tänään olen

Herännyt aikaisin.
Lähtenyt luennolle vaikka mieluummin olisin jäänyt nukkumaan.
Ollut ajoissa ja kuunnellut mitä professorit sanovat.
Puhunut ranskalaisten kanssa.
Hymyillyt kauniille pojalle muuten vaan.
Laskenut rakkausprosentteja ja saanut tulokseksi 99 %.
Kirjoittanut kaksi aika hyvää motivaatiokirjettä.
Syönyt salaattia.
Nähnyt sateenkaaren ja ollut välittämättä kaatosateesta.
Pudottanut lattialle auringonkukkaöljypullon ja kuluttanut tunnin siivoten sirpaleita ja öljyä muun muassa tietokoneen näppäimistöltä.
Mitannut vyötärönympäryksen ja masentunut.
Sisuuntunut ja lähtenyt lenkille.
Tullut itkien kotiin.

the best is yet to come

Eilen kaunis ranskalaispoika pyysi minut lähiöön kuuntelemaan sen bändiä. En meinannut tohtia mennä, yksin ja puolituntemattomien kanssa, mutta se oli sinnikäs. Ajattelin, että tänään uskallan.

Ovella se sanoi, että ollaan bändinjätkiä ja sitten meillä on yksi kaunis suomalainen muusa. Pääsin ilmaiseksi. Sisällä kuumassa, pimeässä ja meluisassa salissa se istutti minut viereensä lattialle ja kun se halusi sanoa jotain, se painoi huulensa kiinni minun korvalehteeni. Minä nauroin, silloinkin kun en ihan ymmärtänyt mitä se sanoi. Kun se astui lavalle ja piteli sitä bassoaan hellästi kuin naista, minun vatsanpohjaani kutitti.

Yöllä se vei minut kotibileisiin, missä kauniit pojat soittivat levyjä aamuun asti, kauniit tytöt polttivat tupakkaa ja puhuivat minulle englantia, kun sanoin nimeni. Ne kutsuivat minua Marilyniksi, koska se on helpompi muistaa. Se poika vei minut parvekkeelle ja kertoi taas siitä, miten se haluaisi muuttaa Suomeen, löytää suomalaisen vaimon ja tulla onnelliseksi. Se elättäisi itsensä kuulemma rokkitähtenä, t’inquiètes pas. Sitäkin se kysyi, suostuisinko minä asumaan Ranskassa.

Prinsessaksi se sanoi minua, kun joku hassu humalainen poika kysyi, miten minä nimitän itseäni. Kauniiksi ja suloiseksi ja herttaiseksi suomalaistytöksi.

Silti minä pelkään, ettei se pidä minusta. Minä menin vähän kipsiin kaikkien niiden tuntemattomien ja kauniiden ihmisten keskellä. En uskaltanut sanoa melkein mitään, hymyilin vain ja purin hampaita yhteen niin kovaa, että leukoihin sattui vielä aamullakin. Se pitää minua varmasti tylsänä, vaikka tietääkin, että suomalaiset joskus ovat tällaisia. Tai vähän hitaana, kun en aina ihan heti tajua mitä se sanoo ja sitten se ehtii jo puhua jostain ihan muusta ennen kuin keksin mitä vastaisin. Että se oli vain kohtelias, piti minusta huolta ja minulle seuraa, koska oli itse vienyt minut sinne juhliin. Että se pitää minusta vain koska olen suomalainen ja se rakastaa suomalaisia naisia. Tai että se sanoo minulle kauniita asioita vain koska se on sen ranskalainen tapa.

Minä olen sellainen tyttö, joka ehtii kuvitella koko elivät elämänsä onnellisina loppuun asti -kuvion läpi yhden satunnaisen illan aikana. Joka ehtii miettiä, millaista olisi jos olisi ranskalainen poikaystävä, rokkitähtimies joka muuttaisi minun kanssani Euroopan toiselle puolelle. Tai miltä sen alaston hikinen selkä tuntuisi minun pehmeiden käsieni alla. Oikeastaan, kaikkein eniten, minä olisin vain halunnut nukkua yön sen kainalossa. Vaikka sen yhden yön, niin että hetken olisi tuntunut lämpimältä ja turvalliselta ja siltä, että tässä maailmassa on joku joka haluaa nukkua yönsä minun kanssani. Siltä, että kyllä minä kelpaan.

Mutta miten sellaista voi kysyä toiselta?(* Saanko minä tulla nukkumaan sinun kainaloosi? Eikö se sitten ainakin pitäisi minua outona?

Aamulla kun se vihdoin kysyi lähdetäänkö, se kätteli ja poskisuukotti läpi kaikki jäljelle jääneet. Minä katselin ujona sen selän takaa. Lopuksi se pyysi vielä puhelinnumeroa herttaiselta ranskalaistytöltä, joka oli jutellut meille koko illan. Ei se tuntunut kivalle, vaikkei se välttämättä mitään tarkoita. Pyysi se minunkin puhelinnumeroani niissä juhlissa, joissa näin sen ensimmäisen kerran. Autossa kotiportin edessä se suukotti minua kevyesti molemmille poskille ja toivotti hyvää yötä. Minä en osannut sanoa muuta kuin kiitos paljon.

Surkeinta on se, että uskottelin yhdelle naapurinpojalle (sille joka tuijottaa minua kuin koiranpentu), että tulin kotiin vasta iltapäivällä.


* Veux-tu t’coucher avec moi ce soir?

she was made for forehead kisses

Taidetta ja vapautunut tunne, kun ei tajua siitä mitään. Pelkäämistä öisellä metroasemalla. Ahdistumista siitä, kun toiset jaksavat olla uraohjuksia ja minä en enää edes haluaisi. Pieniä kuohahduksia koulutuspolitiikan typeryydestä.

Eilen yömetrossa ajattelin, että olisipa jossain joku, jonka kasvot syttyisivät hymyyn kun se näkee minut. Joku, jonka olisi helpompi hengittää siksi, että minä olen olemassa. Joku, jonka maailma olisi kauniimpi siksi että minä olen siinä. Muistan liian hyvin, miltä tuntuu olla se, joka syttyy ja hengittää ja näkee kaunista. Sitä toista en saata edes muistella.

haloo

Olen minä täällä. En vain tee paljon mitään. Tai korkeintaan sitä samaa: nukun liian pitkään, välttelen opiskelemista ja lenkille lähtemistä ja asioiden hoitamista, ostan kirjoja. Kirjoitan englanniksi, jostain syystä moni juttu kuulostaa nyt paremmalle vieraalla kielellä.

Tänään naapurinpoika sanoi minua keittiössä kauniiksi, kun päällä oli risat farkut, vanhat tennarit ja likainen t-paita jonka läpi loisti vääränväriset rintsikat. Tukka oli sekaisin ja pesemättä, naama punoitti kävelemisestä. Ylähuulella oli hikipisaroita, olen varma.

Purskahdin nauruun.

onko yhtä totuutta olemassakaan?

Tänä iltana minun huoneessani tuoksuu miehelle. Ei edes sellaiselle hyvälle ja puhtoiselle, ei YSL:n tuoksulle vaan sellaiselle kuin täältä olisi herännyt joku mies ja jättänyt jälkeensä sen tuoksun, jonka vain sikeästi nukkunut mies voi jättää.

Ei täältä kukaan herännyt, mutta pitkästä aikaa se poika oli täällä minun kanssani. Joi kahvia, lojui sängyllä ja katseli lääkärisarjoja, hymyili sillä tavalla aurinkoisesti niin kuin sen kuuluukin. Puhui asioista, vaikkakaan ei siitä tytöstä eikä mistään muustakaan liian vakavasta.

Minä pyysin sitä tulemaan, kun se nykyään käy niin harvoin. Ja se oli iloinen, kun pyysin. Ja se tuli. Huomenna se lähtee viikoksi kotiinsa ja minä olen yrittänyt olla muistelematta sitä taianomaista tunnelmaa, joka silloin oli kun se viimeksi, ennen joulua lähti ja halasi minua ovella lujempaa kuin koskaan.

Ehkä olisi helpompaa päästää irti. Ehkä pitäisi sanoa suoraan kaikki kovat sanat, joita ajattelen silloin, kun se on ollut poissa liian pitkään. Ehkei pitäisi pakottaa itseään tuntemaan tai olemaan tuntematta mitään.

Mutta tänä epävakaisena päivänä se sai minut enemmän paremmalle kuin huonommalle tuulelle. Se tuntui tutulle. Ja minusta tuntuu, että olen kyllästynyt kääntämään selkäni ja jättämään taakseni kaiken, mikä ei ole täydellistä.

herätessä

Minä toivon, että joku näkisi minut silloin, kun herään päiväunilta. Huulet turvoksissa, silmät sikkurassa unesta, valosta ja ripsiväristä. Ryppyisissä vaatteissa.

Tai aamulla, minun paljaat valkoiset jalkani. Peiton alta pilkistäessä ne näyttävät pidemmiltä kuin koskaan.

Minä toivon, että joku näkisi. Minut.

hajanaista

Viime päivinä olen ajatellut hulluutta. Sitä, kuka saa päättää kuka on hullu. Ja miten hiuksenhieno se raja voi olla. Olen pelännyt vähän niitä ajatuksia; yrittänyt unohtaa.

Olen miettinyt sitä, miten ehjäksi olen kasvanut ja miten rikki silti olen edelleen. Miten nyt kestän nämä tunteet, kaikki mielen liikkeet ja ailahtelut. Miten haluan kestää ne, vaikka ne kuinka musertaisivat. Miten en halua enää hukuttaa niitä mihinkään turtumukseen, mihinkään hämärään. Miten en halua yrittää kahlita niitä. Minä pystyn siihen nyt; minä kestän ne nyt. Mutta miten voin koskaan olettaa, että joku muukin kestäisi. Sen, että vaikka kaikki on hyvin, vaikka aurinko paistaa ja vaikka olen hehkuvan onnellinen, joskus minun saattaa silti jostain syystä tehdä mieli vain itkeä. Yleensä syyttä. Ja sen, että itkemisen jälkeen kaikki voikin olla taas ihan hyvin, se hetki menee ohi ja minä tunnen jo jotain muuta. Sen, että olen yhtä aikaa kevyt ja raskas.

Olen miettinyt sitä, miksen uskalla pitää kenestäkään niistä, jotka katsovat minua kauniisti. Miksi säikytän pois kaikki ne, joista pidän. Taas kerran sitä, miksi aina lopulta jään yksin. Sen vian on pakko olla minussa, koska niin käy aina, kaikkien kanssa, joka puolella maailmaa.

Tänä aamuna taistelin itseni ylös ennen kahdeksaa, koska jotenkin tuntui että on pakko. Jos en nyt nouse, en taaskaan pääse ylös koko päivänä. Ja tänään, tänään en halunnut jäädä vellomaan siihen tunteeseen. Metromatka kesti tunnin, jouduin vaihtamaan neljä kertaa koska jossain oli jotain savua etc.. Eksyin matkalla yliopistolle, ja kun saavuin sinne puoli tuntia myöhässä, huomasin, että aamuluento on peruttu. En uskaltanut lähteä kotiin, tai en olisi ehkä koskaan mennyt takaisin. Istuin kaksi tuntia juomassa maitokahvia ja lukemassa Sillanpäätä, kuuntelin 45 minuuttia jotain yhdentekevää ranskalaisen luokkayhteiskunnan murroksesta. Palelsi ja väsytti niin paljon, että teki mieli itkeä. Opiskelijaruokalassa otin vahingossa jotain kinkkuleikettä enkä kalaa ja vaikka kaikesta siitä olisi voinut mennä koko päivä pilalle, en oikeastaan jaksanut välittää. En jaksanut olla vihainen, en edes harmissani.

Kotona söin lohdutukseksi monta palaa minttusuklaata ja nukuin kuusi tuntia. Sen jälkeen kaikki vihdoin tuntui niin kamalalta kuin tällaisina päivinä kuuluukin. Suklaa ja liian pitkät päiväunet – se oli minun vikani. Siksi se harmitti enemmän kuin mikään muu. Pakotin itseni ylös, hymyilemään, nostamaan lasia, puhumaan joutavia uusille tuttavuuksille. Mutta se on vain pintaa. Sisällä ei ole mitään. Muuta kuin ne samat kierot ajatukset, jotka kiusaavat untani yö yön jälkeen. En jaksaisi enää ajatella sitä mitä oli. Ja sitä, mitä ei koskaan tullut.

ambivalentti

Kun osaisi joskus olla edes yhden päivän kokonaan onnellinen. Tai jaksaisi tuntea edes jotain tunnetta niin kauan, että siihen jotenkin tottuisi. Oppisi hyväksymään ja elämään sen kanssa. Ettei olisi tämä ontto olo juuri silloin, kun kaikki on ihan hyvin. Tietäisi, haluaako olla vihainen vai hymyillä aidosti. Osaisi iloita siitä hymystä.

Tuntuu kuin minun sisälläni olisi monta eri tahtoa, jotka vetävät kaikki omiin suuntiinsa kaikin voimin. Eikä kukaan niistä pääse voitolle.

joutavuuksia

Kävin huviretkellä. Teen sitä melkein viikoittain, se on parasta arkista Pariisia. Kävelin yliopistolta St. Micheliin. Join matkalla valkosuklaakahvin ja hymyilin varovasti sinikeltaiselle maailmalle. Suomi-instituutin kirjastosta löysin kerrankin aarteita; nuorena nukkuneen Siljan ainakin. Juttelin kirjastotädin kanssa suomeksi ja siitä tuli yllättävän hyvä olo. Kirjaston jälkeen menen aina viereiseen kirjakauppaan, yhteen niistä halvoista mutta hyvistä, niistä keltaisista. Olisin tarvinnut koulukirjoja mutta ostin sen sijaan Plathia ja Kunderaa. Pitäisi olla säästäväisempi, mutten osta enää muuta kuin kirjoja ja kynsilakkoja. Saa kai ihmisellä joitain iloja olla? Junassa en koskaan osaa päättää, lukisinko kirjastonkirjoja vai niitä uusia. Vai sitä, jonka otin kotoa matkaan. Kotona söin vähän isoveljen lähettämää lakritsaa (pussin loppuun) ja päätin olla menemättä lenkille.

Elämä voisi olla niin helppoa.

pariisin kevät

Aamuisin en jaksa enää nousta sängystä. Laitan kellon soimaan ja painan sen hiljaiseksi yhtä päättäväisesti, välillä unohdan kokonaan. Näen verhojen raosta, että aurinko paistaa. Pariisi on kauneimmillaan, ja minä vedän vain peiton korville. Haluan kadota, unohtaa ja unohtua. Kirjastonkirjat ovat myöhässä, en ole jaksanut käydä yliopistolla kahteen viikkoon. On liian vaivalloista pukeutua, peseytyä, astua ulos ovesta, matkustaa junalla ja sitten selitellä kirjastonsedille, miksi ne kirjat taas ovat myöhässä. Kiivetä neljänteen kerrokseen ja selittää sille koordinaattorinaiselle, miksen tullut toissaviikolla niin kuin lupasin.

En jaksa kävellä kauppaan, en jaksa miettiä mitä tänään söisin mutten enää ehdi opiskelijaruokalaankaan ennen kahta. Kai kahvilla pärjää? Ja suklaalla, vaikka inhoankin itseäni vähän enemmän joka palan jälkeen. Huomenna, huomenna aloitan taas juoksemisen, vatsalihakset mitä niitä nyt on. Huomenna.

Valvon aamuöihin tekemättä mitään. Silloin on ainut turvallinen hetki.

Ympäröin itseni kirjoilla ja papereilla, koska ne ovat kaikkein hellimpiä, uskollisimpia, tutuimpia. Vähiten pelottavia. Mutten jaksa lukea, en kirjoittaa. Minua alkaa turhauttaa se, ettei ole mitään tekemistä. Ei mitään aikataulua, ei ketään käskemässä. Ja samalla pelkään syksyä, joka on yhtä kiireinen kuin kaikki ne vuodet ennen tätä ajelehtimista. En malta tarttua gradukirjoihin, en edes yhdentekeviin roskaromaaneihin. Ulkona on Pariisi, tuhat asiaa jotka haluaisin nähdä, enkä koskaan pääse liikkeelle.

Kaipaan ihmisiä, kaipaan sitä, että olisi joku joka tuntisi minut. Mutten jaksa soittaa kenellekään, en jaksa edes kävellä käytävään ja koputtaa jonkun naapurin oveen. En jaksa kertoa itsestäni mitään, en jaksa paljastaa, en jaksa kysyä. En jaksa jutella jokapäiväisiä enkä koettaa päästä pintaa syvemmälle.

Kaipaan koko ajan jotain, mutten jaksa haaveilla enää mistään. Keväät ovat tällaisia. Minä inhoan niitä. Silloin on pakko pukeutua kirkkaisiin väreihin ja loistaa. Pakko hymyillä ja iloita. En enää muistanut miten rankkaa se on.

Miksen minä koskaan osaa olla tyytyväinen mihinkään tavalliseen? Siihen, että kaikki on ihan hyvin. Siihen, että nyt kaikki on juuri niin kuin toivoin. Minä toivoin vain aikaa ja tilaa ajatella, itselleni. Rauhallisen hetken kaiken sen juoksemisen keskelle. En minä kaivannut ketään, vain itseäni. Nyt se tuntuu niin raskaalta, että tukehdun.

pieni osa itsestäni jäi taas kaniin

Juuri sellainen tahmea, krapulaisen haikea päivä kuin pelkäsinkin. Eikä se silti auta, vaikka hokee itselleen tuhat kertaa, että se on vaan tää darra, huomenna on jo parempi. En uskalla mennä nukkumaan kun en kestäisi enää yhtään liskoa. Tekniikkamuseo ja alkukielinen Strindberg lohduttivat ihan vähän, mutten minä oikeasti ole niin ylevä ihminen että se riittäisi. Alkuunkaan.

Miksi minulla on huono omatunto, häpeä, morkkis sellaisista asioista, jotka ovat pelkästään inhimillisiä? Minä en aiheuttanut kohtausta. Minä annoin vain olla, olin huomaamatta, ja vaikka sekin on kai vähän mielenosoituksellista, eikö minulla siihen edes ole oikeus? En minä oikeasti ole jäästä. Minä tiedän, että sellainen käytös on hyvä tekosyy kaikota vain kauemmas, mutta minä tiedän senkin, ettei aito ja rehti ihminen silti kaikkoaisi. Se ymmärtäisi, vuorostaan. Eikä tämäkään lohduta, koska minä en halua nähdä siitä ihmisestä rumaa puolta vaikka se kaunis mitä näen, satuttaa koko ajan.

Miksi minun pitää juoda liikaa? Miksi pitää olla holtiton ja keimailla ja flirttailla ja ripustautua jokaisen kaverin ja naapurinpojan kaulaan? Ja miksi siitä pitää potea huonoa omaatuntoa? Enkö minä silloin käyttäydy juuri niin kuin ne olettavatkin minun tekevän? Ei niistä kukaan tunne minua, eikä niistä kukaan välitä siitä, mitä minä teen.

Miksi minä työnnän kaikki ihmiset pois? Miksen minä anna niille edes mahdollisuutta tuntea tai välittää? Minä näytän itsestäni väkisin ne huonoimmat puolet, teen juuri niin kuin ei pitäisi ja annan sillä kaikille luvan kääntää selkänsä. Minä en tiedä, milloin täytyy pitää kiinni ja milloin päästää. Minä en tiedä, milloin puolustautua ja milloin ymmärtää. Milloin vaatia ja milloin antaa periksi. Minä näen jo kaiken sen, kummatkin puolet, mutten osaa tehdä niillä mitään. Tuntuu, että joka kerta kun sanon suoraan tai näytän tunteeni, rikon jotain. Teen senkin väärin ja kaikki päättyy yhtä huonosti kuin silloin kun käperryn vain itseeni.

Ja minä näen sen, että voisin kelvata juuri tällaisena. Minä näen sen, mutta opinko minä koskaan uskomaan siihen? Osaanko minä koskaan lakata yrittämästä? Miettimästä taka-ajatuksia ja analysoimasta jokaista sanaa.

Ja vielä, miksi oikeasti pahat asiat eivät tunnu minusta miltään. Se, että asuntolan vahtimestari on saanut päähänsä ihastua minuun ja ahdistelee siksi kaikkia ystäviäni eikä se tunnu minusta hyvälle, koska tämän pitäisi olla minun kotini. Eikä täällä ole muutenkaan aina helppo olla, näiden naapurinpoikien kanssa. Se, että joku vieras poika kävi vessassa väkisin minuun kiinni, eikä kukaan oikein ymmärtänyt miten pahalle se tuntui, vaikka kerrankin uskaltauduin pyytämään vähän tukea, lämpöistä sanaa tai olkapäätä. En mitään muuta. Tai se, että 30 metriä kotiovesta, pimeässä asuntolan puistossa joku vieras mies katsoo oikeudekseen paljastaa itsensä minulle. Ja kotona odottaa vain se ahdistava vahtimestari ja ne naapurinpojat, jotka eivät tajua.

läpi kyynelten

Näissä juhlissa minä näen sen pojan, joka on eniten koskaan sitä mitä olen halunnut. Minä näen sen ja sen uuden kauniin tyttöystävän, fiksun ja mukavan. Vasta eilen minä sanoin sille, etten välittäisi nähdä niitä yhdessä. Täällä ne ovat, toistensa kainalossa, sylikkäin ja turvassa. Se poika sanoo minulle ”me tiesimme että tämä olisi vaikeaa”. Vaikeaa? Kenelle?

Vessassa joku poika ottaa minusta kiinni, tunkee suunsa väkisin minun suuhuni ja minä kynsin ja huudan sille suomeksi eikä se lopeta ennen kuin joku muu tulee sisään ja minä pääsen pakoon sinne pieneen koppiin. Vaimeasti kuulen, että se tekee sen saman jollekin toiselle enkä jaksa välittää.

Minun tyttöni ei tiedä kenen mielen mukaan tekisi; minun vai sen toisen ystävän. Vai omansa. Se alkaa itkeä kesken juhlien ”mä en pärjää täällä”. Ja se lähtee kyyneleet valuen, enkä minä jaksa tehdä mitään.

Minä pärjään. Ja minä hymyilen. Vaikka läpi näiden kyynelten.

hetkessä

Tuntuu, että olen jotenkin ihan pelottavan vahva. Jaksan hymyillä. Osaan sanoa suoraan mitä ajattelen. Uskallan olla vihainen ja antaa anteeksi. Teen suunnitelmia. En ajattele liikaa. Olen varma, että minusta pidetään. Varma, että näytän hyvältä. Varma, että kaikki menee vielä hyvin.

Se tuntuu jotenkin valheelliselta. En minä ole sellainen. En minä ole vahva, en valmis enkä osaa seistä näin suorassa. Pelkään, että sorrun kohta rajummin kuin koskaan.

Sisällä myllertää. Sydäntä puristaa, vaikken tunne olevani enää kovin surullinen. Tunteet ovat kamalan suuria, mutta tuntuu kuin olisin oppinut hyväksymään ne. Elämään ne. Elämään yhtä aikaa surua ja iloa, kaipausta ja toivoa.

Kaikki koskettaa minua sydämen pohjaa myöten. Ihmiset ja pienet hetket. Vaikken edes tee melkein mitään, tuntuu että koen silti enemmän ja selvemmin kuin koskaan. Samalla en kaipaa mitään. Tässä on juuri hyvä. Siltikin, vaikka paljon puuttuu. Vaikka ikävää on paljon.

Pelkään olla tyytyväinen vähään, elää tätä hetkeä, olla onnellinen vain onnellisuuden vuoksi.

look around and watch your children grow

Tänään, tai eilen koska nyt on jo huomenna. Isän syntymäpäivä. Ja minä unohdin sen.

Nukuin liian myöhään. Jätin lounaan väliin. Kiertelin Marais'n kapeita katuja ja liian kalliita putiikkeja, kirosin taas kerran sitä, miksi kaikki on rahasta kiinni. Otin valokuvia graffiteista. Vietin hyvän päivän kotitytön kanssa. Söin tiibetiläistä. Kotona vielä tsekkiläistä chiliä ja punaviiniä. En vastannut äidille enkä tanskalaispojalle, vaikka se soitti neljästi. Soitin äidille ja kiukuttelin. Törmäsin tanskalaiseen keittiössä. Join sen kanssa iltateetä. Olin suora enkä silti voinut olla hymyilemättä, antamatta anteeksi. Itkin vähän. Lakkasin kynnet.

Näin kai sen pitääkin olla.

fan du är snygg

Tänään aamulla olin onnellinen siitä, että heräsin yksin. Se tuntui pirun hyvältä. Illalla helmoissa pyöri kaksikin kaunista poikaa, joista toinen sanoi suoraan että nukkuisi mieluummin minun vieressäni kuin lähtisi ulos myrskyyn. Minä vain nauroin heleästi ja valvoin niiden kanssa aamukuuteen ja ensimmäiseen metroon.

Se nuorempi, tšekkiläinen, kysyi minulta aamuyöllä millaisista kirjoista minä pidän. Se puhui minulle Candidesta, Waltarista ja Kunderan maanpetturuudesta. Lupasi tulla syksyllä Helsinkiin. Sillä on oikeat sänkykamarisilmät ja hymykuoppia.

Se toinen, naapurinpoika, rakasti minun punaista röyhelöhamettani, naista punaisessa. Se otti minusta salaa valokuvia ja nauratti minua koko viikonlopun hölmöillä vitseillään. Se pitää siitä, etten minä ole mikä tahansa matemaatikko tai ekonomi vaan tällainen sosiaalihippi. Että minä olen jotain erityistä. Sitä paitsi, se on luxemburgilainen taiteilija.

Jos en pitäisi niistä kummastakin. Jos ne eivät olisi parhaita kavereita. Ottaisin kumman tahansa. Mutta eilen tämä oli tarpeeksi.

Tuntuu hyvältä olla huomion keskipisteessä, juuri sopivasti. Vähän ujosti, mutta niin, ettei sitä itse voi olla huomaamatta. Minä pidän siitä, miesten huomiosta. Olen aina pitänyt. Minä rakastan keimailla ja hymyillä valloittavasti. Minä rakastan olla se porukan ainoa tyttö, se jota pidetään vähän niin kuin kukkaa kämmenellä. Ja nyt, tuntuu hyvältä huomata että kelpaa sittenkin. Ihan huolettomasti, pienessä hiprakassa ja iloisempana kuin vielä eilen.

Sekin tuntuu hyvältä, että nyt huomaan ne muutkin. Että niistä merkityksettömän tuntuisista ihmisistä yhtäkkiä tuleekin tärkeitä. Ja ettei niillä, joita luulin tärkeiksi, parhaiksi, välttämättä olekaan niin paljon väliä.