and this is the only immortality you and i may share, my lolita

On niin kummallisen paha olo etten tiedä enää edes onko se kiinni tästä uuvuttavasta flunssasta vai sydänparasta, en välitä kunhan menisi pois. Koskee joka paikkaa ja kivistää ja itkettää, tuntuu että minua on petetty pahemmin kuin koskaan vaikken edes ollut mitään sellaista minkä voisi pettää.

Heräsin tahmeaan, vastahakoiseen aamuun ja ajattelin, että haluaisin jo oppia heräämään onnellisena. Tätä se tarkoittaa, kun sanotaan ettei itseään voi paeta. Hetken jo luulin, että tämä voisi olla minun paikkani, tässä minun ihmiseni. Tämä illuusio, tämä kaunis kuva oli hetken melkein totta. Mutta, itseään ei voi paeta enkä minä ole koskaan osannut edes piirtää.

Kun vihdoin uskaltauduin ulos ovesta, myöhässä, tukka sekaisin ja itku kurkussa (tai sitten joku streptokokki) kaunis italialaispoika pysäytti minut kysyäkseen tietä ja pysähtyi hetkeksi sille tielleen. Se puhui minulle silmät täyteen kauniita sanoja, niin minä ymmärsin vaikka puolet italiaa. Oi, oletko sinä Portugalista, sinun ranskassasi on niin kaunis aksentti! Ai Suomesta, Suomi on kaunis. Sinä olet varmasti taiteilija, näytät siltä. Ai sosiologi, se on hyvä, se ei kuitenkaan ole mikään kapitalisti. Varmasti sinä opiskelet Sorbonnessa ja sinulla on Pariisissa ystäviä ympäri maailmaa. Pysy tuollaisena, älä muutu, sinusta huokuu taiteilijan sielu ja hyvä energia.

Enkä minä voinut kuin nauraa, vaikka kyyneleitä nieleskelinkin. Miten väärin se poika minut näkikään. Miten kukaan voi nähdä minussa sellaista hyvää, josta minulla ei ole aavistustakaan? Miksen näe sitä itse? Ja miksi kaikki ne, jotka joskus näkivät, karkaavat pois?

Koko päivän minä tärisin kuumeesta ja ikävästä, horjuin ympäri kaupunkia ja huohotin jokaisen porrasvälin jälkeen. Hoidin asioita, teitittelin, hankin todistuksia ja puhuin kohteliaita, enkä minä siltikään tiedä, mitä tekisin. Minä en jaksa näitä isoja päätöksiä, en edes keskikokoisia. En voi kysyä keltään, en halua nöyrtyä pyytämään apua keltään eikä ole ketään päättämässä minun puolestani tai minun kanssani. Niin monet sanovat, että vaihto-opiskelu teki heistä itsenäisiä, nyt he pystyvät mihin tahansa kun selvisivät tästä, yksin vieraassa maassa. Mutta minä, minä olen jo itsenäinen, minä olen jo selvinnyt mistä tahansa. Minä kaipaisin vain hetken rauhaa, pientä lupaa olla koko ajan jaksamatta ja selviämättä.

Enkä minä jaksa enää surra ihmisiä, kauniita ja nuoria ja melkein täydellisiä ihmisiä, niitä jotka paljastuvat päivä päivältä kierommiksi ja flirttailevat toisilleen lainaamalla Candidea ja kirjoittamalla fb-statuksiin typeriä tanskankielisiä hellittelyloruja – kuinka laimeaksi nuori rakkauskin on muuttunut! – vaikka olen varma, että espanjalaistytöt eivät puhu tanskaa. Ja minä haluaisin olla kylmä, näyttää sille ovea, sanoa etten tarvitse sitä enää koskaan. Minä haluaisin huutaa ja raivota ja singota myrkyllisiä sanoja suoraan sen naamalle, sylkeä perään ja ainakin silloin olla jotain. Mutta minä en osaa muuta kuin sulaa puolesta sanasta, sulaa hymyyn tai lohduttomaan, raastavaan itkuun niin kuin se tietäisi tarkalleen mihin astua saadakseen minun mitättömän, näennäisen tasapainoni horjumaan. Minä en saa olla edes vihainen, en mustasukkainen, en loukattu, sillä minä en koskaan ollut mitään. Minä haluaisin repiä siltä tytöltä iloiset nauravat silmät päästä ja kirkua kuinka se kaikki oli minun ennen kuin sinä pieni syöpäläinen tulit ja veit minun kauniin filosofini, minun parhaan ystäväni ja muusani ja sen toisen puolikkaani, joka aikojen alussa minusta irrotettiin ja lähetettiin maailmaan sellaisenaan ainoana tarkoituksenaan tarttua lopulta uudelleen minuun, kasvaa kiinni ja maatua siihen. Ja edes siihen minulla ei ole lupaa.