we'll always have paris, won't we?

Violet kirjoittaa niin kauniita Pariisin joulusta ja minun sydämeni kolisee. Kerran minäkin tahtoisin viettää joulun siellä. Istua terasseilla lämpölamppujen alla, juoda samppanjaa ja syödä ostereita. Ihastella Champs-Elysées'n valoja, vaikka muuten en voi sietää koko katua.

Tahtoisin takaisin sinne, mutta en yksin. Haluaisin näyttää ne kauneimmat paikat, Père Lachaisen ja kirjastonrannan ja sen velholinnan näköisen talon, jossa asuin yhden vuoden. Tammikuun valkoisen valon ja lehdettömät puut. Keväällä kirsikankukat ja loppusyksystä neidonhiuspuun keltaiset perhosen muotoiset lehdet. Moskeijan mantelileivokset ja makean minttuteen korkeissa laseissa. Seinen rannat keskikesällä keskiyöllä, kun kiire on loppunut, saksofoni soi ja kaupunki näyttää toiset kasvonsa.

Tahtoisin viedä sinne sen, jota tulen rakastamaan. Sen sijaan istun yksin kotona Helsingin laidalla ja kuuntelen, kun tuuli tuivertaa nurkissa. Syön tusinan macaroneja ja huuhtelen suuni bretagnelaisella omenasiiderillä kuin mikäkin viiden pennin Marie-Antoinette.

rakkauspuhetta

Tänään olen ollut jo vähän haikea. Viime aikoina olen monta kertaa ajatellut, että ensi vuonna aion rakastaa enemmän. Tänään olen ajatellut rakkautta ja ollut vähän epätoivoinen.

Kaljupäinen mies ja se jota ei oikeasti ole tai jos on niin vain öisin (sille pitäisi keksiä joku lyhyempi) sanoivat molemmat kauniita. Ja minä ajattelin: kyllä voin pitää kummastakin. Minullahan ei ole mitään, velvollisuuksia eikä siteitä. Ei ketään. Eivätkä nekään oikeasti ole kumpikaan minulle mitään. Minun mielikuvitusmaailmassani voin pitää molemmista.

Mutta tänään ajattelin taas järjellä. Sen kaljupäisen kanssa voisin kuvitella öitä. Sanoin: panisin. Mitään enempää en kuvittele, koska en usko, että se koskaan oikeasti haluaisi minusta mitään. Ainakaan mitään muuta. Ja se toinen taas. Sillä on jo se kaikki. Rakkaus ja nainen, jonka viereen se käy öisin. Ja vaikka kaikkea voi tapahtua, eroja ja ties mitä, ei sellaisen varaan voi rakentaa mitään, ei edes toivoa. Toivotonta on helpointa rakastaa.

Näen koko ajan selvemmin, etten usko rakkauteen. En minun. Uskallan vain epätoivoa. Mutta, ensi vuonna aion rakastaa enemmän. Ehkä osaan.

pariisi, 26.12.1897

"Joulu ja sunnuntai = porvarillisen talven seisaus, kun kristallikruunut hohtavat, pöydillä on valkoiset liinat, hopeat ja posliinit ja kristallit, tarjotaan ostereita, lihalientä, pasteijoita, kalkkunaa, porsasta, härkää, vanukkaita, hyytelöitä, kakkuja, juodaan champagnea, portviiniä, konjakkia! Oksetus, ähky, vatsakatarri, kihti ja sydänhalvaus! Koti koristettu mistelinoksilla (pelkkä loiskasvi!), avataan paketteja, särjetään pähkinöitä, rouskutetaan, maiskutetaan. Syökää, juokaa, pikkuporvarit, älkää katsoko ikkunasta ulos! Rikkaiden rikkaus paistaa ikkunoista, mutta älkää köyhät katsoko sisään!"

K. Carlson: William N. päiväkirja

aatto

Kävelin hiljaisessa illassa ja kaikki ajatukset tulivat tarinoina. Niin käy joskus, silloin kun kertoo enemmän ja elää vähemmän, mutta kuitenkin elää.

Maunulaan kävelee korkeintaan kaksikymmentä minuuttia. Kävelin sinne kerran, kun oli ne juoksutreffit. Ja kävelen toistekin, sitten kun tulee joku tammikuu ja lakkaamme juomasta tequilaa ja alamme juosta taas. Ja olla ihmisiksi.

Ilkantien risteyksessä katsoin sisään alakerran ikkunasta, valoon. Ulkomaalaisen näköiset iloiset ihmiset tanssivat käsikynkkää ympäri huonetta ja minä mietin, koputtaisinko ikkunaan ja kysyisin, saanko minäkin. Mutten koputtanut vaan jatkoin matkaa hautausmaalle yksi ainoa kynttilä kainalossa.

Kaikilla hautausmailla on sellainen paikka, jonne voi jättää kynttilöitä niille, jotka lepäävät jossain muualla. Maunulassa oli iso kivi, tiiliaidat ja valoa hohtava risti. Kaivoin taskusta Vasemmistonuorten tulitikut ja hymyilin kun ajattelin, mitä isä niistä sanoisi. Katselin kynttilämerta ja ihmisiä ja seisoin kauan sytytetty kynttilä käsissäni, etsien oikeaa paikkaa. Sitten yhtäkkiä tulivat kyyneleet, vaikken moneen vuoteen ole itkenyt hautausmaalla.

Kotimatkalla en ajatellut yhtään tarinaa.

kun ei se muutakaan osaa

Niin sydänverta vuotavia, nämä sanat. Ja se on juuri minua. Se on parasta, mitä minulla on antaa. Ja, jos totta puhutaan, eihän sitä kukaan kestäisi.

for cryin' out loud

Minun on sitten pakko. Minun on pakko sotkeentua. Pakko tempoa kaikkia ovia. Pakko astua halkeamille. Pakko polttaa sormeni hehkuvassa liekissä ja pakko maata lattialla lahnan ja rätin lailla itkemässä ääneen.

Minä en sitten voi. En millään. Luottaa, mihinkään. Itseeni, rakkauksiin, kehenkään. Luottaa siihen, että on toinenkin tapa kuin repiä itsensä kappaleiksi.

En, koska minä elän kivusta. Sanat elävät kivusta ja minä sanoista. Minä tarvitsen tätä draamaa, että kykenisin edes hengittämään. Ilman kipua ei minulla kieltäkään olisi.

savua

Minun rakkauteni on toisen luokan. Se ei elä päivänvalossa. Se on palasia aamukolmen ja auringonnousun välillä. Varastettuja. Se on pelkkiä palasia, aina, ja niihin minä takerrun kun en muutakaan saa. Puhun rakkaudesta vaikka se on vain jotain hupsuja palasia.

Se on varastettuja suudelmia metroasemalla. Tequilashotteja, jotka aina käyvät tekosyystä. Illan viimeisiä hitaita, kun kaikki ovat jo liian humalassa huomatakseen. Valvomista aamuseitsemään, ettei menettäisi hetkeäkään. Aamuyöllä kerron peloistani, suruistani, rakkauksistani. Siitä miten itken lähijunissa. Juuri siihen hetkeen ne mahtuvat. Vain silloin joku näkee minut.

Se näkee minut. Se sanoo minulle: Sinulla on kieli. Ja se juuri on eniten minua. Se ottaa hyllystä kirjan, tämä on sinulle. Se hieroo sänkistä leukaansa minun kämmeneeni ja minussa menee väreitä. Minä lupaan lähteä sen matkaoppaaksi Pariisiin. Mutta nekin ovat toissijaisia. Kun se näkee minut.

Baarinpöydässä ulkomaalainen poika osoitti sitä ja kysyi minulta: Is he your guy? Minä naurahdin ja kerroin, se on pelkkä ystävä. Mutten malttanut olla kysymättä, miksi sinä niin kysyt. No, se jutteli äsken toisen tytön kanssa, mutta kun sinä astuit huoneeseen, se ei nähnyt enää ketään muuta.

Enkö minä ansaitse omaa rakkautta, oikeaa? Enkö minä enää usko siihen? Vai miksi sitten pihistän palasen sieltä, toisen täältä. Miksi käyn leikkiä tulilla, vaarallisilla tulilla?

Toisen luokan. Varastettua. Palasia. Ette härnäisi.

toverit

Baarinpöydässä ulkomaalainen poika osoittaa yhtä niistä ja kysyy: Is he your guy? Minä katson kasvoja pöydän ympärillä, viittä miestä ja yhtä naista joita vuosi sitten en ollut tavannutkaan ja vastaan: They're all my guys. Even the one who's not a guy. They're my comrades.

Ja juuri siltä minusta silloin tuntuu. Kaikki ne ovat minun.

Minun rakkauteni on toisen luokan, varastettuja hetkiä.

Unessa aioin tehdä itsemurhan. Siinä ei ollut mitään kummallista, ihmiset tekivät sellaista kaiken aikaa. Minä olin tyyni, ehkä hieman epävarma.

Itsemurhat tehtiin yhdessä, yhteisen seremonian päätteeksi, kirkon alttarilla. Ensin laulettiin virsiä repaleisista kirjoista. Sakastissa ei seisoskellut pappeja vaan vartijoita, jotka näyttivät etäisesti tutuilta. Istuin kirkonpenkkiin, selasin virsikirjaa ja odotin. Kaunis poika seisahti eteeni ja sanoi minulle jotain, jonka oli tarkoitus valaa uskoa ja luottamusta, kääntää pääni. Alkua en muista, loppu meni jotenkin niin, että se meinasi itsekin kuolla, mutta elääkin mieluummin tässä maailmassa josta minä teen vähän kokonaisemman. Tai sitten jotain ihan muuta.

Heräsin, kun postiluukusta kolahtivat mainokset, vaikka ovessani on lappu jossa viiteen kertaan ja seikkaperäisesti kielletään kaikenlainen turhuus. Nousin ja meinasin huutaa älä ihan vielä mene postinjakaja, mutta alaovi kolahtikin jo kiinni.

Oltaisiin lintuja, lintuja tai kaloja. Ei mustavalkoisia, mutta rehellisiä.

Ranskalainen rakastaja löysi minut roskapostilaatikosta ja "Palaatko?" se kysyi.

On päiviä, jolloin minun täytyy romahtaa. Ja päiviä, jolloin täytyy maata kotona likaisessa pyjamassa. Ja sitten on päiviä, jolloin minun täytyy olla luonnonvoima. Niitä päiviä on viime aikoina ollut liian vähän.

sä oot outo tyttö ja mä pidän susta

sä oot outo tyttö ja mä pidän susta
kun tekosi ja puheesi on hullutusta
olet vähän niin kuin minä
yksinkertainen ja naiivi
ja sanot joskus jotain
mut oot mieluummin vaiti



kiitos

minun aseeni

Kehoni kertoo minulle kun en enää jaksa. Tällä viikolla se päätti, että on parempi maata kotona kolme päivää samassa hikisessä pyjamassa ja neuloa villamekkoa kuin mennä töihin. Siellä on ollut niin paljon pahaa verta viime viikkoina, oikeamielisyyttä ja ankaruutta ja paremmin tietämistä. En jaksa sitä vaikken aina suostuisikaan myöntämään. Mutta kehoni kertoo minulle. Kun en enää jaksa.

Olen maannut kotona hikisessä pyjamassa. Neulonut villamekkoa. Katsonut lääkärisarjoja. Syönyt rakkausruokia. Kerännyt voimia. Ja noussut kuolleista.

Eilen pesin tukan ensimmäisen kerran viiteen päivään. Laitoin ne hattarakiharat, panin sitä uutta huulipunaa ja sen kauneimman mekon. Siinä minun aseeni, kun lihaksiin kolottaa tai kun meinaan alkaa pelätä. Join sen viinipullollisen, humalluin, nauroin ja keimailin. Suutelin yhtä miestä Sörnäisten metroasemalla kahdeksalta sunnuntaiaamuna. Siinä minun aseeni.

vastaantulijoiden kaistalla

Eilen autoin ottamaan pahan miehen kiinni. En tiedä, onko se hyvä vai huono. Eilen kuuntelin huorittelua, ranskaksi. Päätin, että siinä oli päivän viimeinen huorittelu. Eilen sain vahingossa kuulla, että olen taas tehnyt jotain väärin, suututtanut jonkun, saanut haukut. En vain kuullut, mitä sitten olen tehnyt. Eilen kuulin, että sisko voi huonosti. Sitten en enää jaksanut vaan annoin kyynelten valua työpaikkaruokalan kitkerään kahvikuppiin.

Tänään puin punaisen mekon, pörrötin valkoiset kiharat, punasin huuletkin. Baarin pöydässä painoin pääni käsiin ja halusin romahtaa.

Tänään soitin neljä puhelua Latviaan. Puhuin ja pauhasin, englanniksi ja suomeksi. Kovistelin, läksytin ja kirosinkin melkein. Vaadin tilille. Tuhlasin tunteja työaikaa, omaa ja kollegojen, jotka saivat niskoilleen kaikki jälkiryöpyt. Kuuntelin kamalaa jonotusmusiikkia. Päässä humisi, verenpaine ampaisi pilviin ja vatsahaavaa poltteli.

Ja lopulta, lopulta kun asia vihdoin oli kunnossa, nuori somalialaispoika hihkaisi: Sä taistelit mun puolesta! Enkä minä voinut kuin nauraa.

aamuisin

Aamuisin katselen itseäni peilistä. Saumoista repeillyt ja pehmeäksi kauhtunut pallokuvioinen pumpulipaita. Pitsilahjepöksyt, reisissä mustelmia. Takkutukka petikiharoilla. Poskissa hentoa ruusunpunaa, pureksitut huulet.

Näytän siltä, kuin olisin herännyt jonkun ihanan vierestä. Tai sellaiselta, jonka vierestä joku ihana voisi herätä.

Vääristää se peili.

me yritimme rakastaa mutta minä en jaksanut

"Mutta hän sanoi uskovansa ihmisiin ja rakastavansa ihmisiä. Kysyin miten hän saattoi rakastaa ihmisiä. Rakastamalla yhtä ihmistä rajattomasti, siihen rakkauteen mahtuu rakkaus kaikkiin.

Vaimoni oli totisesti vasemmalle vinoutunut hänkin."

Henrik Tikkanen: Mariankatu 26, 1977

Ihan itse ostin ja vaihdoin vaatehuoneen hehkulampun (1 piste), kylpyhuoneen loisteputken (2 pistettä) ja liesituulettimen lamput (3 pistettä). Ei miesten elämä kovin vaikeaa olekaan. Propatakin osaan, kuulemma. Sain isältäni kotoaläksiäislahjaksi takavarikoidun puukon ja perinnöksi iskuporakoneen, olen varustautunut maailman kaikkiin haasteisiin.

rakkausrunoja

"Älä lausu rakkausrunoja
mä näen niistä painajaisunia
älä katso silmiin, paljastun
olla haluaisin, haluaisin vain sun."

Olavi lauloi tänä aamuna ihan vahingossa sen, mitä olen viime päivät potenut, tajuamattakaan kunnolla. Minun paksuun kuoreeni lyötiin taas kiilaa, heikkoa mutta tuntuvaa. Ja minä olin valmis antautumaan. On helpompi elää ilman rakkautta jos sitä ei voi edes aavistella. Kun saan siitä edes hiljaisen kaiun tai haalean kuvan, olen heti polvillani. Siis, ette härnäisi jos ette aio mitään antaakaan. Ette härnäisi.

toiseksi

Tahtoisin leikata kiharat lyhyiksi ja värjätä platinanvalkeiksi. Tahtoisin panna marjanpunaista huulipunaa joka päivä. Tahtoisin tatuoida iholleni alastomia puita, lauseenpätkiä ja perhosia vatsaan. Tahtoisin kimmoisat, jäntevät lihakset. Tahtoisin oppia puhumaan ruotsia luontevasti, erota kirkosta ja vaihtaa nimeni.

Mutta sittenkin olisin varmaan minä.

Minä lopetan pelkäämisen, nyt.

Jos alan uudestaan, pistäkää minut tilille.

herkkä ja raskassydäminen, avoin ja kovakuorinen

Jostain syystä minä olen aina se tyttö, joka jää yksin.

Tahtoisin olla se, joka on valoa täynnä. Tahtoisin olla hattaraa. Hento ja paksutukkainen, mahtua jokaiseen kainaloon. Tahtoisin olla se, jota kosketaan hellästi ohimennen. Se, jonka kanssa jäädään odottamaan seuraavaa bussia, vaikka se ajaisi kaupungin väärälle laidalle. Se joka saa kasvot loistamaan. Se jolla on lupa ja oikeus ja tila.

Mutta minä olen herkkä ja raskassydäminen. Avoin ja kovakuorinen. Se johon kukaan ei osaa tarttua. Se jolla ei ole paikkaa missään. Se joka pelkää eniten niitä joista pitää. Mitään katumaton mutta yksin. Luja, arka, toisenlaisena varmasti falski. Ja ihana tyttö, tuntemisen arvoinen.

Olla arvokas tällaisena, kelvata. Tai korkeintaan muuttua paremmaksi, ei yhtään toiseksi.

On joku kierre, syöksykierre, loputon johon minä aina jään kiinni, rakkaudessa, ystävyydessä, osana olemisessa. Siitä minä haluaisin päästä. Päästä olemasta se tyttö, joka aina jää yksin.

Tuuletushormissa kolisee tällä tuulella. Sitä minun tulee ikävä, kun muutan täältä pois.

Vuokraisäntä kertoi, että kaikki tytöt ovat muuttaneet täältä pois, kun ovat löytäneet jonkun jonka luona asua. Toissaviikolla se soitti taas: Vieläkö sinä viihdyt? Ja minä: Kyllä.

En minä vielä ole löytänyt ketään.

Laitoin puolukkapirtelöön ruusuvettä, se on kuulemma sellainen rakkausruoka, afrodisiakki. Nyt oksettaa. Ei minussa mikään osa kestä rakkautta.

juoksuaika

Äidin kansakoulun poikien liikkamaikka antoi yhden neuvon: Jos alkaa tehdä mieli, lähtekää lenkille. Lähdin eilen. Ja tänään. Joudun ehkä lähtemään huomennakin.

Toimii erityisen huonosti, kun juoksumusiikkina on Nopsajalan Lanteilla.

tähän jotain pariisin kevättä

Iltapäivällä ajoin kohti kimmeltävää, laskunsa jo aloittanutta marraskuun aurinkoa. Pikku-Huopalahden rantoja, Seurasaaren ohi Meilahteen ja Taka-Töölöön asti. Meinasin eksyä Mäntyniemeen, luulin kaikkia niitä aitoja ja vartijoita turvakodiksi tai joksikin. Nauroin itselleni. Perillä seisoin hetken katselemassa soutustadionia ja muistelin sitä kevättä, jolloin isä toi meidät lukiolaisten SM-kisoihin soutamaan. Puoli bussillista humalaisia Lankkarin sotu-lukiolaisia, stereoissa Bloodhound Gang ja niiden toisten joukossa se yksi ankea poika, joka sanoi tosissaan "ruma kuin rullatuoli".

Kurvasin Café Regattaan. Jonossa yksi mummu ohitteli, mutta toinen piti ovea auki, kun minulla oli toisessa kädessä kahvikuppi ja toisessa lämmin korvapuusti "eikä yhtään välikäsiä". Terassilla oli varpailla kylmä mutta lämmin mieli. Monia koiria ja nuotion ääressä leppoisa näyttelijäherra, lapsenlastensa kanssa ehkä. Yksi pieni poika meni tomerana hakemaan coca colaa sisaruksilleen ja kaatui ja pudotti painavan tarjottimen viimeisellä askelella ennen papan pöytää. Poika itki taakan painoa ja kipua, puolityhjää kokispulloa ja isoa pettymystä. Itku ei herennyt, vaikka näyttelijä otti pojan tiukkaan halaukseen. Siinä kun oli turvallista itkeä.

Minä pyöräilin kotiin varpaat umpijäässä. Leivoin lantturieskoja ja lämmitin eiliset brysselinkaalit. Järjestin paikat, heitin viimeviikkoiset liljat roskikseen, leikkelin tuoreempia. Poltin kynttilää itsemurhaajien ja vihaan kuolleiden transihmisten muistoksi. Illalla kävelin Pirkkolaan ja juoksin toverin rinnalla monta kilometriä.

Olen päättänyt tehdä näistä päivistä taas hyviä. Kiukulla, väkisinkin. Vaikka kukaan ei otakaan minua syliin, kun kaadun ja tahtoisin vain parkua.

love deprivation

Perjantai-iltana yhdeltä puhelin piippasi. Sydän hyppäsi ja hetken uskoin mahdottomaan. Sitten ajattelin: se ei voi olla kukaan muu kuin parasystäväpoika.

Se oli parasystäväpoika. Kuka muukaan poika minulle aamuyöstä kirjoittelisi. Kuka muukaan.

Se kyseli siitä kaljupäisestä, tirskuen kuin pahainen teinityttö. Härnäsi ja kiusoitteli. Herätti nukkuvan pedon.

Koko päivän huokailin (koska olen rakkaudesta ja kiintymyksestä vajaa).

Kollega sanoi: höpöhöpö. Minä huokailin.

kuinka voin auttaa?

Viime päivinä olen miettinyt paljon työtäni. Ahdistunut siitä (niin kuin hälyttävän monesta muustakin elämäni rakenteesta). Epätyöstä, työstä jota tehdään vain rahan takia. On juttuja, joista työssäni pidän, mutta on myös liikaa sellaista, mistä en ollenkaan nauti.

Neljän vapaapäivän (joista yksi meni tentissä ja vallankumousta suunnitellessa, kolme kaiken maailman murheissa velloessa) jälkeen eilinen oli kamala, kaoottinen päivä töissä. Tänään olin väsynyt, migreenissä (taas!) ja iltavuorossa.

Sitten tuli se kaunis turkkilainen poika, joka katseli minua vaivihkaa koko ajan ja minä olin kuin en huomaisikaan. Se puhui ystävälleen turkiksi ja minä suljin korvani. Lähtiessään se huikkasi nopeasti, ujostikin: Sinulla on ihanat silmät. (Ne väsyneet, flunssaiset, itkettyneet, verestävät silmät...)

Ja se mies, joka vastasi: Oikealle tietysti! kun kysyin, kummalle puolelle portaita se haluaa areenalla istumaan. Minä mutristelin suutani ja punastuin vähän ja se jatkoi: Tällä ei sitten ole mitään tekemistä politiikan kanssa. Mä nään, että sä funtsit sitä. Ja minä nauroin, sanoin: Niin funtsinkin.

Ihmiset ovat sentään joskus ihania.

beaujolais nouveau

Oli aika, jolloin asuin Pariisissa. Nyt on toinen aika, aika josta vietän kahdeksan tuntia päivässä Itäkeskuksessa. Lähi-Franprix'sta sai ainakin viittä eri laatua Beaujolais nouveauta. Itäkeskuksen Alkosta saa kahta, joista toinen tulee muovipullossa ja toisen pullossa on kuva Eiffelistä, sydämiä ja teksti "C'est la vie".

Ah, est-ce ? Vraiment ?

yksi maailma

Kylpyhuoneen lamppu paloi yöllä. Kun heräsin puoli kuudelta, ja suihkusta oli rikki sekä valo että lämpö, ajattelin, että ehkä tällaisina päivinä pitäisi vain uskoa hyvällä ja mennä takaisin nukkumaan.

Miten oikeassa olinkaan! Puhelin soi ensimmäisen kerran puoli kahdeksalta, ja se tarkoittaa aina huonoja uutisia. Koko päivän ajattelin: tällainen pätkätyöläisen maanantai. Miksi minä nousin ylös tänä aamuna? Miksi minä oikein menin tänään töihin? Ja miksi, oi miksi en koskaan kuuntele, kun maailmankaikkeus huutaa minun korvaani kurkku suorana?

Salaa pidin siitä, että selvisin (päivän huippuhetki oli, kun kävin yhtä aikaa yhtä ruotsin- ja yhtä ranskankielistä vuoropuhelua kahden eri asiakkaan kanssa – tällaisina aikoina hyvät hetket kannattaa kirjata muistiin). Ja etten ehtinyt ajatella.

Illalla kävin taas teatterissa. Yksin. Eikä se ole minulle vaikeaa. Käydä yksin teatterissa, syödä yksin iltaisin, istahtaa lähijunassa vapaalle paikalle ja toivoa, ettei kukaan tuntematon istuisi viereen. Silti joskus toivon, että saisin jakaa. Ja, kuten siinä näytelmässä, joku rakastaisi minuakin niin lujasti, ettei luopuisi. Olisi valmis taistelemaan; minusta, minun kanssani ja silloin kun en itse jaksa, minun puolestani.

Aplodien aikana ja äsken kasvoja pestessä, pimeässä kylpyhuoneessa, jostain vihlaisi ja huokaisin syvään niin kuin minulla on tapana.

ei minun maailmani tähän kaadu

Pyöräilin Munkkiniemeen ja kävin Maxin kahvilassa syömässä porkkanakakkua, vain koska halusin tietää millaista se olisi. Istuin ikkunapöydässä ja katselin aurinkoa, join kahvia mukista ja luin Tove Janssonia. Kirjoitin vähän suuria sanoja sinikantiseen päiväkirjaan, johon viimeksi olin kirjoittanut 28. marraskuuta 2010. Silloin siitä, miten aina pelkään ihmisiä joista pidän, ja miten väsynyt olen siihen, että kaikki vain kulkevat ohi eivätkä koskaan pysähdy kohdalle.

Vähän aikaa olin melkein onnellinen, kuin kotona.

Tajusin, että minä olen juuri sellainen tyttö, jonka maailma kaatuu. Perhosen siiven iskusta, milloin mistäkin. Se kaatua romahtaa ja syntyy sitten uudelleen, aina vähän kauniimpana.

Sitten pyöräilin lisää, Pikku-Pariisin katuja ja merenrantoja pitkin, minihameessa ja nenänpää jäässä ja tunsin olevani vähän enemmän elossa.

Sisko (se, joka ei ole mitään sukua, mutta on kuitenkin perhettä) sanoi:

"Jonkun pitää osata kesyttää, paijata ja rakastaa sileäksi ja hioutua sinuun. Sellainen kesyttäjä etsii kesytettävää samalla tavalla, vähän eksyneenä. Eikä pelkää antamaasi haastetta, luonteesi on hänelle helmi."

Niin hyvin se minut näkee.

Rakensin päiväpeiton päälle pesän vilteistä ja tyynyistä ja valvoin niin pitkään että nukahdin sinne. Aamulla aurinko paistoi suoraan silmiin, armahtamatta. Tahtoisin käydä talviunille ja herätä vasta kun mihinkään ei kolota.

(eipähän tarvitse pedata sänkyä)

Kaverin tytär kirjoitti isänpäiväkorttiin:

"Terve isä, olet paras isä ja kaikein rakkain vaikka olen jo koululainen ja iso tyttö. Pelaathan minun kanssani aina jalkapalloa. Mennäänkö joskus taas laivalla? Mennäänkö joskus taas lentokoneella? Jos kyyneleitä silmistä minulta tulee, niin silitä minua aina."

Minäkin tahtoisin kirjoittaa.

Tänään ajattelin taas: minä taidan olla sellainen joko-tai-ihminen. Tätä aion ajatella enemmänkin.

Sunnuntai, sunnuntai on minulle vaikea päivä. Silloin tahtoisin nähdä sinut, tehdä jotain kivaa, mitä vain. Sanoin sille pojannäköiselle miehelle. Koska minä luulen, että se ymmärtää. Kuolleet isät ja niiden tyttäret. Vuosipäivät, isänpäivät ja muutaman kyyneleenkin jos ne tulevat.

Se on hämmentynyt ja hämmentää. Mutta luulen, että se voisi kestää yhden särökkään tytön. Yhden, jossa on kolhuja. Sellaisia, joita tulee, kun isät kuolevat ja kaikenlaista tapahtuu. Yhden, joka ei ole kiiltävä mutta seisoo nyt omilla jaloillaan. Ujostelee vähän, muttei hätkähdä vähästä.

Kestää senkin, jos salaatista löytyy ötököitä. Ja lupaa soittaa, jos tuntuu siltä.

Kunpa rakkaus tulisi.
Kunpa rakkaus tulisi
helposti
kepeästi
viiltämättä.
Ilman menneisyyttä.

Kun kulkisin pitkänsillan yli
silmät vuotaisivat vain tuulesta.

Kunpa rakkaus tulisi.

Toissapäivänä kävelin Töölön puistoissa yhden ihanan kanssa.

Eilen vartijapoika pyysi minun puhelinnumeroani (vitsillä) ja kun kysyin asiakkaalta, monta lippua se haluaa, se vastasi: "Kaksi, jos sinäkin tulet" (vitsillä, tiedättehän).

Näkyykö se niin selvästi?

Tänään, ja jo neljänä päivänä, minulla on perhosia vatsassa. Haluaisin kertoa sen kaikille. Sanoa: salli tämä minulle. Maailma ja se joku, joka päättää kuka saa ja kenelle annetaan, kuka jää yksin. Sinä tyttö, ystävä, joka tiedät millaista on kaivata. Sinä hymykuoppainen mies, joka näytät pojalta.

Salli tämä minulle.

Vallankumous voi alkaa tästä, tästäkin. Tai jokin muu.

luetteloidaan hiljalleen

Työväenliikkeen kirjastolla
oli tovereita
vanhoja kirjoja
hyllyjä, joiden päässä lukee "luetteloidaan hiljalleen"
ja Basso-lehtiä.

Turvallinen paikka
Katri Valan helmoissa.

Ja yhtäkkiä sen pojan paidankauluksessa
oli minun huulipunaani.

Rakkautta, tarvitsisin vähän rakkautta.

Lauantai-iltana, puolitoista viikkoa sitten, meinasin ajaa autolla moottoritien ramppia väärään suuntaan. Pimeässä, väsyneenä, kolmen kuukauden ajotauon jälkeen. En ole koskaan uskonut, että niin voi käydä vahingossa.

lokakuun valo

Olen tullut siihen tulokseen, että lokakuun valo on kauneinta Suomessa. Kuuraisten peltojen yllä leijuu paksu usva, jonka aurinko maalaa kultaiseksi. Viimeiset, pakahduttavankeltaiset lehdet hehkuvat eivätkä antaisi periksi millään. Olen onnekas, kun välillä saan viettää vapaapäiviä kesken kaiken ja vain katsella. Koska sitä ei voi kuvata.

Pariisissa kauneinta oli tammikuun valo ja lehdettömät puut.

Lintuparvet tervehtivät minua Helsingin taivaalla. Itäkeskuksen kattotasanteen yllä ne tekevät kaksi kunniakierrosta ja lentävät pois. Lähtevät, ja mietin, haluaisinko minäkin.

Aikaa myöten tulee helpommaksi olla se tyttö, jota kukaan ei muista pyytää mukaan. Huomaatteko?

Lipaston päällä oli kuihtuneita fuksianpunaisia gerberoita kahdessa maljakossa ja minä muistin, etten koskaan halunnut kukkia. Muistin ne päivät, kun sinivalkoiset kukkakimput täyttivät koko surutalon, niin että ilma kävi raskaaksi hengittää ja joskus kolmenkymmenen maljakollisen jälkeen lakkasin laskemasta.

Leikkokukat eivät satu enää.

Aamuisin ajan aurinkoa vastaan. Haagassa on seitsemältä vielä pilkkopimeää, mutta Viikissä sarastaa jo. Peltivasikka ja autonrengasgorilla tervehtivät minua.

se poika on niin kamalan lihaksikaskin
sellainen, että sen rintalihakset näkyvät paidan läpi
ja joskus värähtelevät hiljaa

pukuhuoneessa

Jumppasaleissa, pukuhuoneessa, tunnin jälkeen suihkussa minä katselen toisten naisten vartaloita. Ne ovat kauniita eri tavalla kuin miesten. Pehmeitä, kaarevia. Ja kaikissa on joku tärkeä, suloinen kohta: pitkä kaula, leikittelevä lantio, kapeat voimakkaat jalat.

Tänään silmiin sattui, kun katselin tyttöä, joka oli laihtunut luurangoksi. Kaikki törrötti ohuen ihon alta, liian suurten vaatteiden alta, tatuointien ja lävistysten alta. Se vartalo oli joka paikassa, minne katseeni käänsin. Koristeltuna se huusi katsomaan, tuijottamaan, kauhistumaan. Ja kuitenkin pakotti kääntämään katseen pois. Kuvotti.

se epäitsenäisyysjulistus

Joka päivä tuntuu, että olisi parempi. Jonkun kanssa. Jonkun vierestä. Jonkun vuoksi, tähden, takia, edestä. Tai jonkun jälkeen.

Välillä tiedän, että se on jo muuttanut minuun lopullisesti asumaan. Kaipaus. Yksinäisyys, joka ei väisty vaikka ihmisiä ei enää ole ikävä. Jotain yhtä vaan. Tuntuu kuin koko tunne olisi turtunut, kadonnut minusta. Näivettynyt. Ei näin pitkän ikävän jälkeen enää. Kukaan kosketa. Eikä kukaan enää voi olla näitä lukemattomia tarinoita kauniimpi.

Välillä se raastaa rikki, pakottaisi repimään rintansa auki ja ulvomaan lohduttomana. Jos uskaltaisi antaa sille lupauksenkin. Uskaltaisi odottaa lihaa ja verta. Enää.

declaration of dependence

Torstaina kävelin kaupungin laitaan kuuntelemaan norjalaista indietä (jossain välissä minusta tuli sellainen tyttö, joka kuuntelee indietä). Kuvankauniita laihoja poikia, jotka saivat seilorimekkoihin ja pyöreisiin silmälaseihin sonnustautuneet tytöt kiljumaan riisuessaan hillittyjä neuleitaan ja kauluspaitojaan.

Oikeastaan en yhtään halunnut mennä. Parasystäväpoika ei tajunnut tulla mukaan, ja ketä muuta olisin pyytänytkään. Tiesin senkin, että se pitkätukkainen olisi siellä. Sen lempityttönsä kanssa. Ja minä yksin. Vähän niin kuin aina.

Ehdin seisoa jonossa vain hetken, kun viereen seisahti se parasystäväpojan kaveri, jolle flirttailin hävyttömästi toissaviikon juhlissa. Se kysyi kuulumiset, piti ovea auki, odotti narikassa ja saattoi baaritiskille. Sen ystävät katosivat mutta me seisoimme siinä kuin yhteisestä sopimuksesta. Kun bändi alkoi soittaa enkä minä nähnyt mitään kaikkien niiden kaksimetristen takaa, se selosti minulle kaiken mitä lavalla tapahtui. Sivusilmällä näin sitten sen pitkätukkaisen, rastoineen, parransänkineen ja ruutupaitoineen. Minun vieressäni seisova kalju mies puvussaan ja kalliissa kengissään oli toisesta maailmasta.

Seuraavana päivänä parasystäväpoika kysyi: veikö se sinut jatkoille onnellisten ihmisten saarelle? Ja minä sanoin: ei, se meni kotiin ja sitten minäkin menin kotiin.

elmo

Eilen juoksin elämäni neljännen puolimaratonin. Se alkaa tuntua jo rutiinilta. Vierailu kisatoimistoon ja yhteinen hiilihydraattilounas kisaa edeltävänä päivänä. Aikainen herääminen ja kevyt proteiiniaamupala. Hermoilu, teippaaminen, sallittu doping ja reppu täynnä erilaisia kilpavarusteita, vaikka kyse on lajista johon ei oikeasti tarvita mitään muuta kuin jalat.

Lähtöviivalla seisoin isoveljen vieressä, vaikka tiesin, että se ehättää maaliin monta kymmentä minuuttia minua ennen. Ainakin siellä sitten odottaa joku. Jo ennen puoltaväliä tajusin, että hei, minähän pystyn juoksemaan kymmenen kilometriä ihan leikiten ja päälle toisetkin kymmenen vaikka vähän hampaat irvessa. En olisi koskaan uskonut olevani se tyttö, joka jaksaa juosta kymmenen kilometriä.

Matkalla peesasin toisia yhtä hitaita, räyhäsin poliisille joka antoi autojen mennä ennen juoksijoita, sanoin kiitos kaikille tuntemattomille, jotka kannustivat. Sain lasin vettä joltain naiselta, jota en koskaan enää näe. Maalialueen mutkassa yksi mies taputti ja kannusti niin kovaa, että jaksoin kuin jaksoinkin juosta vielä viimeiset metrit. Maaliin tultua melkein mihinkään ei sattunut ja minä voitin kelloa vastaan melkein kymmenen minuuttia. Kotimatkalla oksensin pusikkoon. Veikka vain nauroi ja sanoi, että on sulla huippu-urheilijan elkeet. Iltapäivällä ei tuntunut enää melkein miltään. Vähän epätodelliselta, miten niin juoksin äsken yli kaksikymmentä kilometriä. No niin vain juoksin, nyt se on taas ohi.

Mutta minusta on tullut taas se urheileva tyttö, melkein kymmenen vuoden jälkeen. Minulla on voimaa ja vauhtia ja kestävyyttä. Pojatkin jäävät joskus kakkoseksi. Ulospäin se ei ehkä näy mutta sisältä olen taas se poninhäntäpäinen ja reipas. Parhaimmalle tuntuu se, että tekee jotain fyysistä. Kun kukaan ei kosketa, on pakko saada tuntea edes jotain. Kipeät lihakset korvaavat turran sydämen. Huonosti, mutta edes sinne päin.

tänään sain nähdä hunnutetun naisen kasvot

Aamulla mietin: mitä jos asiakkaaksi tulee sellainen nainen, jonka kasvot on kokonaan peitetty. Miten sellaisen voi tunnistaa, passikuvasta tai mistään?

Iltapäivällä hän tuli. Mustan hunnun alta näkyivät vain kauniit ruskeat silmät, niiden väliin jäävää nenän kaartakin peitti pieni kangaskaistale. Nainen ojensi passinsa minulle. Minä katsoin kuvaa ja sitten ylös hunnutettuun (hunnuttautuneeseen?) naiseen ja sanoin: Minun pitäisi pystyä tunnistamaan sinut. Voitko nostaa tuota huntua vähän? Yritin olla hienotunteinen ja silti tunsin liikkuvani tuntemattomilla vesillä.

Nainen vilkaisi viereisellä tiskillä asioivaa vierasta miestä ja lausui omalleen muutaman sanan. Tämä nosti takinhelmansa suojaksi naisen eteen ja nainen paljasti minulle kasvonsa. Sitten jatkoin työtäni kuin mitään erikoista ei olisi tapahtunut.

Toivon, että vartijoiden kamera katseli silloin jonnekin muualle.

- Onko mitään alennusryhmiä? kysyin pojilta, jotka ostivat lippuja jalkapallopeliin. Opiskelijoita? Lapsia?
- Joo, meillä on oma kategoria: maahanmuuttajat.
Vastasin, puoliksi tosissani, että sellaisen kategorian voisi melkein tulkita rasismiksi.
Ne nauraa höröttivät.

tyyliseikkoja

Katselin Iltasanomien sivulta videota, jossa kolmikymppinen tennarityttö opetetaan pukeutumaan kuin aikuinen. Kaipasin neuvoa. Mutta ei kuulemma voi käyttää hametta, jos on paksut pohkeet ja säärissä Lontoon metrokartta! Tahdonko sitten kauniit varpaankynnet vai pelata koko kesän fudista poikien kanssa?

Töissä vartijapojat sanoivat: Pikky-Myy mököttää. Hymyilin sittenkin ja lompsin kotiin punaisilla Converseilla. Ei tästä valmista tule.

teltassa

Haluaisin osata kirjoittaa musiikista. Haluaisin osata kuvata ne tunteet, mutta ehkä ne eivät milloinkaan taivu sanoiksi. Eikä sanataiteilija ehkä taivu musiikiksi.

Illalla samalle lavalle nousivat Paleface ja Hilja Grönfors, Leijonamieli, Tuomo Prättälä ja muut bändinpojat, Davo-Ukki ja Koiton laulun kuoro. Hiljan röijyn paljetit kimaltelivat, mutta hymy oli vielä loistavampi. Karri seisoi vieressä vanhassa t-paidassa. Ne katsoivat toisiaan silmiin ja lauloivat elokuun yöstä ja hetken tuntui, ettei mitään rajoja ole. "Tää on niille jotka ovat jo poissa!" Karri huusi ja minä kuivasin kyyneleitä. Niin kuivasi sekin.

Toissailtana ajattelin vahingossa yhtä poikaa, jolla on hiljainen, matala ääni, uneliaat silmät ja hellä hymy. Tai siis ajattelin vahingossa, miltä tuntuisi, kun se suutelisi minun kaulaani. Vasemmalta puolelta, takaa päin.

En minä oikeasti sen muusikon perään niin itke. Tai kenenkään. Pakkohan se on hieroa vähän suolaa haavoihin, että olisi jotain pureksittavaa.

Kun ei mitään tapahdu.

nainen ja 600 onnetonta rakkautta*

Nuunis otsikoi joskus jonkun kirjoituksen "250" ja minä ajattelin, etten ikimaailmassa saa kirjoitettua yhtä monta. Ja nyt näitä on kuusi sataa, kuusisataa, 600. Sellaisesta määrästä saisi jo kirjan, ainakin yhden. Paitsi ettei tässä ole mitään juonta.

On vain tyttö, jonka varpaat vain välillä hipaisevat maan pintaa. Tyttö joka kirjoittaa suuria sanoja pitkätukkamuusikoista, ranskalaisista rokkitähtipojista, tanskalaisista filosofeista, tšekkiläisistä arkkitehdeistä ja luxemburgilaistaiteiljoista, joita kukaan todellinen ei koskaan voi peitota. Tyttö joka palaa halusta ja tyyntyisi pelkästä paijauksesta.

Kaikkea tekin viitsitte lukea.

*Kiitos Annikki. Ja herranjestas, kiitos kaikki.

tiistai

Kävin kuuntelemassa, kun se pitkätukkainen lauloi niitä laulujaan. Kiveksiinpuhaltelulauluja. Puin kopisevat nilkkurit, Berliinin kirpputorilta ostetun nahkatakin ja pietarilaisen ruusuhuivin, johon on palanut reikiä. Panin kirsikanpunaista huulipunaa. Jotta olisin edes vähän rock. Vaikka tiesin, ei se poika välitä. Ei se varmaan edes huomaa minua.

Pelkäsin mennä ja pelkäsin jäädä kotiin. Ajattelin, se on kuin väijymistä. Mutta kai kavereiden keikoille saa mennä? Kai kavereiden lauluja saa kuunnella. Siis, jos me olemme vain kavereita, emmekö silloin juuri ole kavereita? Päätin olla sellainen tyttö, vaikka vähän mahaa kipristi.

Kun katsoin sitä poikaa lavalla, en tuntenutkaan sellaista kaipuuta kuin olin luullut. Se oli kaunis, lempeäsilmäinen ja karheaääninen. Ja jos se vain napsauttaisi sormiaan, minä seuraisin. Mutta minä näin intohimon, ihmisen joka tekee jotain mitä rakastaa. Lumouduin vähän. Enkä ollut mustasukkainen sille tytölle, joka lauloi duetot ja jota se kutsui lempi-ihmisekseen. Olin vain ihan vähän katkera, etten minä osaa. Soittaa viulua, kellopeliä enkä elää musiikkia.

(Se soitti coverina sen Carsin Who’s Gonna Drive You Homen, jota minäkin lapsena kuuntelin siltä samalta Blue Moon -kasetilta, melkein puhki kuluneelta. Jos tämä olisi jokin tarina, Carsista tulisi siihen täydellinen luku.)

Mietin, miten monta onnetonta rakkautta yksi ihminen voi kokea. Mietin, miten ne laulut syntyvät. (Ei, minä en koskaan tule päätymään lauluksi, en ainakaan sen pitkätukkaisen pojan.) Kai muusikotkin vain tarttuvat sirpaleisiin ja kertovat tarinoita.

Minä osaan tehdä saman sanoilla. Tehdä tarinan tyhjästä, from scratch. Se vain ei ole yhtä seksikästä. Eikä sille kukaan taputa.

Baarimikko kaatoi lasin täyteen, kun pyysin, mutta laskutti vain puolikkaasta. Tunsin itseni halvaksi kerjäläiseksi. Pahoittelin, nauroin ja se kysyi: oletko todella vielä selvin päin? Ei uskoisi. Mutta minä olin, tällainen minä olen. Joskus.

tänään

asiakas sanoi: Minä vanhenen ja muut nuorentuvat. Kaikille käy niin, jossain vaiheessa elämää.

Minä kuiskasin kollegalle: Meille ei käy niin. Ja se vastasi: Ei niin.

Eilen löysin Habermasin Julkisuuden rakennemuutoksen välistä puoliksi syödyn paketin e-pillereitä. Luin sitä tenttiin kesäkuussa. Ehkä on sittenkin ihan hyvä, että mulla ei ole poikaystävää.

Juoksin monsuunisateessa pitkin Talin pururatoja. Vaatteet likomärkinä puskin eteenpäin kuin joku raivohärkä tai sellainen. Pyyhin vettä ja räkää silmistä ja nauroin ääneen. Turha jäädä puun alle vartomaan sateen loppumista, saattaa tulla kuolema. Turha väistellä vesilammikoita. Vesimassat vyöryivät alas mäkiä, autot pysäköivät teiden varsiin odottamaan parempia aikoja mutta minä vyöryin vastaan. Vesi ulottui nilkkoihin, sääriinkin saakka. Juosta litisin eteenpäin ja silti kirosin, kun uhkarohkea nainen farmariautollaan roiskutti vedet päälleni. Juoksin, juoksin, juoksin kotiin asti, puristin vaatteista litrakaupalla vettä, seisoin minuutteja kuumassa suihkussa, lämmittelin teellä ja punaviinillä. Uusi kirsikanpunainen huulipuna pysyi huulissa kuin tatuoituna.

Tuntiin en ajatellut mitään.

sunnuntai-iltana

Sunnuntai-iltana töiden jälkeen istuin baarin pöydässä, esimiestä ja kollegaa vastapäätä, kuohuviiniä olutta tequilaa laseissa. Vahingossa, niin kuin sunnuntai-illat usein käyvät. Katselin niitä ihmisiä, joiden kanssa vietän enemmän aikaa kuin kenenkään. Ihmisiä, joita en silti tunne nimeksikään. Katsoin kun ne pienenivät, pomosta tavalliseksi ihmiseksi. Ja kasvoivat, syvemmiksi, kokonaisemmiksi. Ihmisiksi.

Puhuimme työstä ja elämästä, arjesta ja juhlasta, painolastista. Minä enimmäkseen kuuntelin, nyökkäilin, tarkkailin. Katselin niitä naisia, joita elämä on lyönyt kaksin käsin ja silti ne istuvat siinä ja hehkuvat, kukoistavat. Joustavia ja taipumattomia, vahvoja ja herkkiä naisia. Sellaisia naisia tämä routainen maa kasvattaa. Tunsin kuuluvani samaan joukkoon.

Kun puhuimme syöpäsairaasta lapsesta, tarjoilija huikkasi sen klassisen kysymyksen. Miten tässä pöydässä voidaan? Kiitos hyvin.

Kirjoitin solisluulle mustalla tussilla "yhtenä iltana unohtaa pelkonsa vois". Peilin kautta ja nurin päin, horjuvin kirjaimin ja kaulakuopan ali. Harjoittelin tatuointeja.

Sitten melkein itkin sen yhden perään, sen (pitkätukkaisen) mitä ei ehkä olekaan ja huusin: miks mun aina pitää, miks mun aina pitää!

Sairastaessani tunnen itseni aina tyttökirjojen keuhkotautiseksi. Haluaisin pukeutua pitkään valkoiseen yöpaitaan, johon sulautuvat kalpeat kasvoni saisivat minut näyttämään aaveelta. Vain verevät huulet paljastaisivat, että henki minussa pihisee vielä. Viimeisillä voimillani ryntäisin ulos tanssimaan rankkasateessa, tuhlaisin lyhyeen päättyvän elämäni rippeetkin.

Lapsena isä teki aina rommitotin, kun tunsi vilustuneensa. Tai kaksi, kolmekin yleensä. Joi totinsa aina Iittalan Tsaikka-lasista.

Mietin, toimiiko se yhtä hyvin valkoiseen rommiin, luomuchaihin, raakaruokosokeriin ja soijamaitoon tehtynä. Lohkeilleesta Hello Kitty -mukista.

Ainakin se tuoksuu lapsuudelta

kettutytön sairauskertomukset

Mulla on Kristina Carlsonin uus kirja, Homiciden kakkoskausi, naistenlehtiä ja puolet Etelä-Haagan kirjaston levyhyllystä. On pop-tartseja, avokadoleipiä ja appelsiinimehua. Ja silti on tyhmää, tylsää ja kurjaa. Kipee, menisit pois.

En jaksanut pestä tukkaa mutta laitoin kauppamatkalle Chanelin huulipunaa. Luulen, että se parantaa kaiken.

Kunpa joku vaan kävis mun puolesta kaupassa.

Maanantaina ravintolassa yksi tuntematon poika söi minun ruoantähteeni. Minusta se oli hyvä.

sana vain ja olet onneton, sana vain ja lähdet lentoon

Matkustin hissillä kallis lasti matkalaukussa, keltaisessa villapaidassa ja maitopoika hymyili pienelle tytölle ja isolle laukulle. Hymyilin takaisin kuin aurinko. Kahvitauolla se sattui uudelleen samaan hissiin, eikä edes katsonut päin.

Festivaaleilla ihmiset ohittelivat, etuilivat, törmäilivät, tönivät ja kiukuttelivat metrinmittaiselle tytölle. Tänä vuonna juhlijat ovat vähemmän tyylikkäitä ja enemmän itsekkäitä, muutama kyynel valui Röyksopin tahtiin. Hämärässä ja turhamaisuuttani ilman laseja en tunnistanut ketään, mutta pojat huusivat perään. Parasystäväpoika piti kädestä, etten katoaisi humuun ja pussasi poskelle kun muut puhkuivat testosteronejaan. Parhaita olivat katurunoilevat kotipojat ja isomahaiset jenkkiräppärit.

Yöjunassa tarjosin humalaiselle pojalle kookoshippuja purkan sijaan. Se hymyili ja kiitti, ja meni sitten pois.

kauniit mielet

Olen ennenkin ajatellut: minä viehätyn eniten miehistä, joilla on joku intohimo. Yleensä se on jotain luovaa, ne maalaavat tai laulavat sydämensä pohjasta niin, että hetkeksi koko maailma katoaa (tai sitten ne ovat jalkapalloilijoita). Niillä on jokin asia, jota ne rakastavat, jotain mistä ne eivät tingi.

Ne eivät vain ole kovin helppoja. Kaksi luovaa, kaksi jääräpäistä ja kaksi omastaan tinkimätöntä törmäävät helposti yhteen. Ja niillä intohimoisilla, niillä on jo kiinnekohta. Ne eivät aina tarvitse toisia ihmisiä. Niitä ei ole ollenkaan helppo kesyttää.

Mutta minä uskon, että niillä on suuri sielu ja se on kaiken odotuksen ja väsyttämisen arvoista. Olenhan minäkin.

tänään pelasin jalkapalloa karpalonpunaa huulissa

Tänään leikin Pariisia ja kävin Espalla syömässä chèvreä, juomassa sauvignon blancia ja lukemassa le Mondea (Pariisissa olisin lukenut Libérationia, mutta nyt oltiin kuitenkin Espalla). Löysin vielä kaupasta sellaista kaakaontuoksuista rasvaa, jolle tuoksuin koko viime kesän, kun Pariisi suli helteisiin (ja kaiken lisäksi sillä rasvalla vastustetaan turkistarhausta!). Kaikesta huolimatta on hyvä olla täällä nyt, minä olen vielä parempi kuin Pariisissa tai vuosi sitten missään. Päivä päivältä parempi.

Illalla isoveli oli tullut kentän laidalle, vaikkei itse saakaan pelata. Se tuli vain tuomaan minulle synttärilahjan. No, sen viskipullon. Ja kolmea erilaista minttusuklaata (ja Valkyriansin uuden levyn). Aika herttaista.

Tänään minä pelasin jalkapalloa karpalonpunaisessa huulipunassa. Sellaista ei kuulemma usein näe, ehkä siksi, että usein jalkapalloa pelaavat vain pojat. Minä nautin siitä, huulipunasta ja uusista nappiksista, kipeistä varpaista ja polvivammasta, joka ei tänään kiusannut melkein yhtään. Minä tykkään pelata poikien kanssa, koska niiden kanssa joutuu aina ylittämään itsensä. Ne pelaavat kovaa eivätkä kuitenkaan ihan hulluntäysiä silloin kun on tyttö vastassa. Ja minä olen hyvä, tytöksi ja siitä huolimatta. Ja minusta on kivaa, kun sen kuulee niiden äänestä. Kun ne kehuvat ja kannustavat ihan piirun verran enemmän kuin toisia poikia. Ja kun ne syöttävät pallon minulle, maalin edessäkin. Iltaisin minä lasken mustelmat ja virnistelen.

synttärityttö

En saanut synttärilahjaksi viskipulloa, vesipiippua, poikaystävää tai minttusuklaata, mutta sain sydämelliset onnittelut 80-vuotiaalta mummolta, joka käski nauttia siitä, että koko elämä on vielä edessä. Sitten viidenkymmenen vuoden päästä meno alkaa kuulemma jo vähän rauhoittua.

ei susta löydy mulle vastustajaa joka tulisena suuttuu ja sit jalkoja avaa

Istuin ratapihan kalliolla miettimässä. Alhaalta puistosta tulvi konemusiikkia enkä minä osannut tuntea oikein mitään. Eilen sanoin ystävälle, etten oikein osaa kirjoittaa nyt, kun mikään ei viillä liian syvältä. Elämä on ihan liian siistiä taipuakseen tarinoiksi.

Huomaan ajattelevani taas aikaa, aikaa taaksepäin. Yhtäkkiä on kulunut vuosi siitä, kun palasin Pariisista. Kuukausia siitä, kun viimeksi makasin alasti jonkun toisen sylissä tai tunsin niin kovaa, että sattui. En muista, koska pelkäsin viimeksi (mitään tärkeää) tai koska en luottanut huomiseen. Kaikki on järjestynyt, kaikki on hyvin. Minä tunnun ehjältä eikä sellainen helppo, kevyt tunne ole minulle koskaan ollut tuttu. Tuntuu, etten kaipaa mitään mutta olen valmis moneen.

Ja samalla, ihan ohuen ohuelti tuntuu, ettei tämä ole minä. Kun ei tapahdu mitään järisyttävää, on pakko keksiä sellaista. Kun en tapaa ketään, joka veisi jalat alta, haluan takertua jokaiseen, joka saattaisi.

Onko minussa mitään ilman yhtään kipua?

ei tää oo räppii tää on pelkojen voittamista

Viikkoa vajaa 28-vuotiaana uskalsin soittaa yhdelle pojalle kertoakseni, että tykkään siitä pikkuisen.

Se on ihana poika. Lempeäsilmäinen, takkutukkainen, hymyilevä ja karheaääninen. Yksi niistä, jotka tulevat vastaan, seisahtavat sekunniksi ja jatkavat matkaansa. Kuka tahansa niistä jokatoisesta vastaantulijasta, joihin minä ihastun.

Ei se tykkääminen merkitse mitään vaan se uskaltaminen. Se että ylipäänsä sain päähäni soittaa sille, kun kävelin radanvartta auringonlaskuun itku kurkussa. Se että tärisin kolme päivää paniikissa pelkästä ajatuksesta. Se että makasin kaksi tuntia liikkumatta, pää tyynyn alla piilossa ja yritin saada hengityksen, sydämensykkeen ja äänen tasaantumaan niin, että uskaltaisin edes yrittää puhua sille. Se etten edes kirjoittanut paperille vuorosanoja etukäteen. Se että sanoin itselleni, ettei ole pakko, mutten antanut lupaa uskoa. Se että oikeasti näppäilin numerot ja oikeasti, oikeasti olisin puhunut suoraan, jos se vain olisi vastannut.

Ei se vastannut. Ja silti minä tunsin itseni vahvaksi, rohkeaksi tytöksi. Vaikka vielä seuravana päivänäkin vatsa kramppasi pelosta. Minä tein jotain, mitä en olisi ikinä kuvitellut uskaltavani. Pienenpienin askelin.

Ilta satamassa olisi riittänyt sellaisenaan, kauniimpikin se olisi saattanut olla ilman jälkipuintia ja sokeaa sohimista. Mutta enää minä en ole se tyttö, joka on melkein 28-vuotias eikä uskalla edes soittaa mokomalle pojalle.

Toiset menee naimisiin pariisilaismiesten kanssa, minä makaan pää tyynyn alla piilossa maailmalta ja kerään rohkeutta, että uskaltaisin soittaa yhdelle takkutukkaiselle pojalle.

Tästäkin pojasta tulisi niin kaunis tarina. Jo ensimmäisiin sanoihin haluaisin rakastua.

Ehkä siinä on minun ongelmani: näen pelkät tarinat enkä yhtään lihaa ja verta. Ja silti olen alati vereslihalla.

anna sataa, tulee sateenkaaria

Minä olen ihana tyttö.
Herttainen, silmissä hymyä.
Kiivasluontoinen, helposti syttyvä.
Helposti leppyvä.
Vähän laiska.
Aamuisin venyttelen kuin kissa, tukka sotkussa ja kiharalla.
Kamalan kömpelö, aina polvet naarmuilla.
Pelkkiä tunteita.

Minä olen ihana tyttö.
Vielä tulee se päivä, jolloin minun ei tarvitse sanoa sitä itselleni ääneen sataa kertaa peräkkäin.
Jonain päivänä uskon.
Ja joku pitää minua niin, hyvänä.

Ihana tyttö.

Sunnuntaiaamuna suutelin pitkätukkaista, parrakasta miestä, vaikka sellaista minun ei koskaan pitänyt. Nauraa kihersin, keimailin ja vilkutin hyvästiksi. Kävelin kotiin kevyin jaloin ja ajattelin: ehkä se riitti.

Nyt makaan mytyssä sängyllä, pää peiton alla piilossa, ja kuuntelen sen pojan haikeita lauluja. Huomenna se laulaa niitä koko kaupungille, enkä minä ole siellä. Olenko missään? Tai onko se? Olemmeko me?

Niin pienestä menen sikinsokin.

Miten helposti löytää oman paikkansa toisen kyljestä, vaikka viikkokausiin ei ole mahtunut kainaloon. Nenä tapaa niskakuopan, sääret sopivat toistensa lomaan ja kaikki palaset ovat hetken kohdallaan. Vaikka olisi ensimmäistä kertaa siinä sylissä. Miten helppoa on nukahtaa toisen käsi uumalla tai paljaalla reidellä.

Aamulla, päivänvalossa, seuraavalla viikolla kaikki kulmat ovat paljon terävämpiä.

kesällä

Vain rohkeimmat meistä uskaltaa syödä mustikkapiirakkaa valkoinen mekko päällä. Samat tytöt, jotka kiipeilee aamuyöstä yöuinnille satama-aitojen yli punaisilla korkokengillä.

Eilisten sanojen jälkeen itketti taas niin, että haukoin henkeä ja valvoin puoli yötä. Sama jatkui tänään, sydämen kouristelu. Aloin selata vanhoja valokuvia, kun tuntui etten muuten saa kiinni mistään ja kaikki valuu kadoksiin.

Löysinkin kuvia pikkuprinsessoista ja vauvanrääpäleistä, jotka olen tuntenut kauemmin kuin puolet niiden elämästä. Ne ovat perhettä yhtä lailla, samaa rakasta hullunkurista perhettä. Kyynelten läpi oli pakko nauraa.

Ystävä kysyi jotain isästä, ja minä korjasin taas "oli". Yleensä se sivuutetaan lyhyellä, melkein huomaamattomalla mutta kuitenkin vaivautuneella hiljaisuudella. Mutta tänään tyttö kysyi: Kuoliko sinun isäsi? Ja minä sanoin: Joo. Se sanoi: Niin minunkin.

Siksi se osasi niin suoraan kysyä.

miten näin pienil silmillä voi nähdä näin suuren maailman?

Kollega sanoo: Laita puhelinnumeroon tavuviiva. Silloin Excel tunnistaa sen puhelinnumeroksi eikä vain sattumanvaraiseksi luvuksi. Minä sanon: Ei puhelinnumeroon enää tule väliviivoja, se on suomen kieliopin vastaista.

Niin eri tavalla maailman voi nähdä.

aina on liian kauan

Huomenna yksi rakkaimmista lähtee. Viimeisellä lounaalla keskustelussa vilisivät sellaiset sanat kuin "pysyvästi" ja "vakituinen". Minä puhuin villivihanneksista ja muovipusseista kun en muustakaan osannut.

Erotessa en uskaltanut halata tarpeeksi tiukkaan, en saanut sanottua yhtään rohkaisevaa sanaa kun itku pyrki ääneenkin. Ajattelin: Jos tämä olisi elokuvaa, metrovaunussa vastapäätä istuutuisi elämäni mies ja hymyilisi kyyneleet pois. Sitä yhtä, joka huusi perääni englanniksi, en kuullut.

Tai sitten ajaisin huomenna tuhatta ja sataa lentokentälle ja juoksisin perään juuri, kun olet astumassa koneeseen. Tekisin kaikkeni, vaikka elokuvassa yhdellä hymylläkin saisin sinut jäämään.

Mutten aja enkä juokse. En tee mitään muuta kuin suren sinut pois. Niin monta kertaa tarrasin liian tiukkaan ja päästin aina vähän kauemmas. Nyt en voi muuta kuin surra kunnes se suru loppuu.

Minun piti tunnustaa rakkauteni. Kirjoittamalla. Kun ei kukaan ole koskaan opettanut puhumaan suoraan. Kului viikko, kaksi, kolme. Kohta se on vielä vähemmän kuin myöhäistä. Siksi minä en koskaan (mitä nyt normaalit ihmiset).

Yritin vitsailla siitä peilille: "Mä en varmaan ikinä..." Lause loppui siihen mistä itku alkoi.

kun on kiintymisestä ja rakkaudesta vajaa, niin tahtoo uskoa kaiken

Tänään katselin salaa yhden pojan valokuvia. Poika pyysi minua joskus treffeille, mutten kerennyt koska minun piti ehtiä muuttaa Ranskaan. Talvella näin sitä yliopistolla, mutten uskaltanut sanoa mitään. Olen varma, etteivät ne ikinä muista minua. Mutta, sillä oli kotona samanlaiset verhot kuin minulla ja sitä olen tänään ajatellut.

Tällaisia keskeneräisiä ajatuksia lipuu päässä ja ne tulevat paperille täysin väärässä järjestyksessä.

Välillä huomaan rakastavani jotain poikaa. Yleensä silloin, kun ne ovat menossa naimisiin tai muuttamassa Euroopan laidalle toisten tyttöjen perässä. Silloin minä herään. Ja silloin, kaikki on jo ihan liian myöhäistä.

Miksi en osannut tarttua kiinni silloin? Miksi tekee niin kipeää päästää irti nyt? Vai tällaistako minun rakkauteni vain aina ja aina on? Harsoa ja karkailevaa. Ja kuitenkin, itketti tänäänkin koko iltapäivän.

ja kuitenkin, niin kaunista

Illalla istuin työväentalon portailla tovereiden kanssa ja odotin uutisia Säätytalolta. Ajat ovat pelottavat mutta toivoa täynnä, kirjoitin italialaiselle ystävälle.

Tänään kiemurtelin elokuvateatterin penkissä ja yritin selvitä loppuun asti. Välillä suljin silmät ja välillä purin hampaita yhteen. Musta joutsen oli kamala, kamala elokuva. Rautatientorilla ilta-auringossa maailma kirveli silmiä.

Alepan pullonpalautuskoneen luoksekin oli leiriytynyt niitä romaneja. Yritin valita riisimaidon ja kauramaidon väliltä ja olla näkymätön. Kuitenkin ne tulivat minun perässäni kassalle, lapset saivat jäätelötuutit. Minä annoin niille pussin salmiakkiaakkosia, vaikka hetken aprikoin, ovatko ne vielä tottuneet salmiakkiin. Kohteliaasti ne kiittivät.

Junassa kuuntelin yhden virolaisen miehen juttuja kodistaan ja Suomen palkkatasosta, joka puoliksi pakottaa lähtemään. Pasilassa viereen rojahti kaksi vuosien liottamaa änkyrää. Minä pidätin henkeä ja luin Tove Janssonia, kiitin kun ne yrittivät Huopalahdessa tehdä tilaa. Jos on kova, tuntee itsensä pahaksi; jos pehmeä, samalla kertaa naiiviksi ja ylenkatseelliseksi. Silti ei saa lakata yrittämästä.

Aseman puutalon edessä sain roskia silmiin. Tuomet kukkivat, tuoksu on huumaava ja joka paikassa, peittää vanhan viinankin hajun. Taivas ei illalla enää ole taivaansininen vaan pikemminkin valkoinen, sellainen kuin yötön yö aina on. Tämä hullu, kaunis maa.

minä olin lyhyt ja lyhyt oli tie, tie naisen sydämeen

Kaimalla oli huolia. Se paiskoi ovia, puhkui ja puhisi. Se on jotenkin niin samanlainen kuin minä, pikkuisempi vain. Käyttää liian lyhyitä hameita, tykkää pojista ja puhuu räävejä. Ei vielä uskalla sanoa kaikkea ääneen, mutta pienimmästäkin eleestä ne voi lukea. Tänäänkin siitä näki heti, että jokin on vinossa.

Yritin jutella kevyitä, sitten vähän halata ja kuunnella. Enhän minä tiedän, millaista on olla 20 ja elää neljättä vuotta saman pojan kanssa. Enhän minä tiedä, millaista on perustaa ensimmäinen oma koti yhdessä jonkun kanssa. Tai ylipäänsä.

Minä olen se, joka rakastuu joka viikko uuteen poikaan. Yleensä sellaiseen, jolla on jo joku tyttö. Liian nuoreen tai johonkuhun, jonka luokse pitäisi erikseen matkustaa. Minä olen se, joka voisi unohtaa kaikki pojat, jos saisi pelastaa orpoja Afrikassa.

Ei meillä ole helppoa kummallakaan.

arkiaamun valossa näytät vanhemmalta

Maailma kuohuu ja mietin, koskeeko se meitä kuitenkaan. Eilen pelkäsin kolmatta maailmansotaa ja tänään haluaisin olla se tyttö, joka ei tiedä, mitä eroa on Obamalla ja Osamalla paitsi se yksi kirjain.

Haluaisin olla taas se tyttö, joka herää ei tiedä mistä, sinelmiä kaulassa tai solisluulla.

naiset on marsista ja miesten koti on apinoiden planeetta

Olen tavannut kaikkia poikia. Joskus riittää, kun hymyilen niin kauniisti, etteivät ne saa edes sanotuksi. Tai kävellä juhlivan kaupungin halki ja halata hyvästiksi.

Joskus pitäisi uskaltaa.

ajat kovat ei kestä ikuisesti toisin ku vahvat ihmiset

Tänään meinasin saada turpaan mieheltä, kun yritin tehdä työni hyvin. Siinä ne röhnöttivät, meidän ikkunalaudallamme. Naisen pää kolkkasi ikkunaan kun mies ei malttanut pitää käsiään erossa siitä. Menin käskemään ne pois, kun kukaan muu ei uskaltanut. Metrin mittaisilla naisilla on aina varaa uhitella. Pyysin nätisti, sitten rumasti, uhkasin vartijoilla ja poliisilla. Nainen ei kyennyt seisomaan omilla jaloillaan, mies jätti sen ikkunalle kyyhöttämään, sylki ja pui nyrkkiään. Lopulta tajusin karata lukkojen taa ja nekin menivät pois. Vieläkin mietin, miksen sittenkin soittanut poliiseja. Sattuiko sille naiselle jotain? Vai tajusiko se, mihin oli suostumassa?

Hankala mieli jäi ja olen itkenyt montaa kurjuutta. Miksi minua on niin vähän, etten koskaan riitä pelastamaan maailman kaikkia?

hyviä päiviä

Illalla
futaajan reidet
ei oikein tykänneet
minimekosta ja
korkokengistä.

Naisen elämä
on tosi vaikeaa.

volvo

Minusta on kummallista, että ihmisellä on oikea ja vasen. Miten toisella kädellä on niin vaikeaa kirjoittaa, kömpelöä sipaista huulipunaa ja sittenkin ne ovat kummatkin minussa kiinni. Ja vasen, se muuten heikompi, on kuitenkin vahvin silloin kun pitää kantaa kauppakasseja. Olkalaukku ei pysy oikealla olalla, paitsi jos sen nostaa olan yli.

Vasen jalkakin on kehnompi, mutta mieluummin olen aina vasen laitapakki kuin oikea, jos saan valita. Ja sählymaila piti olla left.

Vasen jalkaterä menee enemmän vinoon, vasen silmä väsyy helpommin. Ja silti vasen on kasvoista paras puoli.

Lapsena aina ajattelin, että vasen on takana ja oikea edessä. Vieläkään en muista, kumpi on kumpi ja kelloa pidän väärässä kädessä niin kuin ukki. Jossain elää kansoja, jotka ajattelevat ilmansuuntia, eivät oikeaa ja vasenta.

Miksi oikea aina merkitsee oikeaa, vaikka vasemmalla on parempi olla?

sinä saatat olla yksi noista ohikulkijoista joka sylkäisee vasten kasvojani

Ai niin, ei kauriinsilmäiset pojat koskaan mene mun kanssa naimisiin. Ne menee perhevalmennukseen.

pala kurkussa

Katsoin eilen Prinsessa-elokuvan, jossa mielisairauksia hoidettiin sähkösokeilla, malarialla, lobotomialla. Yöllä näin unta, jossa jouduin suureen leikkaukseen. Nenäni (suurempi ja terävämpi kuin todellisuudessa) leikattiin irti ja sitten vielä puoliksi, molemmista puoliskoista kaivettiin esiin oranssinpunaista hyhmää. Nenä tikattiin kyllä takaisin päähän ja ylähuuli alahuuleen kiinni. En muista, mitä leikkauksella haluttiin hoitaa, mutta vasta operaation jälkeen kuulin samanlaiset sanat kuin elokuvassa: "Leikkauksia ei enää suositella, peruuttamattomat tulokset ovat osoittautuneet liian ristiriitaisiksi."

Unessakin jouduin pakokauhun valtaan ja koko päivän olen aistinut epämääräisen kivun ja kuvotuksen. Hengittäminen tuntuu raskaalta ja vaivalloiselta.

Ehkä veltto olo tulee vain pahoista unista. Ehkä pieni elämä riittää taas huomenna.

lauantai-iltana vol. 2

Mitä voi tehdä, jos on Earth Hour, nälkä ja keittiö täynnä tiskaamattomia astioita? Istua keskelle yksiön lattiaa ja pyöritellä gnochheja kynttilän valossa.

Sain tänään yhden sähköpostin, jota luulin roskapostiksi. Mietin kaksi sekuntia ja poistin sen. Minuutin päästä tajusin, että se oli italialaispojalta, jota saatan rakastaa eniten maailmassa. Mietin: mitä jos se olisi ollut elämäni tärkein hetki? Tai mitä jos se oli?

japani

Minun tekee aina mieli vähän halveksua, kun katastrofiuutisissa kaikkein isoimmat otsikot aina kertovat siitä, kuinka monta suomalaista alueella on. Jos kymmenentuhatta ihmistä kuolee, on ihan sama, ovatko ne syntyneet rajan tällä vai toisella puolella. Mutta kun kuulin Japanista, en ensin ehtinyt ajatella ollenkaan niitä tuhansia kasvottomia. Minä ajattelin Takoa, Keikoa ja Mikakoa. Viime kuulemalta he kaikki ovat ehjänä ja silti minun sydänalassani kaihertaa jokin sanaton suru - ne kymmenentuhatta muuta.

Turhauttaa, enemmän kuin pitkään aikaan, etten voi tehdä oikein mitään. Olen täällä ja toteutan omaa pientä elämääni, joka onnekkaasti ja sattuman kaupalla tapahtuu täällä, jossa suurin luonnonuhka on lumihankeen sammuminen. Naureskelen ihmisten tuohtumukselle, kun junat ovat myöhässä; iloitsen siitä, kun luonto näyttää voimansa. Mutta tässä ei ole enää mitään iloista. Eikö vähempi todella riitä?

Haluaisin lähteä sinne, nyt heti paikalla. Haluaisin työntää käteni tuhkaan ja kaivaa esiin edes rippeet. Haluaisin lähettää aamupuuroni tuhoalueiden saartamille pikkujapanialaisille. Tai kaikille muille maailman osattomille.

Haluaisin nähdä, että pidettäisiin huolta. Toisista. Eikä vain hamstrattaisi joditabletteja ja murehdittaisi omasta navasta. Vaistonvaraisesti ja vailla mitään päteviä perusteluja vastustan kyllä ydinvoimaa; se on minusta pelottavaa, etenkin silloin kun voimalaan osuu maanjäristys maassa jonka väestötiheys on melkein 350 ihmistä neliökilometrillä. Ydinvoimasta pitäisi keskustella, sitä pitäisi vastustaa ja nousta barrikadeille ja keksiä jotain muuta. Mutta nyt, juuri nyt pitäisi ensin miettiä, miten me voisimme auttaa niitä, joille ydintuho olisi puhdas helpotus, koska kaikki muu on jo koettu ja mennyttä.

korvaan kaiken joskus, jotenkin

Ajoittain haaveilen siitä, että minusta vielä jonain päivänä tulee upea nainen. Sellainen, jonka perään käännytään katsomaan kadulla. Sellainen, jota teinipojat salaa ihailevat täydessä lähijunassa sen sijaan, että ne jättävät täysin huomiotta niin kuin kaikki virkamiehen näköiset, kymmenen vuotta vanhentuneet naiset kuuluukin jättää.

Mutta aamulla ennen joogatuntia en taaskaan jaksa meikata. Kuka oikeasti meikkaa ennen joogatuntia? Ja tajuan, minusta ei koskaan tule sellaista naista. Minä en meikkaa ennen joogatunteja. Minä en välitä, jos hierojapojan käsistä pyyhkiytyy öljyä minun niskahiuksiini. Minulla ei ole yksiäkään ehjiä sukkahousuja ja korkokenkiinkin laitan pakkasella villasukat, petikiharat piilotan villamyssyn alle.

Mutta sellainen tyttö minä olen, joka vieläkin järjestää lusikkalaatikkoon HAArukat VEItset LUsikat.

tärkeitä asioita: jari

Ensimmäinen asia, mitä äiti sanoi tänään aamukahvipöydässä: "Tänään on Jari Litmasen synttärit!".

tahdon halvan naisen

Luin kahvitauolla uutta Annaa, jossa oli juttu naisesta, joka ei halunnut enää olla jäykkä. Ajattelin: ehkä minäkin olen sellainen, ehkä minäkin näiden sanojen jälkeen vapaudun!

Nainen kuvaa ystäväänsä, itsensä täydellistä kääntöpuolta:

"Opiskeluaikoina ystävystyin sattumalta ihmisen kanssa, jota tosiaan ei jäykkyys vaivannut. Hän oli täysi vastakohtani - koheltajatyyppi, joka joi liikaa, heräili vääristä sängyistä ja rakastui usein ja vaikeasti."

Aha, okei. Ei sitte.

kuninkaan musiikin soittorasia

Elämä on just nyt hyvää sellaisella peittelemättömällä tavalla, että tekisi mieli hykerrellä ja rakastaa kaikkia. Halata puita ja sellaisia, ihmisiä etenkin. Asioita on juuri sopivasti, niin että pysyn liikkeellä enkä ajattelekaan lamaantumista. Melkein mitään ei ole ihan pakko tehdä, jos ei huvita. Ja kaikki mitä teen, on melkein pelkästään ja ainakin omassa kategoriassaan hyvää ja sellaista, että sitä tekee mielellään. Rakkausruokia ja lounastreffejä maailman parhaiden poikien kanssa ja sellaisia aamuja, jolloin voi lähteä ulos vaikka ilman ripsiväriä.

"Sen perusteella mitä olin nähnyt, ympärileikkauksen ja naimisiinmenon välillä ei ollut suurtakaan eroa. Molempien yhteydessä nainen vuoti verta ja kärsi kipua eikä kyennyt nousemaan sängystään. Niinpä päätin siinä paikassa, etten halunnut mennä naimisiin. Minut oli huijattu suostumaan ympärileikkaukseen. Minua ei huijattaisi menemään naimisiin."

- Mende Nazer: Orja

saan nyt loikkia yli soiden ja oikeastaan minun pitäisi opetella lentämään

Aikuistumista on montaa lajia. Toiset tytöt menevät naimisiin ja tulevat äideiksi. Minä opettelen hallitsemaan tätä elämää. Nykyään herään aikaisin, niin aikaisin että ehdin syödä aamupalan tai käydä joogassa ennen töitä. Minä olen opetellut heräämään, syömään aamupalaa ja laittamaan iltaisin ruokaa, josta riittää seuraavan päivän lounaaksi. Siinä on monta askelta ja juuri nyt se riittää minulle. Juuri nyt se on tarpeeksi, eikä tässä ole kiire. Kaikilla meillä on omat polkumme kuljettavana.

Viikonloppuna yksi minun entisistä tytöistäni meni naimisiin. Viime viikolla toinen sai tyttären. Lauantaina minä ostin ensimmäistä kertaa elämässäni lampaanjauhelihaa ja tein ensimmäistä kertaa elämässäni jauhelihapihvejä.

On niin kauan siitä, kun viimeksi astuimme samaa polkua, rinta rinnan.

näytä arpesi, jenny sanoi

Sanat pakenevat taas, enkä malttaisi kirjoittaa mitään, mitä en jaksa perustella. Kaikki menee väärin päin yrittämättäkin.

Senkin uhalla, ja sen uhalla, että olen jo sanonut tämän kaiken tuhanteen kertaan, ja että taas olen surkea ja säälittävä ja tyhjä ja vailla tarkoitusta, minä sanon. Kaipaan rakkautta.

Kaipaan ihmisiä. Tänään näin muutaman niistä vanhoista. Sellaisia, jotka joskus olivat rakkaimpia. Niitä, joita vieläkin on ikävä. Tuntuu hyvältä muistaa, että niitä on. Tuntuu hyvältä, kun vuodet tai kuukaudet eivät oikeastaan tunnu missään. Tuntuu hyvältä, koska luulen, että ne tietävät juuri millainen olen ja silti jaksavat nauraa ja naurattaa.

Ja samalla tuntuu siltä, että taas hajosi yksi salpa siitä arkusta, johon olen kätkenyt kaiken mikä tekee kipeää. On helpompi unohtaa, silloin on helpompi olla kaipaamatta. Mutta ei ihminen loputtomiin jaksa. Yksinäisyyteen nääntyy ja vielä pahemmin siihen, että valehtelee itselleen.

Liian monta asiaa laukeaa yhtä aikaa, ei elämä koskaan helpota niin kuin seminaarissa sanottiin. Ja minusta jää noituva, hermostuva ja solvauksia sihautteleva kuori. Rakkaudenkaipuuta.

tällaisiksi kuvittelen kaikki lauantai-iltani

humala
sellainen seitinohut
tai vähän raskaampi
joka kotimatkalla painaa silmäluomia
ja vähän askelta

ei mitään liikaa
hyvää ruokaa
hyvät ystävät
puheenaiheet, jotka ovat vähän vaarallisia
pelottavia
ja silti saa puhua suunsa puhtaaksi

mun elämä

"Kirjailijaksi päätyvät ne, jotka ovat epäonnistuneet kaikessa muussa."

- Mikko Rimminen

Käyköhän mullekin noin sitten, kun ihan kaikki muut, ne viimeisetkin, on hankkineet omistusasunnon ja tutkinnon ja vakituisen työpaikan ja miehen ja pari toukkaa? Sitten kun mä edelleen seison yksin punaisissa valoissa sukat makkaralla ja nenä vuotaen ja heittelen pikkukiviä pimeisiin ikkunoihin?

komento takaisin

En näköjään olekaan. Liian väsynyt ja kipeä. Eikä se verho ole tarpeeksi paksu.

Mikä helvetti tää tämmöinen maailma on, missä koiratkin kuolee? Eikö se riitä, että rahat loppuu ja rakkaus katoaa ja ihmiset sairastuu syöpään?

speksit

Kuten sanoin, vanha vuosi päättyi ja uusi alkoi hyvin. Totta, olisin halunnut olla Barcelonassa. Mutten ollut, enkä siksi pysty kuvittelemaan parempia juhlia kuin ne joissa olin. Juhlissa oli yksi paras kaveri ja sen tyttöystävä, josta on tullut kaveri vaikka sinne pitikin kulkea pitkä tie. Siellä oli ihmisiä, jotka olen nähnyt kerran aiemmin ja sellaisia, joita en ollut nähnyt koskaan. Silti hetkeäkään ei ollut ulkopuolinen olo. Ei edes silloin, kun raketit paukkuivat ja kaikkia muita suuteli joku. Aamuyöstä kuuntelin, kun yksi humalainen oikeustieteilijä ja yksi humalainen teekkari puhuivat yhteiskuntapolitiikkaa. Ja niiden sanoissa oli järkeä, ja lohtua. Paras kaveri nukahti sohvalle puoliksi minun syliini, kaikki muut olivat nukkuneet jo tunteja. Mutta minä valvoin aamuun saakka ja puhuin totuuksia yhden pojan kanssa, jolta sain lisäpisteitä kun sanoin vauvoja toukiksi. Se saattoi minut juna-asemalle aamukahdeksan jälkeen ja meni sitten nukkumaan kihlattunsa viereen. Juuri se teki kaikista sanoista niin helppoja ja kevyitä.

Ensimmäisestä junasta näin vain takavalot, mutten ollut millänikään. Odottelin puoli tuntia Espoon asemalla muiden juhlista kotiin palaavien kanssa ja luin Siilin eleganssia ranskaksi. Junassa kuuntelin kahden nistin kinastelua siitä, onko ne koukussa kun niillä ei ole samanlaiset vieroitusoireet. Ulkona ei ollut ketään ja maailma näytti lumipyryssä mustavalkoiselta. Kävin nukkumaan aamukymmeneltä ja nukuin koko valoisan ajan ohi, mutta sekään ei haitannut. Tyttö juna-aseman päästä tuli kylään, koska sitä ei haittaa likainen kylppäri ja sotkuinen koti. Sen kanssa voi kattaa lattialle, jos ei jaksa siivota pöytää. Ja sen kanssa voi syödä aamiaista iltakahdeksalta. Sellaisia ihmisiä minä tarvitsen lisää. Niiden kanssa on hyvä aloittaa uusi vuosi.