Tänä iltana minun huoneessani tuoksuu miehelle. Ei edes sellaiselle hyvälle ja puhtoiselle, ei YSL:n tuoksulle vaan sellaiselle kuin täältä olisi herännyt joku mies ja jättänyt jälkeensä sen tuoksun, jonka vain sikeästi nukkunut mies voi jättää.
Ei täältä kukaan herännyt, mutta pitkästä aikaa se poika oli täällä minun kanssani. Joi kahvia, lojui sängyllä ja katseli lääkärisarjoja, hymyili sillä tavalla aurinkoisesti niin kuin sen kuuluukin. Puhui asioista, vaikkakaan ei siitä tytöstä eikä mistään muustakaan liian vakavasta.
Minä pyysin sitä tulemaan, kun se nykyään käy niin harvoin. Ja se oli iloinen, kun pyysin. Ja se tuli. Huomenna se lähtee viikoksi kotiinsa ja minä olen yrittänyt olla muistelematta sitä taianomaista tunnelmaa, joka silloin oli kun se viimeksi, ennen joulua lähti ja halasi minua ovella lujempaa kuin koskaan.
Ehkä olisi helpompaa päästää irti. Ehkä pitäisi sanoa suoraan kaikki kovat sanat, joita ajattelen silloin, kun se on ollut poissa liian pitkään. Ehkei pitäisi pakottaa itseään tuntemaan tai olemaan tuntematta mitään.
Mutta tänä epävakaisena päivänä se sai minut enemmän paremmalle kuin huonommalle tuulelle. Se tuntui tutulle. Ja minusta tuntuu, että olen kyllästynyt kääntämään selkäni ja jättämään taakseni kaiken, mikä ei ole täydellistä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti