Taidetta ja vapautunut tunne, kun ei tajua siitä mitään. Pelkäämistä öisellä metroasemalla. Ahdistumista siitä, kun toiset jaksavat olla uraohjuksia ja minä en enää edes haluaisi. Pieniä kuohahduksia koulutuspolitiikan typeryydestä.
Eilen yömetrossa ajattelin, että olisipa jossain joku, jonka kasvot syttyisivät hymyyn kun se näkee minut. Joku, jonka olisi helpompi hengittää siksi, että minä olen olemassa. Joku, jonka maailma olisi kauniimpi siksi että minä olen siinä. Muistan liian hyvin, miltä tuntuu olla se, joka syttyy ja hengittää ja näkee kaunista. Sitä toista en saata edes muistella.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti