Eilen kaunis ranskalaispoika pyysi minut lähiöön kuuntelemaan sen bändiä. En meinannut tohtia mennä, yksin ja puolituntemattomien kanssa, mutta se oli sinnikäs. Ajattelin, että tänään uskallan.
Ovella se sanoi, että ollaan bändinjätkiä ja sitten meillä on yksi kaunis suomalainen muusa. Pääsin ilmaiseksi. Sisällä kuumassa, pimeässä ja meluisassa salissa se istutti minut viereensä lattialle ja kun se halusi sanoa jotain, se painoi huulensa kiinni minun korvalehteeni. Minä nauroin, silloinkin kun en ihan ymmärtänyt mitä se sanoi. Kun se astui lavalle ja piteli sitä bassoaan hellästi kuin naista, minun vatsanpohjaani kutitti.
Yöllä se vei minut kotibileisiin, missä kauniit pojat soittivat levyjä aamuun asti, kauniit tytöt polttivat tupakkaa ja puhuivat minulle englantia, kun sanoin nimeni. Ne kutsuivat minua Marilyniksi, koska se on helpompi muistaa. Se poika vei minut parvekkeelle ja kertoi taas siitä, miten se haluaisi muuttaa Suomeen, löytää suomalaisen vaimon ja tulla onnelliseksi. Se elättäisi itsensä kuulemma rokkitähtenä, t’inquiètes pas. Sitäkin se kysyi, suostuisinko minä asumaan Ranskassa.
Prinsessaksi se sanoi minua, kun joku hassu humalainen poika kysyi, miten minä nimitän itseäni. Kauniiksi ja suloiseksi ja herttaiseksi suomalaistytöksi.
Silti minä pelkään, ettei se pidä minusta. Minä menin vähän kipsiin kaikkien niiden tuntemattomien ja kauniiden ihmisten keskellä. En uskaltanut sanoa melkein mitään, hymyilin vain ja purin hampaita yhteen niin kovaa, että leukoihin sattui vielä aamullakin. Se pitää minua varmasti tylsänä, vaikka tietääkin, että suomalaiset joskus ovat tällaisia. Tai vähän hitaana, kun en aina ihan heti tajua mitä se sanoo ja sitten se ehtii jo puhua jostain ihan muusta ennen kuin keksin mitä vastaisin. Että se oli vain kohtelias, piti minusta huolta ja minulle seuraa, koska oli itse vienyt minut sinne juhliin. Että se pitää minusta vain koska olen suomalainen ja se rakastaa suomalaisia naisia. Tai että se sanoo minulle kauniita asioita vain koska se on sen ranskalainen tapa.
Minä olen sellainen tyttö, joka ehtii kuvitella koko elivät elämänsä onnellisina loppuun asti -kuvion läpi yhden satunnaisen illan aikana. Joka ehtii miettiä, millaista olisi jos olisi ranskalainen poikaystävä, rokkitähtimies joka muuttaisi minun kanssani Euroopan toiselle puolelle. Tai miltä sen alaston hikinen selkä tuntuisi minun pehmeiden käsieni alla. Oikeastaan, kaikkein eniten, minä olisin vain halunnut nukkua yön sen kainalossa. Vaikka sen yhden yön, niin että hetken olisi tuntunut lämpimältä ja turvalliselta ja siltä, että tässä maailmassa on joku joka haluaa nukkua yönsä minun kanssani. Siltä, että kyllä minä kelpaan.
Mutta miten sellaista voi kysyä toiselta?(* Saanko minä tulla nukkumaan sinun kainaloosi? Eikö se sitten ainakin pitäisi minua outona?
Aamulla kun se vihdoin kysyi lähdetäänkö, se kätteli ja poskisuukotti läpi kaikki jäljelle jääneet. Minä katselin ujona sen selän takaa. Lopuksi se pyysi vielä puhelinnumeroa herttaiselta ranskalaistytöltä, joka oli jutellut meille koko illan. Ei se tuntunut kivalle, vaikkei se välttämättä mitään tarkoita. Pyysi se minunkin puhelinnumeroani niissä juhlissa, joissa näin sen ensimmäisen kerran. Autossa kotiportin edessä se suukotti minua kevyesti molemmille poskille ja toivotti hyvää yötä. Minä en osannut sanoa muuta kuin kiitos paljon.
Surkeinta on se, että uskottelin yhdelle naapurinpojalle (sille joka tuijottaa minua kuin koiranpentu), että tulin kotiin vasta iltapäivällä.
* Veux-tu t’coucher avec moi ce soir?
2 kommenttia:
Eksyin tänne Marin blogin kautta ja luin heti kertaistumalta ainakin puolet blogistasi.
Olen aivan sanaton.
Niin hienosti ja kauniisti puet sanoiksi sellaista, johon on helppo samaistua.
Olen iloinen, että löysin tämän blogin!
Mäkin olen iloinen, tervetuloa ja kiitos kommentista! Mutta hullua, että oot tosiaan jaksanut lukea läpi niin paljon kaikkia höpinöitä... Ihan hämmentää ajatella, mitä kaikkea siellä on :)
Lähetä kommentti