois. Koskee joka paikkaa ja kivistää ja itkettää, tuntuu että minua on petetty pahemmin kuin koskaan vaikken edes ollut mitään sellaista minkä voisi pettää.

Heräsin tahmeaan, vastahakoiseen aamuun ja ajattelin, että haluaisin jo oppia heräämään onnellisena. Tätä se tarkoittaa, kun sanotaan ettei itseään voi paeta. Hetken jo luulin, että tämä voisi olla minun paikkani, tässä minun ihmiseni. Tämä illuusio, tämä kaunis kuva oli hetken melkein totta. Mutta, itseään ei voi paeta enkä minä ole koskaan osannut edes piirtää.

Kun vihdoin uskaltauduin ulos ovesta, myöhässä, tukka sekaisin ja itku kurkussa (tai sitten joku streptokokki) kaunis italialaispoika pysäytti minut kysyäkseen tietä ja pysähtyi hetkeksi sille tielleen. Se puhui minulle silmät täyteen kauniita sanoja, niin minä ymmärsin vaikka puolet italiaa. Oi, oletko sinä Portugalista, sinun ranskassasi on niin kaunis aksentti! Ai Suomesta, Suomi on kaunis. Sinä olet varmasti taiteilija, näytät siltä. Ai sosiologi, se on hyvä, se ei kuitenkaan ole mikään kapitalisti. Varmasti sinä opiskelet Sorbonnessa ja sinulla on Pariisissa ystäviä ympäri maailmaa. Pysy tuollaisena, älä muutu, sinusta huokuu taiteilijan sielu ja hyvä energia.

Enkä minä voinut kuin nauraa, vaikka kyyneleitä nieleskelinkin. Miten väärin se poika minut näkikään. Miten kukaan voi nähdä minussa sellaista hyvää, josta minulla ei ole aavistustakaan? Miksen näe sitä itse? Ja miksi kaikki ne, jotka joskus näkivät, karkaavat pois?

Koko päivän minä tärisin kuumeesta ja ikävästä, horjuin ympäri kaupunkia ja huohotin jokaisen porrasvälin jälkeen. Hoidin asioita, teitittelin, hankin todistuksia ja puhuin kohteliaita, enkä minä siltikään tiedä, mitä tekisin. Minä en jaksa näitä isoja päätöksiä, en edes keskikokoisia. En voi kysyä keltään, en halua nöyrtyä pyytämään apua keltään eikä ole ketään päättämässä minun puolestani tai minun kanssani. Niin monet sanovat, että vaihto-opiskelu teki heistä itsenäisiä, nyt he pystyvät mihin tahansa kun selvisivät tästä, yksin vieraassa maassa. Mutta minä, minä olen jo itsenäinen, minä olen jo selvinnyt mistä tahansa. Minä kaipaisin vain hetken rauhaa, pientä lupaa olla koko ajan jaksamatta ja selviämättä.

Enkä minä jaksa enää surra ihmisiä, kauniita ja nuoria ja melkein täydellisiä ihmisiä, niitä jotka paljastuvat päivä päivältä kierommiksi ja flirttailevat toisilleen lainaamalla Candidea ja kirjoittamalla fb-statuksiin typeriä tanskankielisiä hellittelyloruja – kuinka laimeaksi nuori rakkauskin on muuttunut! – vaikka olen varma, että espanjalaistytöt eivät puhu tanskaa. Ja minä haluaisin olla kylmä, näyttää sille ovea, sanoa etten tarvitse sitä enää koskaan. Minä haluaisin huutaa ja raivota ja singota myrkyllisiä sanoja suoraan sen naamalle, sylkeä perään ja ainakin silloin olla jotain. Mutta minä en osaa muuta kuin sulaa puolesta sanasta, sulaa hymyyn tai lohduttomaan, raastavaan itkuun niin kuin se tietäisi tarkalleen mihin astua saadakseen minun mitättömän, näennäisen tasapainoni horjumaan. Minä en saa olla edes vihainen, en mustasukkainen, en loukattu, sillä minä en koskaan ollut mitään. Minä haluaisin repiä siltä tytöltä iloiset nauravat silmät päästä ja kirkua kuinka se kaikki oli minun ennen kuin sinä pieni syöpäläinen tulit ja veit minun kauniin filosofini, minun parhaan ystäväni ja muusani ja sen toisen puolikkaani, joka aikojen alussa minusta irrotettiin ja lähetettiin maailmaan sellaisenaan ainoana tarkoituksenaan tarttua lopulta uudelleen minuun, kasvaa kiinni ja maatua siihen. Ja edes siihen minulla ei ole lupaa.

palavat silmät

Miksi oikein innostuneista ja intohimoisista ihmisistä aina sanotaan, että ne tekevät asiat kuin kuumeessa? Minun kuumeenikin on vääränlaista, minä en tee muuta kuin istun lattialla ja tuhlaan nenäliinoja.

Miksi aina silloin tulee kipeäksi kun on kaikkein yksinäisin? Tai miksi silloin on aina ihan yksin, kun on kipeä? Liikaa kuumetta, en jaksa ajatella kumpi olisi loogisempaa. Kukaan ei tule silittämään otsaa, ei edes keittämään teetä ja pitämään seuraa. On niitä pikkuveljiä ja toisia tyttöjä ja kaikki muut ennen minua.

Siinä on jotain vähän surullista, että on jo 26 ja asuu toisella puolella Eurooppaa ja silti soittaa äidille, kun sairastuu.

Mutta yhden asian minä olen oppinut: en enää sairastu silloin kun vapaapäivät alkavat. Tänään minä olin kipeänä töissä ja huomenna menen kipeänä luennoille. Ja ensi viikolla voin taas kävellä pitkät tyhjät vapaat päivät täyteen kapeita kujia ja nappikauppoja.

terveisin sonja o.

"Ja olimme varmat siitä ettei miehen unelma ainakaan ollut naispuolinen taiteilija. Tai ei ainakaan kirjailija. Eikä maalari. Eikä näyttelijäkään. Ei mikään ailahtelija. Ei myrskyisä mielikuvitusihminen. Ei nerotar, herra paratkoon."

- -

"Kesti tosi kauan ennen kuin minä aloin aprikoida ja oivaltaa ambivalenssin kaavaa itsessäni ja ihmissuhteissani. Kului kaksikymmentäkuusi vuotta ennen kuin ymmärsin ailahtelevani suuressa lautakeinussa jonka toisessa päässä vauhtia niijasi faija ja toisessa päässä mutsi.

En tiennyt kumman lykkimisestä ottaisin oppia.

Faijan repaleinen levottomuus ja romanttinen menneisyyskaipuu vaiko mutsin velvollisuudentuntoinen piukkuus ja ankara sosialistinen nykyhetkirealismi.

Mutsin suurieleinen uhrautuvuus vaiko faijan hurvittelevat intohimot."

- -

"[- -] tajusin ensimmäisen kerran elämässäni että kirjoittaakseni ajatuksiani paperille tarvitsen jatkuvaa ristiaallokkoa, paineita, ärsytyksiä, kriisejä. Tarvitsen tunnetta että luuni ovat solmussa ja aivot muhelona."

- -

"Itken sinulle itseni auki.

Kirjoitan sinulle itseni auki. Ensimmäistä kertaa minulla on tunne etten sana sanalta kapene vaan paisun ja etten lause lauseelta litisty vaan lavenen.

Sinun kanssasi minä tajuan konkreettisesti [- -] että minun yksinäisyyteni on poreilevaa, luovaa yksinäisyyttä. Jota minun ei pidä pelätä vaan josta minun tulee rohkeasti ammentaa."

Anja Kauranen - Sonja O. kävi täällä (6. painos: 184, 215, 224, 257)

lohturuoaksi laitoin nakkeja ja ranskalaisia

Eilen itkin ja riehuin, en saanut sanaa suustani nyyhkytin vain pojan villapaitaan kaiken ikävän. Se piti minusta kiinni, maanitteli, hyssytteli ja kiroilikin lopulta, lintsasi luennolta ja kantoi huolta, melkein työnsi haarukkaa suuhun että saisi minut rauhoittumaan. Tai olemaan hiljaa. Illalla se tuli vielä katsomaan olenko kunnossa, toi kirjansa ja lohtukaakaota. Minä hymyilin jo opeteltua hymyä, sitä kiiltokuvaa ulkokuorta kivikovaa.

Päätin että tänään sanon anteeksi ja miltä minusta tuntuu mutta pyykkikassi kainalossa minä sanoin vain että joo lähden kahville mutta minulle on pyykit kesken ja siellä on kylmä, sinulla on aika vähän päälläkin se sanoi. Enkä mennyt. Pojan pikkuveli tuli kaupunkiin ja nyt en ehdi viiteen päivään ainakaan sanoa yhtään tärkeää lausetta. Enkä saa olla mustasukkainen siitä, jos se ei tule, koska pikkuveljistä ei saa olla mustasukkainen vaikka kaikista muista olisi.

Ja minä käyttäydyin täydellisesti, taas minä osasin sen: hymyilin valloittavasti, ojensin käteni ja puristin reippaasti, kyselin lennosta, olin pahoillani ja toivotin hauskaa päivää. Miten paksu se kuori on ja miten paljon se säkenöi, eilen juttelin koko kotimatkan ydinvoimaa opiskelevan ranskalaispojan kanssa ja sain sen nauramaan moneen kertaan, illalla flirttailin italialaispojille ja mitä kauempana ne ovat, sitä paremmin minä osaan. Mitä lähemmäs ne tulevat, sitä enemmän minä menen rikki.

Minä inhoan viettää iltani sellaisten ihmisten kanssa joista en pidä; vain siksi että on pakko. Ja minä inhoan itseäni vielä enemmän siksi että inhoan. Minä takerrun ja ikävöin ja haaveilen mahdottomista ja jostain helvetin syystä se silti tuntuu olevan minun puolellani vaikka jo sysäsikin minut toiselle sijalle tai mille tahansa loppupään sijalle joka on ensimmäisen takana ja siksi ihan liian huono.

Minuun hiipii pelko siitä, että joudun muistelemaan Pariisista surullisia asioita ja siitä, että jos nyt menen takaisin Suomeen en koskaan enää pääse lähtemään. Se tarraa minuun kiinni eikä päästä mihinkään, minä jään jumiin ja minä tyydyn siihen väärään osaan. Minä pelkään etten uskalla lähteä ilman syytä ja uhrautuminen rakkauden eteen olisi ollut juuri sopivan kokoinen syy.

Minä yritän tehdä hyviä muistoja, vain sellaista mistä pidän. Istuin Luxembourgin puistossa vihreällä metallituolilla kirjoittamassa siniseen muistikirjaan ja haistelin makeita sätkiä. Kävelin kapeita kujia, eksyin enkä löytänyt mitä etsin, mutta löysin paljon muuta. Tuileries’n puiston ja hallien puiston ja mielenosoituksen ja nappikaupan ja vanhoja miehiä pelaamassa petankkia. St. Sulpicen ja St. Eustachen joka ensin tuntui liian valoisalta, kirkkojen kuuluu olla synkkiä ja tunkkaisia niin että siellä muistaa paikkansa. Mutta kuitenkin minä sytytin yhden sinisen kynttilän, ajattelin että joskus minulle tulee vielä yhtä kevyt olo kuin se liian valoisa kirkko minä opin hyväksymään koko historian joka painaa kuin riippakivi ja jätän sen taakseni. En vastannut miehille jotka huutelivat perääni, olin kylmä ja kopea jääprinsessa mutta kun yksi kääntyi liikennevaloissa vilkaisemaan minua ja hymyili kettuheijastimelle niin minä hymyilin takaisin. Yhtäkkiä menin elokuviin, katsomaan sellaista elokuvaa mikä meidän piti pojan kanssa katsoa yhdessä mutta minun teki mieli ja tuntui hyvältä tehdä yksin jotain sellaista eikä aina odottaa ketään.

Söin liikaa irtokarkkeja ja aamulla pitää mennä töihin liian aikaisin ja miksen voisi kerrankin lopettaa iloiseen lauseeseen. No, minähän olen se surullinen tyttö.

la fille muette

Tanskalaispoika sanoi minulle, että se on monta kertaa halunnut mennä ripittäytymään. Mutta aina kun se puhuu minulle, siitä tuntuu yhtä hyvältä kuin ripittäytymisen jälkeen ehkä tuntuisi. Kun avaa sydämensä ja joku ottaa sen vastaan.

Sydänsuruinen naapurini avautui minulle illallispöydän ääressä, kun viattomasti kysyin ҫa va. Ei seuraavallakaan kerralla esittänyt iloisempaa kuin oli. Kymmenen vuoden takainen paras ystävä kertoi kolmannessa lauseessa elämänsä kipeimmästä haavasta.

Tuntuu hyvältä olla luotettu. Tuntuu oudolta olla uskottu, varsinkin kun ei itse koskaan osaa avata suutaan ja kertoa mihin sattuu. Ei silloinkaan kun toinen kietoo vahvat kätensä ympärilleni; ne kädet joiden pitäisi kuulua pelkästään sille toiselle tytölle. Nostaa minut pystyyn, antaa minulle ruokaa ja lintsaa luennolta vain koska minulla on paha olo. Enkä minä osaa muuta kuin itkeä ripsivärit potkille ja kiroilla suomeksi.

Minä luen ihmiset laatikoihin, kaikki samaan ryhmään ja laitan sen minua vastaan. Eivät ne ymmärrä minun surujani. Ja lehdessä kerrotaan, miten 25 ihmistä kuoli junaonnettomuudessa; miten ihmiset uhraavat henkiä urheilun edestä; miten lastaan vuosikausia vankina pitänyt isä osaa vaatia tyttäreltään rahaa muttei pyytää anteeksi. Luin yhtä blogia, jonka kirjoittaja kertoi vuosia jatkuneista syöpähoidoista ja samaan hengenvetoon jaksoi sanoa, että kaikki on kuitenkin ihan hyvin.

Mikä lupa minulla edes on itkeä yhtä särkynyttä sydäntä? Ja mitä siitä todellakaan kaiken tämän jälkeen sanoisi.

tuhlaajatyttö

Äiti kertoi serkusta, joka valmistuu keväällä lääkäriksi. Siitä, joka on minua vain kuusi viikkoa vanhempi ja jolla on lukioaikainen tyttöystävä.

Ei kuulemma tohtisi mennä valmistujaisjuhliin, kun siellä ollaan aina niin hienoina. Itselle tulee sellainen olo, että on huonompi.

Ai, siksikö kun sinun omat lapsesi ovat niin epäonnistuneita? en malttanut olla kysymättä. Vaikka kai se yrittää ymmärtää, niin kuin isä olisi ymmärtänyt.

Sanoin sille, että voit kertoa, ettei minulla ole aikaa valmistua tai vakiintua, asettua aloilleni. Voit sanoa, että isona minä aion voittaa Nobelin rauhanpalkinnon. Tai kirjallisuuspalkinnon. Tai molemmat.

Ehkä silloin saisin karistaa tämän tuhlaajatytön roolin harteiltani.

polvet ruvella

Eilen nuori, kaunis Suomeen hullaantunut ranskalaispoika hymyili minulle valloittavasti ja sanoi: ”Oikeastaan pidän sinun maastasi niin paljon siksi, että suomalaistytöt ovat niin kauniita”. Minä nauroin heleästi ja sanoin kiitos.

Ja saman tien aloin epäillä, onko minulla oikeutta olla niin röyhkeä. Onko minulla oikeutta uskoa siihen, että jos joku sanoo suomalaistyttöjen olevan kauniita, se voi tarkoittaa, että minäkin kuulun siihen ryhmään ja olen sen pojan mielestä kaunis. Vaikka se poika vain flirttailee niin kuin ranskalainen rakastaja osaa ja vaikka minä valkoisissa kiharoissani ja sinisissä silmissäni ja punaisessa röyhelöhameessani voisin uskoakin sen sanoihin, ainakin jos olisin joku toinen.

Minä tiedän jo, että olen arvokas ihminen. Hyvä ja häikäisevä ja terävä tyttö. Sellainen, jota kuuluisi kohdella hyvin ja käsitellä hellästi.

Silti se on niin helvetin vaikeaa uskoa, kun kerran on oppinut ettei ole minkään arvoinen. Kun on opetettu siihen, ettei ole oikeutta avata suutaan tai olla mitään mieltä tai erottua tai ylipäätään olla olemassa. Minä en ole sama ihminen kuin kymmenen tai viisitoista vuotta sitten. Minä en näytä samalta, en ajattele samalla tavalla enkä haaveile samoista asioista. Ja silti minulla on edelleen polvet ruvella; edelleen minä olen se surullinen tyttö.

Minä olen edelleen se tyttö, joka kulkee käytävissä ja sulkee palo-ovet hiirenhiljaa perässään, koska pelkää niin paljon paukahtelua.

you gave me a story to tell - what more there is to give?

Tänään olen vihannut niitä, jotka sanovat yhtä ja tekevät juuri päinvastoin. Niitä poikia, jotka lirkuttelevat yön pimeät tunnit täyteen ja katoavat aamulla jälkeä jättämättä kuin niissä sanoissa ei olisi ollut mitään sydäntä; kuin niitä ei koskaan olisi sanoiksi puettukaan. Ja niitä, jotka antavat kaikkensa ja juoksevat sitten toisten tyttöjen syleihin; sanovat tärkeäksi ja katoavat tehden tyhjäksi kaiken sen mitä on sanottu.

Luulisi, että sellaista on helpompi tehdä niille satunnaisille tytöille (käytin mielessäni – ja yksin ääneen puhuessani – nimitystä "random koipi", mutta täällä sen voi kuulla joku sellainenkin, joka ymmärtää miten ruma sävy sillä on) kuin ystävälle. Epäilin niin, mutta miten paljon oikeastaan voi tietää silloin, jos toinen ei ole puolustamassa itseään ja sanojaan. Jos on päiväkausia miettinyt yksin mielessään niitä sanoja, niitä juuri, pelkkiä sanoja joita jokainen osaa laittaa peräkkäin ja oikeaan järjestykseen vaikkei tarkoittaisikaan. Silloin on vaikeaa uskoa enää siihen, minkä tuntee todeksi. Ja vaikeaa on päästää irti siitä ylpeydestä, joka estää kysymästä.

Kuten sanottu, minä en koskaan pystyisi sellaiseen. Saatan sanoa mitä tahansa, koska pelkään konflikteja ja toisen satuttamista ja irti päästämistä; sitä miten paljon minuun sattuu jos luovutan ja irrotan. Mutta jos minun sanani ovat tyhjiä, sen kuulee kuurokin. Ja jos vaikenen; no, kaikki tietävät mitä se merkitsee.

Ehkä elämästä selviäisi helpommalla, jos osaisi tehdä niin. Sanoa lirkutella juuri sitä mitä odotetaan ja sitten kääntää takkinsa ja kumartaa vastaalle. Ehkä se taito tekee menestyjistä menestyjiä. Mutta tekeekö se ihmisiä? Tai ihmisistä onnellisia?

Ylpeys ei tee minua onnelliseksi; se kovettaa. Isäni opetti, ettei mitään saa hyväksyä kysymättä. Mutta ehkei se aina tarkoita sitä, että pitäisi huutaa niin kovaa kuin jaksaa; niin kovaa että se peittää alleen kaiken muun. Ehkä joskus pitää nöyrtyä, sanoa suoraan miltä minusta tuntuu eikä antaa toisen arvailla ja uskaltaa kysyä miksi. Kuulla toisen kuiskaukset ja pelkät hiljaiset hymyt, pitkät surulliset katseet. Ne vastaukset eivät aina ole sitä mitä haluaisin. Ehkä minun pitäisi tarkemmin lukea kysymykset.

Minä opettelen ja kaikesta uudesta tulee kolhuja. Minä en halua antaa kenenkään talloa enää, mutten minä halua tulla kovaksikaan. Minä haluan olla hellä ja hyvä, vaikka ihmiset eivät aina ole sitä mitä haluaisin. Olen päästänyt irti niin monesta, mutta enää en haluaisi menettää. Vaikka elämä ei menekään niin kuin elokuvissa. Ne ovat silti antaneet minulle kaikki minun tarinani.

Myöhemmin minä voin sitten kirjoittaa niille sellaiset loput kuin itse haluan.

hiljainen tyttö, sokea tyttö

Olen istunut viisi päivää aloillani, kahviloissa ja keittiöissä ja tv-huoneissa, kirjoittamassa kirjeitä ja tarinoita tytöstä, jolla on salanimi ja oikeasti se tyttö olen minä, mutta ne tarinat ovat liian kipeitä omiin nimiin. Olen kirjoittanut raastavia sanoja, uudelleen ja uudelleen saamatta niitä silti oikeaan järjestykseen. Olen vaeltanut kaupungin suurimman kirjakaupan käytäviä loputtomia aikoja, kasannut syliini rakkaimpia klassikoita ja laittanut surutta ruokarahat menemään; ei minulle ruokakaan maistu. Olen lukenut Simone de Beauvoiria lähijunissa ja Marguerite Duras’ta opiskelijaruokalassa. Päättänyt ryhtyä Suomen seuraavaksi Waltariksi. Huutanut suoraa äänetöntä huutoa ja silti näyttänyt ulospäin järkkymättömälle kuin kallio.

Haluaisin huutaa ääneen kirosanoja ja paiskoa tavaroita ja raivota. Jos olisi joku jolle raivota. Haluaisin esittää kysymyksiä, haluaisin saada vastauksia. Jos olisi joku vastaamassa. Haluaisin luhistua kylpyhuoneen lattialle itkemään lohdutonta itkua, jos joku sen jälkeen silittäisi hiljaa päätäni. Haluaisin laittaa sanan sanaa vastaan, jos joku olisi edes seisomassa sanojensa takana.

Nyt olen niin hämmentynyt, etten pysty mihinkään niistä. En ymmärrä enkä uskalla siksi tehdä mitään hätiköityä. Minulla ei ole mitään välineitä käsitellä tällaisia tilanteita. Paitsi muistikirjat ja mustekynät.

Este jätti minulle jokin aika sitten ihanan kommentin, jossa sanottiin näin: ”Sä olet se tyttö, joka kirjoittaa niin täydellisen hyvin, että jokaisen postauksen jälkeen joutuu [– –] ihmettelemään sitä taitoa, millä sä puet tunteesi sanoiksi”. Kesti hetken, ennen kuin tajusin mikä hämmentävä ajatus noissa sanoissa on. Minäkö muka olisin sellainen tyttö, joka pukee tunteensa sanoiksi? Siis sellainen tyttö, joka osaa sanoa, mitä tuntee. Hymähtelin epäuskoisesti ja jos muutama ilta sitten ei olisi itkettänyt niin kovasti, olisin nauranut ääneen näille sanoille.

Minä olen se tyttö, joka ei koskaan ole oppinut sanomaan mitä se haluaa. Joka ei koskaan ole oppinut sanomaan oikein mitään. Minä olen se tyttö, joka ei sano mitään silloin kun se rakastaa eikä mitään silloin kun sitä loukataan. Minä olen se tyttö, jonka kaikki parisuhteet ovat kaatuneet sanojen puutteeseen. Se tyttö, jonka on vaikeaa pitää ystäviäkään, koska se ei ikinä uskalla kertoa niille, mitä sen mielessä liikkuu. Se tyttö joka ajattelee, että sillä ei ole oikeutta avata suutaan ja odottaa, että joku kuuntelee. Se tyttö joka uskoo vielä 26-vuotiaanakin, että kukaan ei kuitenkaan ymmärtäisi, niin kuin se ihan todella olisi jotain niin erikoista ettei kukaan.

On hassua, että joku pitää minua ihan toisenlaisena tyttönä. Vaikka joku sellainen, jota en ole koskaan nähnyt. On hassua, että tämä tyttö näissä sanoissa ja se tyttö niiden sanojen takana voivat olla kaksi niin erilaista. Duras sanoo, että kirjoittaminen on huutamista ilman meteliä; ”écrire c’est hurler sans bruit”. Minä, joka unohdin miten huudetaan, opin huutamaan äänettä kovempaa kuin koskaan. Ja ehkä kirjoittaminen on nimenomaan sanoiksi pukemista, se on niiden tekemistä ja muokkaamista ihan toisella tavalla kuin puhuminen.

Ihan ensiksi Esten sanat luettuani ajattelin, että onpa hullua. Minä en koskaan ole osannut näyttää tunteitani. Voi, miten kummallinen kuva minulla itsestäni on, väärä, ja niin sitkeästi kiinni. Se, että osaa sanoa mitä tuntee, on kaukana siitä, että osaa näyttää tunteensa. Ja jos minä jotain osaan, niin sen. Tai ei minun oikeastaan tarvitse edes näyttää mitään; jos minä tunnen, se ei pelkästään näy vaan se on niin syvää että sitä tunnetta on mahdotonta enää erottaa minusta, meidän ääriviivamme menevät sekaisin ja muuttuvat yhdeksi enkä minä ole edes mikään tunteen näyttämö tai kangas vaan minä olen itse koko se tunne.

Miten hauskaa ihmisillä mahtaakaan olla, kun he lukevat minua kuin avointa kirjaa vaikken sano sanaakaan. Ei ole ihme, että minulta on niin helppo vetää se matto jalkojen alta ja iskeä suoraan palleaan, kun kaikista suojamuureistani huolimatta olen ihmisten edessä kuin alasti.

Minä en koskaan pystyisi sanomaan toiselle kirkkain silmin mitään ja tekemään sen jälkeen täysin vastoin sanomaani. Kukaan ei koskaan uskoisi minua. Minä en koskaan pystyisi sanomaan toiselle, että se on tärkeä tai kiinnostava ja sitten hylkäämään sen kylmästi ilman mitään järkevää selitystä. Minä olen niin läpinäkyvä, ettei se selitys jäisi keneltäkään huomaamatta.

Miten kummallista, että minä olen aina kuvitellut olevani salaperäinen ja vaikeatulkintainen. Oikeasti minä olen kuin lasista tehty ja ainut joka ei näe sen läpi olen minä, kieroine silmineni.

kevyet kengät

Tänään laitoin jalkaan siniset Vansit, ne keveimmät tennarit, joista alkaa kevät. Ne jotka ostin vuosi sitten, kun ensimmäisen kerran elämässä tuntui siltä, että voisi olla helpompaa olla onnellinen kuin onneton.

Kun kävelin pitkin Pariisia itku kurkussa, kiersin yhden museon näkemättä mitään, muistamatta siitä mitään nyt jälkeenpäin, seuranani kylmä, nälkä ja kipeä väsynyt pää – vain siksi, että tuntisin edes jotain – ajattelin, ettei askeleeni ole koskaan ollut näin raskas.

On se ollut. Minä olen menettänyt elämäni tärkeimmän ihmisen ikuisesti ja selvinnyt siitä. Minä pääsin yli siitä ja jatkoin elämääni. Minä olen se tyttö, joka selviää. Mistä tahansa.

Mutta minä tarvitsen tämän hetken. Minä tarvitsen luvan upota ja surra niin syvästi, surra koko suru loppuun niin etten lopulta enää jaksa edes olla surullinen vaan nousen mieluummin ylös, omille jaloilleni. Ihan ilman kenenkään apua.

my lot in life

Tänään tunsin olevani kuin sade, joka valuu pitkin ikkunaa. Onko mitään yksinäisempää? Se on paennut kaikkia niitä pisaroita, jotka juoksevat taivaasta maahan, muttei silti koskaan saa lupaa tulla sisään. Kuulostaa ontuvalta, mutta sellainen olo minulla oli. Ja nyt kun ajattelen, tuo selitys jonka juuri keksin, tuntuu sopivan minun elämääni täydellisesti. En silti ajatellut sitä, ajattelin vain, millaista on olla sade, joka valuu pitkin ikkunaruutua.

Itkin läpi tanssitunnin ja kotona keräsin kirjat ja lehtiöt ja linnottauduin keittiöön kirjoittamaan surullisia sanoja, koska en kestänyt olla yksin kylmässä kolkossa huoneessani, odottamassa ei mitään. Ei ketään, koska kukaan ei tulisi. Ja varoittamatta, yllättäen minun naapurini tulivat ja päättivät viedä minut ulos ja nyt minun on pakko ihan vähän rakastaa niitä, koska ne osasivat tehdä juuri oikein juuri oikealla hetkellä vaikkei niillä ole aavistustakaan siitä jäätävästä myrskystä joka minun sisälläni pauhaa eikä varsinkaan siitä, miten en oikeasti tunne olevani mitään arvokkaampaa kuin ikkunalasia pitkin valuva sade.

Ne veivät minut ulos ja niiden edessä minun oli pakko syödä ja nauraa ja kaikkein ensin hengittää, ne kaikki ovat tärkeitä asioita ja ilman niitä en koskaan tule paremmaksi. Ja vaikken minä aina haluaisi olla se, joka putoaa jaloilleen ja joka selviää, vaikken aina jaksaisi olla se, lopulta se on kuitenkin minun osani elämässä. Nyt kun istun tässä hiljaisessa huoneessa taas, en vielä jaksa nähdä niin kirkasta valoa. Mutta minä tiedän, että se paistaa vielä ja vaikka se välillä kirvelee silmiä, se vain sattuu olemaan minun osani. Ei olla onnellinen vaan olla elossa, huolimatta mistä tahansa.

raunioilla

Saint-Germain-des-Prés’n lettukioski oli palanut yön aikana. Kun laahustin sen ohi silmät turvoksissa ja sydän kipeänä, tiesin tarkalleen, miltä siitä tuntuu.

Tajusin, etten minä ole sellainenkaan tyttö, jolle järjestetään yllätysjuhlia. Nyt ne kaikki muut ovat alakerrassa odottamassa sitä tyttöä. Tyttöä, joka ei saa pelkästään juhlia vaan jonka vuoksi jätetään ja jäädään, lähdetään ja mennään sekaisin, muutetaan maailmoja ja maailmoista toisiin.

Minä istun yksin tämän kolkon huoneen lattialla ja takerrun siihen laihaan lohtuun, ettei minun ole pakko mennä sinne. Minä olen se toiseksi paras, ilman että kenenkään tarvitsee heittää sitä minun kasvoilleni, hieroa suoraan naamaan ja tunkea silmistä korvista sisään, niin että ilma loppuu. Tai ehkä minä vain kuulun toiseen kategoriaan.

palasina

Jokaisessa tarinassa on oltava uhri; jokaisessa pelissä häviäjä. Se surullinen hahmo, jota vasten muiden onnellisuus ja menetys peilautuvat.

Kyllä minulle sopii olla se. Minä osaan sen roolin pisintä ja koukeroisinta monologia myöden. Ja mitä muuta minä olen koskaan halunnut kuin päästä pääosaan; olla joku. Minä olen tämä. Tämä on minun osani.

Ehkä joidenkin ihmisten kuuluu olla rikkonaisia. Esimerkiksi muille, että ne näkisivät kuinka onnellisia ne ovat. Vaikka eivät ne kai koskaan näe sitä ennen kuin se otetaan pois.

Joidenkin kuuluu olla rikkonaisia, että ne osaisivat kantaa muita särkyneitä. Että ne osaisivat tehdä siitä surusta jotain. Mistä kaikki ne raastavat laulut ja kuolemattomat tarinat syntyisivät, jos ei olisi rikkoutuneita niitä kertomassa.

Jos olisin oikein vahva, uskoisin ehkä, että minun elämälläni on jokin muu tarkoitus kuin tulla onnelliseksi. Että ehkä minua ei ole tarkoitettu elämään niin kuin muut, minua ei ole tarkoitettu siihen elämään jossa tärkeintä on oma napa ja koti ja tunteet ja se pieni, arkinen, turvallinen onni. Ehkä minun kuuluu tehdä jotain muuta.

Kirjoittaa kirjoja, jotka saavat muut ajattelemaan; ne jotka ovat onnellisia ja ne jotka eivät ole. Ehkä minun kuuluu lähteä ja pelastaa maailma. Ehkä minulla ei siksi ole mitään, että minun olisi helpompi lähteä, ilman siteitä, ilman mitään josta pitää kiinni ja joka roikkuu kiinni minussa.

Jos olisin niin vahva, en joutuisi lähtemään kesken luennon vessaan itkemään. Enkä istuisi tässä ja miettisi, miten lähellä ”I love the way you are” on ”I love you”:ta. Siinä on vain muutaman hassun sanan ero. Ja miten se, että joku sanoo ”minä rakastan sinun tapaasi olla”; ”minä rakastan sitä mitä olet” on lähinnä ”minä rakastan sinua” mitä kukaan on koskaan minulle sanonut. Ja miten se ei silti ole läheskään tarpeeksi.

communautés rurales et développement : perspective anthropologique, 3 ects

piirrä minut kauniiksi
ehjäksi ja valmiiksi
all whole and healed
anna minulle juuret
ja siivet
päästä minut lentoon
ja pidä tiukasti kiinni
piirrä minulle haikeat silmät
ujo hymy niiden pohjalle
piirrä vahva suu
piirrä meidät
sinuksi ja minuksi
minut ja sinut
meiksi

piirrä minut;
se mille näytän
sinun silmissäsi
kun katsot noin

lopputulos

näin minä vihellän matkallani

ja tämä olen minä
kylmän asuntolahuoneen lattialla
vaaleanpunaisissa villasukissa
tukka sekaisin
kaikki sekaisin
liian heikko päästämään irti

tämä olen minä
ja sinä siinä
liian lähellä
etkä kuitenkaan ikinä tarpeeksi
haluaisin käskeä sinut ulos
haluaisin vain tulla lähemmäs

my world crumbles when you are not near

Minusta on pelottavaa, että jollain ihmisellä on niin kamalan iso vaikutus minuun. Minä saatan loukkaantua, jos se poika puhuu jollekin toiselle tai menee kahvilaan jonkun toisen tytön kanssa. Ja koko minun päiväni saattaa pelastua, jos se sanoo minulle kolme sanaa ruotsiksi tai antaa minulle poskisuukon ja sanoo muille vain hauskaa iltaa. Tai kun se tulee ja koputtaa minun oveeni ja haluaa syödä illallista juuri minun kanssani tai mennä katsomaan tyhmää elokuvaa tai lukea wikipediasta tyhmiä artikkeleja kaikilla kielillä, joita jompikumpi meistä voisi ehkä vähän ymmärtää. Tai kun se haluaa mieluummin olla minun kanssani samaa kuin eri mieltä. Tai kun se vahingossa hipaisee kädellään minun reittäni. Tai kun se nauraa minulle, kun puhun ajatuksissani suomea.

Enemmän plussia kuin miinuksia, huomasin.

Loukkaannuin sille yhtenä iltana ja koko seuraavan päivän ajattelin, että jos se ei tänään tule, niin sen täytyy tarkoittaa jotain. Koska se tulee aina, olen nähnyt sen jokaisena päivänä tänä vuonna kun ollaan oltu samassa maassa. Sitten kun se lopulta tuli, minä yritin olla kolea. Nauroin muiden vitseille mutten katsonutkaan siihen päin kun se lähti. Ja kun se tuli takaisin, minä vieläkin yritin olla välittämättä vaikka se tuntuikin vaikeammalle kuin mikään. Kun se melkein kaatui keikkuessaan tuolilla, en voinut olla ottamatta kiinni ja kun se tarjosi minulle puolet suklaapatukasta, en enää edes muistanut millaista on olla vihainen.

Kahden votkapaukun jälkeen se kysyi minulta, pitäisikö meidän puhua jostain. Minä en muka ymmärtänyt; mistä meidän sitten oikein pitäisi puhua. Oletko sinä minulle vihainen? se kysyi ja minä vain kohautin olkiani ja tein sen word-tiedostosta pdf:n, kun kukaan muu ei osannut. Ja join sen kanssa vähän lisää votkaa.

Neljän lasillisen jälkeen kerroin sille, että olin kirjoittanut jotain sydäntä särkevää, siitä toiseksi parhaasta tytöstä. Ja se sanoi minulle, miten tärkeä minä sille olen. Enkä minä sittenkään osannut muuta kuin hymyillä typerästi ja tarjota sille kuumaa kaakaota.