maanantai 15. helmikuuta 2010

la fille muette

Tanskalaispoika sanoi minulle, että se on monta kertaa halunnut mennä ripittäytymään. Mutta aina kun se puhuu minulle, siitä tuntuu yhtä hyvältä kuin ripittäytymisen jälkeen ehkä tuntuisi. Kun avaa sydämensä ja joku ottaa sen vastaan.

Sydänsuruinen naapurini avautui minulle illallispöydän ääressä, kun viattomasti kysyin ҫa va. Ei seuraavallakaan kerralla esittänyt iloisempaa kuin oli. Kymmenen vuoden takainen paras ystävä kertoi kolmannessa lauseessa elämänsä kipeimmästä haavasta.

Tuntuu hyvältä olla luotettu. Tuntuu oudolta olla uskottu, varsinkin kun ei itse koskaan osaa avata suutaan ja kertoa mihin sattuu. Ei silloinkaan kun toinen kietoo vahvat kätensä ympärilleni; ne kädet joiden pitäisi kuulua pelkästään sille toiselle tytölle. Nostaa minut pystyyn, antaa minulle ruokaa ja lintsaa luennolta vain koska minulla on paha olo. Enkä minä osaa muuta kuin itkeä ripsivärit potkille ja kiroilla suomeksi.

Minä luen ihmiset laatikoihin, kaikki samaan ryhmään ja laitan sen minua vastaan. Eivät ne ymmärrä minun surujani. Ja lehdessä kerrotaan, miten 25 ihmistä kuoli junaonnettomuudessa; miten ihmiset uhraavat henkiä urheilun edestä; miten lastaan vuosikausia vankina pitänyt isä osaa vaatia tyttäreltään rahaa muttei pyytää anteeksi. Luin yhtä blogia, jonka kirjoittaja kertoi vuosia jatkuneista syöpähoidoista ja samaan hengenvetoon jaksoi sanoa, että kaikki on kuitenkin ihan hyvin.

Mikä lupa minulla edes on itkeä yhtä särkynyttä sydäntä? Ja mitä siitä todellakaan kaiken tämän jälkeen sanoisi.

3 kommenttia:

kujalla kirjoitti...

Mun mielestä aina on lupa itkeä, koska jokanen särkynyt sydän on tärkeä. Se, että toiset ihmiset tekee kaameuksia ja joillekin tapahtuu ihan helevetin kaameita, ei tee sit taas muiden kivuist sen vähäsempiä. Mut sen takii onki tärkeetä, et on luotettuja ja lohduttajia. Sellasia, joiden luo on yks junapysäkki matkaa ja jotka tekee sit siel lohturuokaa.

Tiina kirjoitti...

Jep, mä olen edellisen kommentoijan kanssa samaa mieltä. Kyllä omia murheitaan saa surra, vaikka aina jollain jossain onkin asiat vielä huonommin. Ei sitä niin voi ajatella, ettei olisi lupa tuntea niin kuin tuntee.
Tervettä on se, että osaat kuitenkin asettaa sen mittakaavaan.

Riikka kirjoitti...

anna nyt on vaan vähän pidempi matka kuin yksi junapysäkki. mut laitoin itelleni lohturuokaa: nakkeja ja ranskalaisia. alkoi hymyilyttää jo kaupassa kun keksin sen. alan uudelleen kasvissyöjäksi ehkä vasta ensi viikolla. ja sain lohtukaakaotakin. helpotti, vaikka onkin pirun hämmentävää kun toinen selvästi kantaa huolta ja tykkää ja sit ei kuitenkaan ikinä tarpeeksi. on siinä sydänparalla sulattelemista.

ja tiina kiitos. mäkin oon samaa mieltä, sitä mieltä et surut pitää surra pois eikä niitä voi asettaa vastakkain. mä etsin vielä uudelleen sen tunteen, jonka vallassa on kivempi olla iloinen kuin surullinen mutta ei siihen taida auttaa nieleskely. mutta niin, toi mittakaava on hyvä juttu. auttaa vähän kun mennään alamäkeen. sellaisella hetkellä on pirullista tulla yllätetyksi muuten.