land of the nonrising sun

Tämä maa on kamalan kaunis. Lentokoneen ikkunasta näkyneet kuuset ja valkoinen maa, hiljainen moottoritie ja taksikuski joka ei sanonut sanaakaan. Parvekkeelta ei näe tänään tielle, koska lumisade on niin sankka.

En muistanut, että Suomessa on R-kioskeja. En muistanut Huopalahden tunnelin värikkäitä seiniä, en koko tunnelia.

Koti on tuttu ja samalla kertaa erilainen. Tavarat ovat vähän väärissä paikoissa, en löydä valokatkaisimia. Asuntolahuoneen jälkeen tuntuu, että 27 neliömetriä on melkein loputtoman paljon. Veli on rikkonut minun keittiön kelloni, jossa oli vihreä kissa, mutten voi olla vihainen. Itsehän sen tänne jätin. Ja sitä paitsi, veikka oli ostanut paketin ruisleipää. Sillä hyvittää paljon, vaikken sitä muistanutkaan Ranskassa kaivata.

Tämä maa on kaunis, mutta silti minun vatsaani kivistää enkä osaa nukkua. Ehkä siksi, että täällä tuntuu sittenkin niin pelottavan kotoisalta?

there are so many ways to go wrong in life

ja sinun kanssasi
valitsisin niistä minkä tahansa.

suomi on maailman kaunein kieli

Sveitsiläinen naapurini osaa kaksi tärkeää lausetta suomea: "ota suihin" ja "minä rakastan sinua".

Toisen niistä olen kuullut jonkun kerran. Toista en ikinä.

ta tête, mon coeur

Voisin viettää kaikki illat niin. Istua keittiössä, ihan hiljaa. Katsoa, kun sinä kirjoitat ruutuvihkon sivuille kauniilla käsialalla jotain viisasta. Kapeita käsiä ja painettua päätä, kiharaisia pohjoismaalaisen värisiä hiuksia. Keittää teetä ja tarjota sinulle joulupipareita, kun et taaskaan malttanut syödä.

Välillä sinä nostat pääsi ja hymyilet minulle suoraan sydämeen. Luet ääneen jotain kirjaa filosofiasta. Esität minulle ensimmäisen kappaleen siitä esseestä, jonka kanssa vietät kaikki iltasi. Enkä minä ymmärrä mitään, aistimuksista ja todellisuudesta, ranskaksi ainakaan.

Kun nousen vastahakoisesti, sinä sanot, että on kivaa kun on seuraa, vaikket ehdikään puhua. Minä sanon, että on kivaa, kun jonkun kanssa saa vain olla hiljaa. Sinä pidät minun teemukini. Jonain päivänä sinun on pakko tulla koputtamaan minun oveeni, palauttamaan sitä mukia.

in dutch it's sterkte

"So really let me know if you want to talk and pick one out of these million words that seems appropriate: kestaa kulutusta/linnake/linnoitus/vahvuus/voima (really this is not normal, too hard, if you google for dutch you just get one) for tonight."

meet me halfway

Välillä on pirun rankkaa, kun ei ole ketään, joka tuntisi minut.

Rakastan sitä, että voin kerrankin olla se tyttö, jota kaivataan ja jonka perään kysellään. Rakastan hymyillä suoraan sydämestä. Rakastan sitä, että minulle hymyillään ja vitsaillaan pelkästään ystävällisesti ilman pienintäkään piikkiä tai niin, ettei sitä piikkiä tarvitse edes kuvitella. Rakastan, kun minua sanotaan unelmien naiseksi. Ei täällä kukaan tiedä, etten minä ole sellainen tyttö.

Rakastan sitäkin, kun voin piilottaa kaikki valokuvat päiväkirjan väliin ja unohtaa hetkeksi. Sitä, ettei kukaan täällä tiedä, koska suomalainen isänpäivä on ja mille se minusta tuntuu. Rakastan sitä, etten tunne enää olevani velvollinen kantamaan koko maailman painoa harteillani ja pitämään huolta kaikista muista ennen itseäni. Rakastan sitä, kun langat löystyvät ja voin olla ylittämättä siltoja.

Kuitenkin, niinä hetkinä kun en jaksa olla ihan ehjä ja suloinen, minulla on ikävä sitä, että edes joku ymmärtäisi, tai tietäisi ainakin. Että jollekin voisin mököttää ilman että se pitää minua umpimielisenä tai tylynä tai tylsänä. Rikkinäisenä.

Tänään oli ihana päivä. Aamulla syötiin aamiaista yhdessä. Lainasin tanskalaispojalta Camus’n kirjan ja vein sille vastalahjaksi salmiakkia. Nukuin päiväunet. Puin kauniit vaatteet, uuden takinkin ja lähdin yksin kaupungille. Kävelin Champs-Elysées’n päästä päähän, katsoin suu auki jouluvaloja, nauroin Disney-turisteille ja niille, jotka menivät hiljaisiksi kun Eiffel-torni yhtäkkiä näkyi metron ikkunasta. Söin suklaalla kuorrutettuja mandariineja, join hehkuviiniä ja näin hääparin poseeraavan valkoiseksi valaistun maailmanpyörän edessä. Kotona ranskalainen tyttö sanoi, että puhun kamalan hyvin ranskaa ja pojat kehuivat minun tekemääni ruokaa.

Ja sitten, joku ihan vahingossa sanoi jotain, mistä minä menin pois tolaltani. Joulusta, ihan ajattelematta. Tietämättä. Ne vaihtoivat aihetta ja alkoivat puhua Husserlin aikakäsityksestä. Minä keräsin tiskiharjan ja astianpesuaineen ja karkasin. Olisin halunnut sanoa, että nyt minulla on paha mieli. Minussa on heikkoja kohtia. Mutta sanoin vain ҫa va.

Se tanskalaispoika tuli käytävässä vastaan, kun minä jäin sinne tahallani maleksimaan, että törmäisin siihen. Minä yritin hymyillä hampaat irvessä, mutta se vain tuli ja otti syliin. Kysyi, loukkasiko joku minua, kenet sen pitää löylyttää. Sanoi, että saan häiritä sitä koska vaan. Enkä edes häiritse.

En minä muuta kaipaisikaan. En täällä ja nyt, tai yleensäkään.

morgonmat

jos joku saa hymyilemään sunnuntain aamupalapöydässä sillä, että puhuu ruotsia, niin eikö siinä oo vaan pakko olla jotain erityistä?

you still wonder why i don't have a boyfriend?

m: oon myös vähän vaikea, kun en ihastu ihmisiin, ellen tunne niitä todella hyvin

r: mä taas ihastun kaikkiin ihmisiin jotka hymyilee mulle nätisti ja lainaa tulitikkuja. ja sit kuvittelen ne sellaisiksi mitä huvittaa

naapurinpoika

What is a poet? An unhappy person who conceals profound anguish in his heart but whose lips are so formed that as sighs and cries pass over them they sound like beautiful music.

- Søren Kierkegaard

to dare is to lose one's footing momentarily

viime yönä
valvoin aamukahteen asti
naapurinpojan kanssa

tulin aikaisin kotiin
mutta sitten näin sen taas
minun keittiössäni

muut lähtivät ulos
tai nukkumaan
me jäimme

nousimme hissillä neljänteen kerrokseen
se halusi näyttää minulle lapun
jossa oli hassua englantia

se kysyi, haluanko nähdä sen huoneen
koska sillä on yksi vihreä seinä
ja minulla ei

sen kirjahyllyssä
oli toisessa päässä romaanit
ja toisessa filosofia

niitä oli kuudella kielellä
tai ehkä seitsemällä
se luki minulle jokaisen nimen ääneen

se luki minulle
runoja tanskaksi
ja kertoi mitä vaikeat sanat tarkoittavat

se naapurinpoika
se on ensimmäinen
joka on koskaan lukenut minulle runoja

pojat

Miks ne on kaikki varattuja? Varsinkin ne, joilla on suloisin hymy ja kirkkaimmat silmät? Ne, joiden kanssa voi puhua mistä vaan ja joita katselisi ilokseen koko illan, vaikkeivät ne sanoisi sanaakaan. Ne, jotka lukevat kirjoja. Ne joilla on sotkuinen tukka ja kapeat kädet. Ne, jotka tunnistaa jo kaukaa. Ja ne, jotka jäävät kiinni minuun.

Kaikilla niillä on joku. Ruotsissa tai Englannissa tai missä vaan, joku kuitenkin. Kaikilla kaikillakin on joku, ei pelkästään pojilla. Missä mun joku on?

allez les bleus

Ranska voitti. Minun maani, kerrankin. Oli siinä niitä, kaikenlaisia käsiä ja muita. Mutta sellaista sattuu, Maradonalle ja kelle nyt milloinkin. Se on peliä, ja kuka peliin lähtee se pelin kestäköön. Leikiksi en tohtisi sanoa.

Olisin niin kovasti tahtonut olla stadionilla. Ehkä se olisi vähän helpottanut koti-ikävää, olla siellä 60 000 muun yhtä pienen joukossa, huutaa ja hurrata. Nyt vain purin kynsiäni, istuin niska kenossa ranskalaisessa irlantilaisbaarissa. Se on kummallista, miten paljon energiaa ja tunteita yhteen pieneen palloon mahtuu. Sille vain ei voi mitään, muuta kuin antaa sydämen pomppia.

Se oli toissakesänä, EM-kisojen aikaan, kun veikka katsoi telkkarista jalkapalloa. Hollanti hävisi ja se kiroili ja huusi, itki melkein. Pahoillani olin minäkin. Isä oli kuollut puoli vuotta aiemmin; äiti sanoi, ei jalkapallo ole tärkeää, elämä on. Mutta se on hyvä, että elämässä on sellaisia tärkeitä asioita, jotka ovat sittenkin vähemmän tärkeitä.

Se poika, jolla on aurinkoa silmissä, ei ikinä tullut, vaikka oli sen synttärit ja kaikki. Kiireisiä aikatauluja ja baarissa huono kenttä. Ei ne koskaan tule. Mutta minulla oli kavereita, ystäviä melkein. Kolmen euron tuopit ja ne siniset, ne jotka voittivat. Jonkun täytyy aina hävitäkin.

rikkinäinen levy

Kunpa osaisin sanoa joitain uusia sanoja. Jos osaisin pukea kaiken sanoiksi, ehkä ymmärtäisin itsekin paremmin. Näkisin koko kuvan. Nyt on vain sirpaleita, palasia jotka eivät sovi oikein minnekään. Liian sumeita välähdyksiä.

Ikävää, sitä on loputtomiin. Kun olin kipeä, niin kipeä vielä etten jaksanut maata kuin sängyssä (nyt näytän kuulemma jo siltä, kuin olisin elävien kirjoissa, vaikka naurankin vielä käheästi) kaipasin jotain, joka olisi maannut siinä vieressä, silittänyt hikistä päätä ja suukottanut hellästi niskaa. Ollut siinä mutta vaatimatta mitään.

Kun makasin yksin sängyn pohjalla ja kaikki muut olivat jossain, yhdessä, ystävien kanssa, kaipasin omia ihmisiä. Sellaisia, jotka muistaisivat pyytää minuakin, silloinkin kun makaan sairaana eikä vain silloin kun satun vahingossa paikalle oikeaan aikaan.

Murehdin koko ajan lisää, mitä sitten teen ja minne sitten meen kun tämä kaikki on ohitse. Haluaisin joka paikkaan ja en minnekään. Kaikilla muilla on koti-ikävä, mutta minua pelottaa palata sinne, edes kymmeneksi päiväksi. Ja liian pian kokonaan.

Minulla on koko ajan ikävä ja koko ajan vähemmän, mitä ikävöidä.

haluaisin nähdä enemmän pieniä asioita

Kävin koputtamassa italialaisnaapurin oveen. Halusin sytyttää kynttilän, mutten löytänyt kaupasta tulitikkuja. Sillä on varmasti, sytkäri ainakin. Niin monta kertaa olen nähnyt sen polttavan sätkäänsä keittiön ikkunalla.

Heti kun se avasi, pyysin anteeksi. Häiritsen, toivottavasti en häiritse. Tulen ihan pyytämättä ja pyytämään. Anteeksi, olen vähän liian suomalainen tähän, mutta tarvitsisin apua. Ihan vähän vain.

Se sanoi minulle, niin kuin aina, ei haittaa. Et sinä häiritse, älä turhaan ole ujo. Ja sitä paitsi. 95 kertaa sadasta kun joku koputtaa, se on Daniele. Kun se oletkin sinä, siinä on aina jotain erityistä. Sinä olet sentään nainen.

Toinen italialainen tuli keittiöön laittamaan illallista. Sillä oli kädessä kilon pussi perunoita ja toisessa voiveitsi. Se näytti vähän onnettomalle. Minä otin pöydältä kuorimaveitsen ja annoin sille (olisin voinut ottaa perunan ja auttaa kuorimisessa, mutta meillä Pohjoisessa, meillä on se tasa-arvo).

Poika on juuri sillä suloisella tavalla vähän ujo ja pikkuisen liian kohtelias, ettei se olisi koskaan kieltäytynyt tarjoamastani avusta ja veitsestä. Se otti urheasti kuorimaveitsen käteensä, koska se on kuitenkin mies. Ei se tohtisi tunnustaa minulle, ettei osaa. En silti voinut olla purskahtamatta käheään ja raakkuvaan flunssaiseen nauruun. 24-vuotiaassa miehessä, joka ei osaa kuoria perunoita, on jotain loputtoman hellyttävää.

Kun naurultani kykenin, näytin sille mallia. Se tuli niin iloiseksi, että kuori puoli kiloa perunoita ihan vain kuorimisen ilosta. Sitten se ei enää tiennyt, mitä tehdä kaikilla niillä perunilla.

tulitikkuja lainaamassa

Olen ollut turisti ja emäntä, etelänmatkalla ja kierrellyt Pariisia, valvonut öitä ja nukkunut yhtä soittoa kaksi vuorokautta, ahkera opiskelija ja lintsannut tunneilta, syysflunssan sänkyyn pakottama ja orpolapsi.

Isänpäivän aattona sytytin pienen rukouskynttilän Vézelayn basilikan kryptassa Magdalan Marian pyhimyskuvan eteen. Vankien ystäväksi ja pelastajaksi Mariaa kuvattiin. Se tuntui sopivalta isänkin muistolle.

Tänään olen vielä ollut flunssasta niin väsynyt ja pökerryksissä, nukkunut puoli päivää ja nuokkunut loput, etten ole oikein ehtinyt surra. Oikeastaan tärkeimpiä päiviä eivät olekaan ne merkkipäivät; eivät kai vaikeimpiakaan. En minä tarvitse vuosipäiviä, että muistaisin isän. Välillä suren kyllä, etten koskaan päässyt näyttämään isälle Pariisia. Tänään olen vain muistanut lämmöllä.

Ostin kuitenkin kynttilän. En löytänyt kaupasta tulitikkuja, mutta lainasin naapurilta. Olisin niin kovasti halunnut sanoa, miksi tarvitsen tulta. Ihan vain siksi, että joku tuntisi vähän paremmin.

mun tarina on tätä kaupunkii

Tänään istuttiin kahvilassa yliopiston nurkalla. Juotiin pahaa ja ihan liian kallista cappuccinoa. Puhuttiin Baumanista, individualismin paradokseista ja kulttuurihybrideistä. Ranskaksi.

Tuntui aika pariisilaiselta.

kylläpäs

Hoitolapsen äiti sanoi tänään: ”On kivaa, kun olet täällä. Puhut pojalle suomea. Sanot sellaisia sanoja, joita en itse käytä. Niin kuin tänäänkin, kun vastasit johonkin ’kylläpäs’. Itse en koskaan sano niin.”

Pariisilaisilla lapsilla on kyllä paljon aitoja; kotien ja pihojen ympärillä. Rajoista vaan en tiedä.

sunnuntai

aamulla
en olisi jaksanut nousta
vaikka vuorokaudessa
on tänään 25 tuntia

nousin kyllä
menin brunssille resto u:hun
siitä voisi unicafe
ottaa oppia

otin mukaan saksalaisen
espanjalainen ei muistanut
että kelloa käännettiin
ja ruotsalaiset olivat hukassa

kotona
meinasin opiskella
mutta kun muut lähtivät kirjastoon
tulin vähän haikeaksi

olen jo tottunut siihen
että kaikki tehdään yhdessä
mutten vielä
kutsumaan itseäni mukaan

ajattelin, että käyn kävelemässä
ihan vähän vain
ihan tässä lähellä
ja sitten tulen lukemaan koulukirjoja

naapurissa on jalkapallostadion
siellä oli skeittikisat
ja antiikkimarkkinat
yhtä aikaa

lökäpöksypojat
ja sunnuntaipariisilaiset sikin sokin
vaarit nauroivat ja mummut peittivät silmänsä
aina kun joku kaatui rampilla

minä jäin kolmeksi tunniksi
otin valokuvia
taputin skeittaajille
jos joku sanoo jotain, en puhu ranskaa

kohta lähden juoksemaan
kahden pojan kanssa
vaikka kaikki paikat ovat jo
urheilusta kipeitä

ne ovat niin paljon nopeampia
kuin minä
jään aina jälkeen
se vähän nolottaa

mutta yritän olla välittämättä niistä
haikeudesta
ja noloudesta
sitä opettelen

juoksun jälkeen
syödään kaikki yhdessä
annetaan hyvänyönsuukot
ja sanotaan ”huomiseen”

suomessa ei koskaan
sanottaisi sellaista naapureille
(alkon myyjille kyllä
joskus, olen nähnyt)

talviaika

Tänään
on vuoden pisin yö.

Ainoa yö,
kun saa mennä ajassa taaksepäin.

Ja minä
minä olen yksin kotona.

sateenkaari, musta aurinko, ikioma ihanmikävaan

Muutaman päivän olen tuntenut oloni liian koleaksi, helposti haavoittuvaksi ja vähän liian pieneksi. Liian vähäksi ja liian paljoksi, mihinkään sopimattomaksi, parittomaksi. Tekisi mieli sanoa, että liian suomalaiseksi ja ehkä se osittain on tottakin. Mutta myös liian minuksi.

En haluaisi ajatella liikaa sellaista, koska se vain ruokkii itseään. Jos kuvittelen, että ihmiset pitävät minua vääränä, alan käyttäytyä väärin. Ja silloin kukaan ei enää tiedä, millainen on oikea minä; en minä eikä ne muut.

Minä vaadin ihmisiltä liikaa. Ne eivät ehkä tiedä sitä itse, mutta minä kyllä huomaan sen. Minä haluaisin, että ihmiset olisivat minulle tärkeitä – ja minä niille. Että minä olisin jotain ainutlaatuista. Ja jos yrittää liikaa, ei voi koskaan olla mitään aitoa.

Minä vain niin haluaisin löytää sen, mikä on aitoa. Sen paikan, jossa niin voisi olla. Jossa voisin olla niin. Mutta tämä matka, tämä pelottaa minua välillä ihan liikaa.

Tänään näin sateenkaaren Pariisin yllä. Olisin halunnut ottaa siitä kuvan, vain että se olisi säilynyt vähän kauemmin. Vain, että se olisi ollut hetken minun. Jotta olisin muistanut sen.

Sateenkaaren päässä, siellä on aarre. Sitä minä olen usein miettinyt. Missä on minun aarteeni, missä minun sateenkaareni ja sen pää? Se päivä ja paikka, missä musta aurinko nousee? Se ikioma jokumikälie. Mikä se edes on? Ja mistä sen tunnistaa?

mannerheimin silhuetti

Aamulla pyykkituvassa luin Heidin Könkään kirjaa Vieras mies. Mitättömästä pohjoisesta kylästä, jossa hiihdetään jäätä pitkin piiskaavassa tuulessa, sodassa paleltuneet kädet ja jalat pakottaen. Kortilla haetaan oikeaa kahvia ja viina polttelee ihanasti kurkussa, saunassa käydään yhdessä vaikka asutaankin susiparina. Muistoissa Imatra palaa ja Mannerheimin silhuetti piirtyy liekkejä vasten.

Sellaista tarinaa ei voisi koskaan kertoa vieraalle kielelle. Vaikkeivät ne ole minun aikani muistoja, kuitenkin minä tunnen ne niin kuin suomalaiset. Mitä Mannerheim ja viinakortti tarkoittavat, mitä kaikkea niillä sanotaan ja piilotetaan.

Kummallisen paljon minussa on Suomea, suomalaista. Sellaista, mitä ei voi lukea edes liian vaaleasta ihosta tai kylmästä hymystä. Sellaista, mitä ei ehkä koskaan voi jakaa. Muttei ottaa poiskaan.

we'll always have paris

Pariisi on sitä, että aamulla näkee sattumalta ranskantunnilla maailman kauneimman pojan, joka on menossa illalla katsomaan balettia ja pyytää mukaan hetken mielijohteesta. Illalla menet sen ja viidentoista muun kanssa ensin yhdelle oopperalle ja sitten toiselle, saat hyviä neuvoja kulturellilta ranskalaistädiltä, ajat kahdella metrolla, käyt kolmessa elokuvateatterissa ja lopulta päädyt katsomaan typerää ranskalaista komediaa kanadalaisen, sveitsiläisen ja hollantilaisen pojan kanssa.

Pariisi on sitä, että joka ilta päätät jäädä kotiin, koska olet ollut ulkona jo niin monena iltana aiemmin ja ihan liian vanha ja väsynyt ja aamulla on luentojakin. Sitten kuitenkin joku soittaa ja pyytää elokuviin tai afrikkalaisjuhliin tai gospel-konserttiin tai jazz-keikalle tai ilmaiselle illalliselle tai jokilaivaklubille. Ja yhtäkkiä oletkin varma, että jaksat sittenkin valvoa vielä yhden illan ja yön.

Pariisi on sitä, että uskaltaudut ensimmäisen kerran asuntolan keittiöön samaan aikaan kuin joku muu ja vartin päästä siellä on kaksikymmentä muutakin laittamassa oman maansa ruokia ja juomassa viiniä yhteisistä pulloista. Lopulta istut keittiössä aamukolmeen (vaikka hiljaisuus tulee yhdeltätoista) entuudestaan tuntemattomien ihmisten kanssa, saat pikaperehdytyksen Italian mafiaan ja Espanjan maantieteeseen, ja vaikka kieltäydyt tarjotusta sätkästä sinut kutsutaan silti perheen huvilalle Formenteralle, vaikka ensi kesänä sitten.

Pariisi on sitä, kun pidetään piknikkiä Pont des Artsilla, t-paidassa vaikka on jo lokakuu. Juodaan kahden euron punaviiniä, ollaan hetken nuoria ja kauniita ja puhutaan soljuvaa ranskaa koko ilta. Katsellaan kimaltelevaa Eiffel-tornia ja iltavalaistuja jokilaivoja.

Pariisi on ilotulitus Montmartrella, kaksi vanhaa miestä jotka osaavat kaikkien laulujen sanat ja soittavat pillejä laulavat mukana ja välillä silloinkin, kun oikeat esiintyjät eivät. Pariisi on kaunis afropäinen poika, joka opettaa sinut tanssimaan. Tunnin pitäisi alkaa puoli neljältä, mutta Pariisissa puoli neljä on joskus sama kuin puoli viisi. Onneksi afropojalla ei ole kiire.

Pariisi on sitä, ettei missään saa koskaan olla rauhassa, koska aina joku haluaa jutella tai kysyä neuvoa tai myydä jotain tai huudella hävyttömiä tai muuten vain tehdä jotain, ettei olisi ihan niin näkymätön. Joskus se on rankkaa, mutta Pariisissa saa itsekin aina sanoa, puhua ja kysyä. Pariisi on avuliaita ihmisiä, jotka kantavat sinun matkalaukkusi; Pariisi on ystävällisempi kuin koskaan uskoisit. Se on myös ilkeitä sanoja, vihaisia naisia ja pelottavia kortteleita.

Pariisi on ruuhkametroja, tuntikausien jonotusta, pieniä kujia, kauniita lapsia, turisteja ja rakastuneita pareja. Pariisi on rakkauden kaupunki, valon kaupunki ja valkoinen kaupunki. Pariisi on jatkuvaa muutosta ja sitä, ettei koskaan tiedä, miten asiat tänään tehdään vaikka teki samat jutut eilen. Pariisi on jatkuvasti liikkeessä ja hereillä ja samalla yhtä keskiaikainen ja ikiaikainen ja muuttumaton kuin aina.

Pariisi on ohittelijoita ja hidastelijoita. Pariisi on vaikea, monimutkainen ja compliqué – mutta ei se muuten olisi Pariisi. Pariisi on hiiriä asunnoissa ja vesivahinkoja, loisteliaita klubeja ja kuvankauniita ihmisiä. Näyttävää pintaa, mutta joskus pinnan alta voi raaputtaa esiin jotain ihan muuta.

Pariisi on niin paljon, että sitä on mahdoton sanoa. Suomeksi ainakaan.

Pariisi on minun.



Kodin tuntee siitä, kun sitä alkaa puolustella muille. Silloin se vasta on oikeasti minun.

la nuit blanche

Eilen yksi minun ihana tyttöni meni naimisiin. Sanoin sille, että rouvassa siistiä on se, et silloin on elämässä joku ihminen, joka on oma ja siinä rinnalla. Tai eihän siihen tarvita sormuksia, mut sitä mä ajattelin. Se olis siistiä.

Eilen minä lähdin kaupungille ihanien tyttöjen kanssa. La nuit blanche, valkoinen yö. Pariisin taiteiden yö. Pakkasin laukkuun kaksi kahden euron viinipulloa ja korkinavaajan, puin päälle liian lyhyen mekon koska Pariisissa on vielä öisinkin lämmintä. Ainakin, jos tulee jääkarhujen maasta. Minä eksyin metroasemalla, koska Helsingissä on vain yksi metrolinja ja minusta on hauskaa esittää pikkukaupungin tyttöä. Yksi tytöistä tuli hakemaan minut, ja ne toiset odottivat.

Taiteiden silta oli täynnä ihmisiä, taiteiden yönä. Joku soitti kitaraa, toinen huilua. Romanialaisen, puolalaisen, italialaisen ja espanjalaisen tytön mielestä oli hullua, että ihmiset olivat kerääntyneet sinne, sillalle. Veden ääreen. Satamakaupungin tytölle se olisi arkipäivää, jos vastarannalla ei seisoisi kimalteleva Eiffel-torni. Silti niistä tytöistä oli hauskaa istua sillalle, juoda viiniä pullon suusta ja ihmetellä sillan alta lipuvia jokilaivoja.

Jostain tuli ranskalaisia ystäviä, ja yksi saksalainen. Poskisuukkoja ja viereisellä sisäpihalla valoshow, jota on pakko päästä katsomaan. Kauniita hymyjä ja hypätään metroon, Montmartrelleko? Se on liian kaukana kotoa, mutten välitä, tänään valvotaan koko yö ja leikitään, että ollaan yhtä nuoria miltä näytetään.

Seurataan ranskalaisia, eikä kukaan oikein tiedä, minne ollaan menossa. Sellaista Pariisissa on aina. Sacré-Coeur ja taas on pakko ottaa valokuvia. Kulma-arabi, josta saa lisää viiniä ja pullon votkaa. Sitä juovat kaikki eurooppalaiset. Montmartren kapeita kujia ja portaita ylösalas. Pitkä matka puistoon, ihan huomaamatta kebab-ravintolan vessaan. Joku eksyi jo ja kaikkea en muista.

Buttes-Chaumont on täynnä valoja ja ihmisiä, punaisia sateenvarjoja ja hattarakojuja. Espanjalainen hermostuu, kun en enää näe muita tyttöjä. Jossain vaiheessa saksalaispoika ottaa minua kädestä ja yö muuttuu piirun verran lempeämmäksi.

Löydämme tytöt ja kadotamme taas. Löydämme ranskalaiset ystävät ja ne ovat hukassa edelleen. Koko ajan saksalaispoika pitää minua kädestä ja lopulta: Nous allons ensemble?

Loputtomia katuja, metro ei kulje enää eikä missään ole takseja koska nyt on valkoinen yö. Ranskalaisnaisen mielestä on herttaista nähdä saksalaispoika ja suomalaistyttö käsi kädessä ja koska tänään en ole yksinäinen vaalea tyttö, kysymme tietä naapuruston pojilta. Ensimmäinen taksi viedään nenän edestä, kun joku ranskalainen kävelee siihen suoraan meidän ohitsemme. Sellaista Pariisissa on aina. Taksikuskilta kuulen kymmenennen kerran illan aikana, että näytän ihan suomalaiselta. Vraiment?

Asuntolahuoneeseen ei saa viedä yövieraita, mutta pojan alakerrassa vahtimestari katsoo läpi sormien tai toiseen suuntaan. Kävelemme seitsemänteen kerrokseen enkä selvin päin ikinä jaksaisi niin nopeasti. Pojan seinillä on kaikki sen tärkeimmät: Che, Malcolm X, Muhammad Ali, Bob Marley ja Martin Luther King. Poika on nuori ja laiha ja sillä on melkein yhtä valkoinen iho kuin minulla. Se puhuu ranskaa pehmeästi ja välillä vähän englantia. Kauniit huulet ja sellaiset uneliaat ja vähän vinot sänkykamarisilmät, joihin minut on liian helppo hukuttaa. Poika lukee arabiaa eikä juo kahvia. Se on kasvissyöjä ja se tuntee Jari Litmasen ja Sami Hyypiän; sen lempijoukkue on Leverkusen. Pojalla on jääkylmät jalat ja aamulla, kun sen päätä särkee, se pyytää minua hieromaan otsaansa.

Kun kello on jo ihan liian paljon eikä kumpikaan keksi enää tekosyitä olla nousematta, kerään vaitonaisena eiliset juhlavaatteeni. Pariisilaisetkin huomaavat, että tänään en herännyt kotoa. Poika saattaa minut alakertaan kotivaatteissaan ja neuvoo oikean metroaseman. Minä annan sille oikean suukon poskelle, enkä kysy mitään.

Illalla raitiovaunussa on tavallistakin enemmän helliä pareja. Käännän pään ja mietin, että olis siistiä, jos elämässä ois joku ihminen, joka on oma ja siinä rinnalla.

le matin blanc

normalement
ces matins marchent comme ҫa

je retourne chez moi
à l’un côté de la ville

et toi,
tu restes ici
à l’autre

et après ce jour-là
nous ne nous verrons plus



mais si aujourd’hui
n’était pas comme un jour normal?

kuu tarvii auringon että pystyy loistaa

tylsä, väsynyt, nälkäinen päivä
ja kotona nämä sanat:

"sanon vaan nyt jo
et VITSI ku näkisit ittes sillee
ku muut näkee sut.
ah! kelaa sitä tänään jooko?
senki aurinko.
ja välillä kuu mut
ei kuu oo sen huonompi ku aurinko,
eri ihmiset vaan tykkää siitä eri verran
ja jotku on siihen hulluja."

niin mäki sua

leloveimage.blogspot.com

koulumatkalla

Tänä aamuna laskin, että Pariisin metron neloslinjalla on viisi sellaista pysäkkiä, joiden nimi alkaa sanalla "St. - pyhä". Ihmettelin hetken, voisiko Suomessa olla sellainen metroasema, jonka nimi on Pyhä. Sitten tajusin, että koko Suomessa yhteensä on vähemmän metroasemia kuin Pariisin neloslinjalla.

Saint-Germain-des-Présin metroasemalla kodittomat nukkuivat vielä, kun minä menin ensimmäiselle luennolle.

en se ollut minä

en koskaan kuvitellut, että voisin olla tällainen
että pystyisin näihin sanoihin
ja tekoihin joiden takana en tahdo seisoa

en halunnut tietää olevani tällainen
näin kiero
ja itsekäs

en halunnut nähdä peilistä tätä kuvaa
itkuisia silmiä
joiden takana ei olekaan oikeaa surua

en halunnut tietää
että pystyn valehtelemaan
päin naamaa

en halunnut kuulla
miten paljon huolta voin tuottaa
aikuisena, muka

osaan tehdä virheitä
mutten tiennyt että näin hyvin
ja näin paljon

ikiomii

Kaukana parasta on se, että tajuaa, mitä on lähellä. Sen, että jossain on sittenkin se oma paikka ja ne omat ihmiset, vaikka niin monina päivinä tuntuu että on kokonaan yksin ja hukassa.

Ne sanovat, että minä saan olla vähän kiero, jos siitä tulee minulle parempi mieli ja olo. Ne sanovat, ettei minusta silti saisi pikkumaista ja kamalaa millään. Ne lupaavat pitää kotitytön puolia koko muuta maailmaa vastaan. Ne antavat minun tehdä virheitä, eivätkä heristä sormiaan vaan sanovat, että tärkeintä on olla niin kuin tuntuu hyvältä. Tärkeintä on ajatella minua. Ne uskovat, että minä loistan.

kirjoitan kaiken muistiin sinnepäin ja hauskemmin

Hankalista hetkistä aina sanotaan, että kyllä ne naurattavat sitten jälkeenpäin. Sitten niitä on hauska muistella.

Minä haluaisin elää sellaista elämää, jolle voi nauraa jo nyt.

Tylsät, ikävät, mitättömätkin asiat on helppo kirjoittaa kiinnostaviksi ja sellaisiksi, että niitä voi esitellä toisille. Omat virheet voi muuttaa viehättävyyksiksi tai vain unohtaa. Kertoa valkoisia valheita itselleen.

Minä haluaisin oppia elämään, en vain katsella sitä kaukaa ja pukea sitten sanoiksi, uusiin vaatteisiin.

pidä liekkis

Haluaisin kulkea kapeilla kujilla. Haluaisin puhua jonkun asian puolesta. Huutaa ja kirota jos täytyy. Haluaisin suudella kiihkeästi pitkissä jonoissa ja ärsyttää niitä, jotka seisovat takanani. Haluaisin tanssia sydämeni kyllyydestä, hyppiä niin että hiki valuu pitkin kaulaa ja laulaa mukana espanjaksi. Olla välittämättä siitä, miten jalkoihin sattuu ja joku heittää kaljat päälle. Haluaisin ymmärtää kaikki vitsit, joita täällä kerrotaan.

Haluaisin valvoa aamuun asti ja mennä ja tulla niin kuin haluan. Ottaa mukaan toisia huolettomia. Haluaisin olla kevyempi; vähän ilmaa maan päälle. Helpompi ja iloisempi. Huoleton ja huolimaton.

Haluaisin olla onnellinen tästä. Nyt. Ja sitten toisaalla, onnellinen siitäkin. Silloin. Haluaisin osata päästää irti ja pitää kiinni.

Haluaisin jonkun, joka olisi täällä, jakaisi nämä huoneet ja ruuhkaiset lähiöjunat ja väentungokset ja liian kalliit vuokrat ja ravintolat ja typerät säännöt ja vaikeat sanat. Jonkun, joka kävelisi kanssani monumentilta toiselle tai sitten jonnekin ihan muualle, pois, koska minä riittäisin ilman monumenttejakin. Veisi minut sitten maailman ääriin. Ja sitten kotiin.

Jonkun, joka olisi koti. Koti ei ole täällä eikä siellä, jos kukaan ei odota. Koti on vain jossain toisessa, koska minuun se ei mahdu.

tuhka ei oo mittää

Suomalaisena ei ole ihan yksinkertaista olla. Olen jo rikkonut monta stereotypiaa; minun vuokseni yksi pariisinespanjalainen vuokranantaja ei enää usko, että suomalaiset ovat luotettavia. Kun tänään raivosin espanjalaisille ja italialaisille silkalla ranskalla täysin mitättömästä asiasta, kukaan ei kai enää uskonut, että suomalaiset ovat hillittyjä, tunteettomia ja ilmeettömiä. Suomalainen kurssikaverini on aina myöhässä ja eilen illalla, kun istuimme kanaalin rannassa muiden eurooppalaisnuorten kanssa, me suomalaiset olimme ainoita, jotka eivät juoneet mitään.

Kuitenkaan ei ole helppoa olla se, joka ei saa sanaa suustaan. Se, joka ei uskalla katsoa tuntemattomia silmiin ja jolle vieno hymy on jo suuri saavutus. Se, joka ei osaa tehdä tuttavuutta, puhua tyhjää ja laukaista tunnelmaa nokkelilla pikku heitoilla. Se, joka ei ymmärrä, mitä eroa on faktoilla ja tunteilla, koska Suomessa ja suomessa, niissä on pelkkiä faktoja.

Ranskaa täällä on pakko puhua. Se pelotti ensin, mutta nyt se tulee kuin luonnostaan. Usein väärin ja huonolla aksentilla, mutta ainakaan en jää sanattomaksi.

Kunpa vielä oppisin muutenkin sellaiseksi. Kunpa oppisin sanomaan. Pyytämään ja tekemään itseni tietyksi, nähdyksi.

maailmannainen

Minusta olisi ihanaa olla se tyttö, joka lähtee Pariisiin ja sanoo olevansa onnellinen. Se, joka lähtee takki auki, pää pystyssä ja viheltää matkallaan. Se joka uskaltaa lähteä, vaikka ei tiedä, missä asuu ensi viikolla. Se, jolla on vain matkalaukku mukanaan.

Minusta olisi ihanaa olla se tyttö, mutta en tiedä, onko minusta siihen. Pystynkö sellaiseen. Jaksanko tätä. Tämä on pelottavaa. Yksin ja ilman tuttuja. Ilman, että tiedän, miten asiat kuuluu tehdä. Pelottavaa soittaa vieraille ihmisille, jotka puhuvat vierasta kieltä ja nauravat minut pihalle, kun näytän pelkkää opintotukitodistusta. Pelottavaa maksaa vuokraa jollekin tuntemattomalle, ilman, että saa välttämättä mitään sopimusta tai minkäänlaista paperia siitä, mitä ja kenelle maksaa. Pelottavaa muuttaa samaan asuntoon jonkun tuntemattoman kanssa, ilman, että tietää pääsevänsä pois koska tahansa.

Minä haluaisin olla kiinnostava, houkutteleva, avoin ja iloinen. Mutta ranskantunnillakin meinaan purskahtaa itkuun, kun taivutan sanan väärin ja opettaja on liian ranskalainen. Olen melkein vanhin koko ryhmästä ja silti pelkään kuin pikkutyttö. Minä haluaisin loistaa ja säkenöidä, ja niin kauan kunnes tulin tänne, saatoin kuvitella, että voisin muuttua sellaiseksi kuin taikaiskusta. Mut se ei olekaan niin.

Minä en haluaisi luovuttaa. Minä en aio luovuttaa. Aion purra hammasta viimeiseen asti. Taistella. Combattre.

Mutta sitten, aina välillä, minä haluaisin vain luovuttaa. Olla armollinen itselleni. Antaa itseni olla rauhassa. Jossain turvallisessa paikassa. Täällä on helppo kuvitella, että sellainen on olemassa. Siellä jossakin.

hengissa

En oikein osaa sanoa viela mitaan. Istun nettikahvilassa ja joudun kirjoittamaan ilman skandeja. Asun hostellissa ja elan valipaloilla. Asuntoasia taitaa kylla olla jo selviamassa, ainakin jotenkin. Tanaan pitaisi uskaltautua ensimmaista kertaa yliopistolle. En kylla tieda, loydanko oikeaa paikkaa ja onko oikea henkilo paikalla. Koska tama on Ranska, luultavasti asiat eivat onnistu niin helpolla, ensimmaisella kerralla.

Juttelin yhden hollantilaistuneen venalaistyton kanssa hostellilla. Han sanoi, ettei enaa edes halua puhua ranskaa. Han ei edes halua ymmartaa tai tulla ymmarretyksi. Valilla minullakin on sellainen olo. Tanaan menin ensimmaista kertaa elamassani vapaaehtoisesti Starbucksille, koska halusin jotain ei-ranskalaista. Puhuin hostellissa englantia, vaikka se onkin tyhmaa. Melkein halusin nayttaa turistille.

Tiedan, etta tama helpottaa, kun vahan aikaa kuluu. Ehka. Nyt on mennyt vasta kolme paivaa ja kyllahan mina tiesin, ettei tama ole yksinkertaista. Siksi mina tanne halusinkin. Mutta se vaatii paljon, etta saan itseni pakotettua erilaiseksi kuin oikeasti olen. Sellaiseksi, joka ehka haluaisin olla. Tai jollainen pitaisi olla selvitakseen elamasta ehjana. Jos se edes on mahdollista.

Taalla kuitenkin ollaan, hengissa ja ainakin paallisin puolin ehjana. Ehka viela keksin jotain sanottavaakin.

hei hei vaan

helsinki
on niin erilainen nyt
kun olen jo lähdössä
kuulas ja kaunis
rauhallinen
ja minun omani

parasta on jakaa se jonkun kanssa
istua kauppatorilla
ja suputella lokeille
ilman että on kiire minnekään

tänään hyvästelin parhaimman
ja se otti kyllä koville

niin kai sillekin
ja tavallaan siitä tuli vähän parempi mieli

ihan vähän vain.

bits and pieces

olen pakannut yhdeksän muuttolaatikkoa
lähtövaatekasassa ei ole yhtään vihreää

valitsin sormuksia ja helminauhoja
jotka sopivat pariisiin

heitin vanhan karkkivaraston roskikseen
pesin lisää pyykkiä

kirjoitin sähköposteja ranskaan
mutten jaksanut lukea asuntoilmoituksia

sain ihanan hei hei -viestin
ja itkin taas vähän
lajittelin kaikki sukat

luin brysselin kirjeitä
ja itkin lisää

heitin kaikki turhat muistiinpanot
vanhat laskut ja kuitit
rikkinäiset kengät pois

hurrasin suomen naisille
vaikken ehtinytkään stadionille

silitin
ja katsoin pretty womanin
lapsena se oli minun lempielokuvani
isona halusin ilotytöksi
itkin vielä pikkuisen

cry baby

Olen itkenyt viime päivinä ihan holtittomia määriä. Ihan pienestäkin, ihan yllättäen. Serranon perheen kohtaloista omaan peilikuvaan.

Ei kuitenkaan surua. Sellaista huojentavaa itkua, sellaista joka tulee helposti ja tulee vain. Milloin vain sitä huvittaa. Sellaista, jonka takia ei tarvitse kouristella eikä haukkoa henkeään. Sellaista, joka lamaannuttaa hetkeksi ja saa sitten jo nauramaan sille samalle, surkealle peilikuvalle.

Lähtöitkua. Väsymystä kaiken hoitamisesta ja siitä, että kerrankin saa asioita järjestykseen.

Helpotusta siitä, että asiat saavat päätöksensä ja uusia alkaa, ihan kohta. Siitä, että ihan kohta elämä on ihan erilaista. Pelottavaa ja samalla ehkä ihanaakin. Siitä, että kohta ei enää tarvitse odottaa.

Ja jännitystä. Ei pelkoa, ei pakokauhua, ei ahdistusta. Pelkkää jännitystä siitä, miten asiat aikovat mennä. En pelkää, etteikö kaikki järjestyisi. Jännittää vain nähdä, miten kaikki järjestyy.

Sitä, että yllättäen näkee sellaisen pojan, jolle voisi hymyillä. Voisi mennä puhumaan taivaat ja maat, koska enää ei ole mitään menetettävää. Ja kuitenkaan, ei sillä enää ole väliäkään.

Haikeaa ikävää. Irti päästämistä. Sitä, että yhtäkkiä tajuaa vielä kirkkaammin kuin ennen, kuinka tärkeä joku on ja kuitenkin joutuu lähtemään ja jättämään tärkeätkin jälkeensä. Sen sijaan, että jäisi ja jatkaisi taistelua. On näköjään kolmaskin vaihtoehto, taistelemisen ja tyytymisen lisäksi. En vain vielä tiedä sen nimeä.

aikaa on aika vähän

Tänään oli ensimmäinen viimeinen työpäivä, viimeinen päivä kirjakaupan tyttönä melkein kahden vuoden jälkeen. Toisen työpaikan aamutkin on jo yhden käden sormilla laskettavissa.

Yliopistolla kävin ensimmäisen ja viimeisen kerran tänä syksynä. Matkakortti on ladattuna kuun loppuun asti.

Kaupassa täytyy miettiä, mitä kannattaa vielä ostaa. Viikon päästä ruokia ei ole kukaan enää syömässä (paitsi isoveli).

Hesarin tilaus on katkaistu niin kuin muidenkin lehtien. Kotivakuutus on irtisanottu. Vielä pitäisi kirjoittaa alivuokrasopimus.

Aamulla pukeutuminen on tavallistakin vaikeampaa, kun täytyy miettiä, mitkä vaatteet aion pakata mukaan ja kuinka monta koneellista pyykkiä ehdin enää pestä.

Mutta jäähyväisiä, niitä on ihan liikaa.

and then this one weekend, the whole city was just flowing

Jos viikonloppu voisi olla täydellinen, se olisi ehkä juuri tällainen.

Suvilahti, se on ehkä Helsingin ihanin paikka. Elokuun viikonloppu. Kaikki luonnonvoimat sekaisin. Valoja, värejä, joka paikassa kuulostaa hyvältä ja tuoksuu hyvältä ja vessajonotkin ovat sopivan lyhyet. Shottilasit täytetään piripintaan.

Kauniita ihmisiä. Parhaita ihmisiä. Niitäkin, joita et haluaisi tavata. Kotityttöjä Ruotsista ja Belgiasta. Entisiä hoitoja. Opiskelukavereita. Muotibloggareita. Serkkupoikia. Hyvänpäiväntuttuja. Tuore aviopari. Nauravia poikia. Pikkujulkkiksia. Maailmantähtiä. Kaikki sikin sokin sinussa.

Alusvaatteisillaan saunan takana tanssivia tyttöjä ja viereisen ruokapaikan terassilla poikia, jotka hymyilivät sekä niille että minulle. Rankkasadekuuro, joka kesti täsmälleen yhtä kauan kuin aurinkoinen reggae-keikka telttalavalla. Darraisen raukea olo, vaikka oli juonut pelkkää vettä. Tuulen tuivertama polkkatukka ja uudet tennarit. Aaltopellin aamukahvi ja raparperipiirakka.

Matkalla yksi sammunut, jolle soitettiin noutaja. Yksi metronportaissa kaatunut. Yksi yöjunatappelu. Tupakalta haiseva ylipainoinen taksikuski. Ja kuitenkin kaikki ne muut iloiset festarivieraat junissa busseissa ja metroissa, sateenkaarenväriset rannekkeet käsissä. Kuitenkin se tunne, että juuri tämä on minun kaupunkini. Ja ihan pieni haikea nipistys rinta-alassa, kun välillä muistin, että kahden viikon päästä ei enää.

Ja se musiikki. On hyvä, ettei ole asiantuntija. Silloin ei voi kuin yllättyä. Ja ihastua. Vain mennä virran mukana. Minä ehdin ihastua monta kertaa.

Itkevä pop-prinsessa ei ollut minun viikonloppuni kohokohta, vaikka tavallaan jotain sellaista olinkin odottanut. Kaikki ne odottamattomat, ne vasta jotain olivat. Mahdotonta valita, mikä oli parasta. Seun Kutin & Egypt 80:n kuumat rytmit ja vielä kuumemmat tanssijat. Grace Jonesin peilipallohattu ja hävyttömän paljastava esiintymisasu, koko diiva-asenne ja mahtava ääni (ja La Vie en Rose tietysti). Fever Rayn aikaansaama joukkohypnoosi. The Capital Beatin, Oi poikien ja tietysti Collie Buddzin & The New Kingston Bandin lämpö, lempi ja liekki, jotka eivät jättäisi ketään kylmäksi. Ja Rubik ja Jazzanova ja Yann Tiersen ja Le Corps Mince de Franҫoise ja Roots Manuuva ja White Lies ja Ricky-Tick Records Sound Bash ja Joensuu 1685 ja ja ja… tämä lista, joka ei lopu koskaan.

Kuten sanottua, en ole asiantuntija. Pelkkä fiilistelijä. Enkä juuri nyt keksi fiilistelijälle mitään parempaa kuin tämä ihana asia, Flow 2009. Ainoa surullinen asia Flow’ssa on se, että se meni jo.

Edes huominen tentti ja avaamattomat kirjat, likaiset tiskit tai työkaveri, joka maanantaiaamun kahvitunnilla ehti dissata koko kansanjuhlan lyttyyn (vastoin parempaa tietoa), eivät saa tätä mielentilaa vielä haalenemaan.

(siellä on sateenkaari)

kylmä sydän

Festariyleisössä oli eilen sekin poika, jota joskus suutelin salaa ylioppilastalon portaikossa. Ulkona oli tulipalopakkanen ja minulla pelkkä coctail-mekko, mutta silti kävelin sen luo jatkoille. Aamulla karkasin, enkä uskaltanut kutsua sitä poikaa ikinä kylään. Yliopistollakin vain nauroin sille ja flirttailin toisille pojille.

Se poika on nuori ja kaunis, pitkä ja teräväpiirteinen. Urheilija ja muusikonrenttu yhtä aikaa. Sellainen mies, joka haluaa vaimon ja paljon lapsia.

Se sanoi minun olevan maailman kaunein nainen ja puhui monta kertaa tunteistaan. Eilen, kesken kuumimpien afrikkalaisrytmien, se kiersi kätensä toisen tytön kaulaan, mutta minä olin se, jonka kurkkua kuristi.

Kesken seuraavan keikan, joku tuntematon, hauskannäköinen ja nauravainen poika nykäisi minua hihasta ja sanoi: ”Moi mä oon Joonas, sulla on kauniit hiukset”. Se tarttui minua käsistä ja näytti, miten kovaa pitää taputtaa, että se kuuluu lavalle saakka. ”Sulla on kans ihanan lämpimät kädet.”

Kun soitto lakkasi, minä käänsin selkäni ja katosin yleisöjoukkoon. Yöllä kävelin Joonaksen ohi, enkä kääntänyt edes päätäni, kun sen kaveri huusi perääni. Hymyilin vain ihan vähän ja lähdin kotiin.

vaaranmaa

Eilen lehdissä kerrottiin, kuinka minun kotikaupungissani 15-vuotias poika oli puukottanut 17-vuotiaan lajitoverinsa kuoliaaksi. Keskellä viikkoa, keskellä kaupunkia. Vielä ei tiedetä – tai kerrota – miksi. En osaa sanoa mitään järkevää, mutta olen pirun surullinen kummankin puolesta. Huolissani kotipojista.

Iltapäivällä olin matkalla Itään, riensin kiireessä metroaseman portaita alas niin kuin kaikki muutkin kaupungissa. Viereisissä ylöspäin menevissä portaissa joku kadunmies kaatui humalaspäissään ja pyöri liikkuvien portaiden mukana monta kierrosta alaspäin ja ympäri, eikä kukaan mennyt auttamaan. Kukaan ei malttanut edes pysäyttää liukuportaita, koska oli niin kova kiire kauhistella ja moittia. Kyllä se mies lopulta pystyyn nousi.

Kun kävelin yöllä Suvilahdesta keskustaan, muistelin, kuinka paljon pelkäsin yöllistä Sörnäisten kurvia säikkynä maalaistyttönä, kun olin vasta muuttanut kaupunkiin. Melkein kuusi vuotta sitten. Viime yönä tämä kaupunki tuntui täydellisesti minun omaltani. Täydellisen vaarattomalta. Ainakin vielä Sörnäisissä.

Kun pääsin yöjunaan ja painoin väsyneen pääni junan ikkunaan, vieressä istunut humalainen keski-ikäinen nainen kävi tönimään minua hereille. ”Älä sammu hei, vai meetsä Kirkkonummelle asti?” Olisi ehkä pitänyt olla otettu huolehtimisesta, mutta minä vain tiuskaisin takaisin. ”Emmä oo sammumassa, kyl mä selviin himaan. Ihan ite.” Nainen tuohtui ja vastasi, miten surullista on, etteivät suomalaiset enää luota toisiin ihmisiin.

Kahden minuutin päästä viereisessä penkkirivissä oltiin ilmiriidassa. Kaksi nuorta poikaa, suomalainen ja aasialaissyntyinen hakkasivat toisiaan, minkä nyrkistä lähti. Kaikki tuijottivat, kukaan ei lähtenyt hakemaan konduktööriä paikalle. Joku uhkarohkea sentään yritti väliin; varmaan vain saadakseen kokeilla, miltä tuntuu lyödä ventovierasta täydessä yöjunassa. Vieressäni istunut nainen huusi: ”Älkää hölmöt menkö sinne väliin, siel saattaa olla vaik puukot ilmassa. Sen siitä saa, kun vinosilmät alkaa riehua; suomalaiset tulee kohta päälle”. Hyvä, että joku vielä luottaa toisiin ihmisiin.

Flow’sta, maailman parhaista ihmisistä ja yllättävistä iloisista kohtaamisista huolimatta eilisestä jäi liian paha maku suuhun. Tästä maasta, joka on ihan pihalla. Tästä kaupungista, joka on pelottava juuri silloin, kun vähiten odottaa. Siitä on vaikeaa kirjoittaa hienosti, mutta ei se jätä rauhaankaan.

se pistää ajoittain itkemään

Miksi on pakko tieten tahtoen tehdä asioita, joista tietää tulevan paha mieli?

Pitäisi itkeä enemmän elämälle kuin televisiolle, mutta kun televisiossa kuollaan, surraan rakkaita ja vietetään hautajaisia, en vieläkään voi olla itkemättä. Koska, vieläkin, kaikki se on liian lähellä. Ja liian kipeää.

Surun pitäisi haalistua, unohtuakin. Ainakin jos uskoisi siihen, mitä sanotaan. Mitä maailma ajattelee ja odottaa. Mitä lähimmäiset toivovat. Muttei se mihinkään menee. Se muuttuu ehkä ja sen kanssa on pakko oppia elämään, mutta jos menettää rakkaimpansa, ei sitä koskaan pysty antamaan anteeksi. Vaikka se miten olisi luonnollista ja tapahtuisi oikeassa järjestyksessä.

Välillä minä pelkään, että se suru on liian vaikeaa toisille ihmisille. Ettei siitä enää saisi puhua. Enkä minä aina puhukaan. Mutta ei se mene minusta pois. Eikä siitä tule minulle koskaan helppoa.

Sen television voisi tietysti sulkea. Mutta sitä surua ei.

tää on hyvä päivä olla minä, mä ja meitsi

Ikä. Pelkkiä numeroita. Ja oikeastaan, kaksi ja kuusi ei vielä ole niin kovin paljon. Mutta siitä lisää joskus toiste. Koska niistä kahdesta ja kuudesta huolimatta tänään on ollut ihan paras päivä.

Minä en oikeastaan pidä juhlista. Tai en pidä juhlapäivistä. Ja pelkään juhlien järjestämistä. Rakastan kauniiden kattausten ja ruokalistojen suunnittelua; ajatusta siitä, että kotini olisi täynnä parhaita, nauravia ja kauniita ihmisiä ja lämmintä tunnelmaa. Mutta en pidä keskipisteenä olemisesta. Tai, pidän siitä ehkä eniten maailmassa. Mutta yleensä pelkään, etten kuitenkaan oikeasti olisi sitä, enkä koskaan uskalla koettaa onneani.

Olisi huikeaa olla se tyttö, joka järjestää kaupungin parhaita juhlia. Sellaisia, joista kukaan ei halua jäädä paitsi. Sellaisia, joiden vuoksi skipataan kaikki muu.

Mutta välillä on parasta olla se tyttö, jonka juhliin tulee juuri niitä rakkaimpia. Juuri sopivasti, niin että kaikkien kanssa ehtii hymyillä ja nostaa maljoja. Ilman stressiä ja jännittämistä. Niin, että oikeasti tuntuu siltä, että kaikki ne haluavat olla juuri nyt juuri tässä ja juhlia juuri minun kanssani.

Kun istuin yksin kauniiksi katetun pöydän ääressä vielä tunti sen jälkeen, kun juhlien oli määrä virallisesti alkaa, saatoin hetkeksi sortua ajattelemaan, että tämä on niin tyypillistä. Minun elämäni on juuri tällaista. Kukaan ei kuitenkaan tule. Mutta sitten kohotin samppanjalasin ja join maljan itselleni. Söin makeimmat mansikat salaatin päältä. Hengitin syvään ja hymyilin peilille.

Ja sitten ovikello soi ja rakkaimmat, parhaimmat ihmiset tulivat. Minun luokseni, vain minun vuokseni.

”Mä elän kauan ellen ehi kuolla nauruun.”
- Ruudolf

on the slippery edge of everything and nothing

Sekopäinen tyttö. Kaikki tuntuu olevan ihan liikaa. Tekisi mieli työntää pää pensaaseen ja käpertyä peiton alle piiloon. Eikä sekään riitä, mitään muuta en ole tehnytkään viime päivinä. Tekisi mieli nousta ylös ja huutaa koko maailmalle takki auki, näyttää että minä pystyn ja selviän.

Välillä olen ihan varma siitä, että kaikki selviää, tout va bien ja lopulta kaikki menee hyvin ja Ranskakin antaa periksi kun jaksaa tarpeeksi tapella ja huutaa ja puolustaa itseään. Välillä tuntuu, etten jaksa edes huomiseen. En tiedä, miten pystyn aamulla taas nousemaan ja menemään töihin ja osaamaan kaikkia asioita ja hallitsemaan sitä kaikkea. Vaikken jaksaisi enää sekuntiakaan istua yksin täällä, tukahduttavien seinien sisällä.

Haluaisin että joku tulisi auttamaan ja heti kun joku yrittää, se ahdistaa enemmän kuin mikään. Haluaisin selvitä kaikesta, itse ja kunnialla ja viimeksi nauraa. Haluaisin sanoa kaikille suorat sanat ja samalla paeta niin pian kuin mahdollista, kolme viikkoakin on liian pitkä aika ja samalla se on kamalan lyhyt aika miten helvetissä saan kaiken hoidettua ennen kuin kolme viikkoa on kulunut. Työt, läksiäiset, kesätentin ja pakkaamisen ja muuton ja uuden asunnon ja tilit selviksi typerien ranskalaisten opinto-ohjaajien ja typerien suomalaisten ex-poikaystävien kanssa. Tekisi mieli vihata niitä kaikkia.

Ja samalla tekisi mieli rakastaa kaikkia, rakastaa jotakuta. Palata jonkun luo jäädä ikävöimään. Ja haukkua pystyyn kaikki ne, jotka luulevat, että elämässä ei voi olla mitään muuta kuin rakkautta, että mikään muu ei merkitse mitään. Kaikki ne, jotka hurahtivat lapsiin ja häihin ja perheisiin. Eikä se oikeastaan liity mitenkään mihinkään, mutta niitä olen tuskastumiseen asti joutunut kuuntelemaan ja nämä kolme ja puoli päivää yksin kotona, sisällä, oman pään sisällä ovat jo liikaa.

Ne yrittävät saada minut uskomaan, että se on jotain arvokkaampaa kuin tämä, tämä minun elämäni, jossa kaikki on vähän keskeneräistä ja aikuisuudestakin olen saanut vain ne eriparisukat ja kakkupohjan reunat, en mitään päävoittoja. Tämä kaikki mitä teen, on jotain, mikä olisi pitänyt tehdä jo vuosia sitten, saattaa valmiiksi ja tulla sitten valmiiksi itsekin. Siirtyä eteenpäin eikä velloa näissä typerissä haaveissa pakenemisesta ja sielunkumppanin löytämisestä vielä tänäänkin, kun kolmen päivän päästä minä täytän 26.

Enkä silti tee mitään, istun tässä ja tuijotan tyhjää tietokoneen ruutua, enkä uskalla avata suutani tai olla hiljaa, mennä ulos tai pysähtyä.

split second

Joskus ihmettelen, miksi haluan väen väkisin koko ajan työntää itseni paikkoihin ja tilanteisiin, joissa en osaa, en tiedä tai tunne. Pakotan itseni sopeutumaan koko ajan uusiin sääntöihin. Siinä voi ehkä oppia jotain, joskus paljonkin, mutta oikeasti haluaisin ehkä oppia vain pysähtymään hetkeksi; olemaan paikoillani.

Minä inhoan uusia työpaikkoja ja elinympäristöjä. Inhoan sitä, etten osaa kaikkea enkä pysty hallitsemaan kaikkea. Inhoan esittelykierroksia ja sitä, että koko ajan pitää jaksaa hymyillä ja olla paras, kaunein ja se kaikkein kiinnostavin.

Pelkään vähän uusia ihmisiä. Tai joskus aika paljon. Sitä, että koko ajan pitää keksiä jotain hohdokasta sanottavaa ja vähintään säkenöidä. Hymyillä kauniisti ja vaikuttaa älykkäältä. Minä olen niin tottunut painamaan katseeni ja katoamaan tapetteihin. Olemaan mauton ja väritön. Vieläkin on joskus vaikea uskoa, että kukaan toinenkaan voisi nähdä mitään muuta. Tai mitään.

Minä olen lopen kyllästynyt hoitamaan asioita ja pärjäämään. Olemaan se, joka tietää tai ainakin osaa selvittää. Huolehtimaan itsestäni, tuli mitä tuli.

Ranskaan lähteminen on jotenkin äärimmäinen esimerkki kaikesta siitä, mitä minä pelkään tai kavahdan. Vieras maa, vieras kieli. Pelkkiä tuntemattomia, joista yhtäkkiä pitäisi tulla parhaita ystäviä. Joille pitäisi jaksaa olla parhaansa ja joiden pitäisi silti oppia hyväksymään minut juuri tällaisena. Kiukutteleva yliopisto, katastrofaalinen asuntotilanne ja byrokratian loputtomat kiemurat.

Onko minun ihan pakko? Ja miksi, miksi ihmeessä on? Eikö itselleen voisi joskus antaa luvan hengähtää? Luvan olla tyytyväinen juuri tähän, juuri tässä.

Minä vain luulen, ettei se riitä. Ranska on iso asia, jättimäinen asia. Mutta jos rupeaa pelkäämään isoja asioita, ihan pian pelkää myös pieniä. Ja jos pelkää niitä jo nyt, on paras alkaa taistella. Puhelinsoittoja, ääneen puhumista tai aidosti hymyilemistä. Upeana olemista. Vieraiden tervehtimistä. Kysymistä. Vastaamista. Suorana seisomista. Niiden vuoksi kannattaa taistella.

Joskus minä kuitenkin yllätän itseni. Menen niiden juhliin, vaikken tunne sieltä ketään. Puen sellaisen paidan, jossa on vaatekaapin avonaisin kaula-aukko ja uuden hameen. Korkeat korot. Tilaan rohkeasti vielä viidennen tai kymmenennen lasillisen, mutten tule liian humalaan. Juon toisten laskuunkin, jos tarjotaan. Syön niin monta leivonnaista kuin mieli tekee, enkä ajattele että mitä ne nyt minusta ajattelevat. Lähden jatkoillekin. Puhuttelen ihmisiä nimeltä ja katson silmiin. Niitäkin, joita olen aina pelännyt. Niitä, jotka tulevat joka päivä minua vastaan yliopiston käytävillä, eivätkä silti tunne. Otan senkin kohteliaisuutena. Nauran ääneen, vaikka se näyttää hölmöltä valokuvissa. Olen hetken murehtimatta.

Ja se, se on jotain arvokasta. Siltikin, vaikka se bileiden söpöin ja kivoin poika kertookin illan lopuksi jatkavansa matkaansa tyttöystävänsä luokse. Ja että ihan kohta se muuttaa maailmalle. Ihan toisaalle vain kuin minä. On se silti söpöin ja kivoin. Ja hymyilee ehkä seuraavankin kerran tavatessa. Sellaisia ihmisiä on parasta tavata. Vielä ihan vahingossa.

Ja jos yksi ilta puolituttujen seurassa voi olla niin parasta, ehkä vuosi Ranskassa on sittenkin sen arvoinen. Kenties koko elämäkin.

joitain ihmisiä on vain pakko rakastaa

Jotkut ihmiset ovat kuin magneetteja. Niitä ei vain voi vastustaa. Ne pystyvät valaisemaan koko huoneen pelkällä hymyllään ja kun ne ovat siinä, lähellä, koko muu maailma menettää merkityksensä.

Minun elämässäni on monta sellaista ihmistä. Niitä ei koskaan lakkaa rakastamasta, vuosien tai kilometrienkään päästä. Ne tuntuvat omilta, aina. Niitä ei haluaisi menettää muille, mutta vaikka ne joskus menevätkin, niistä jää aina jotain meihin.

Ne ihmiset tietävät tarkalleen, kuinka kauan jaksat kuunnella niiden hyväntahtoista piikittelyä ja milloin täytyy pilailun sijaan sanoa jotain kaunista. Niiden kanssa voi yhtäkkiä heittäytyä vakavaksi ja seuraavassa hetkessä taas nauraa sydämensä pohjasta; niiden kanssa, ei niille. Niistä tietää, että ne ajattelevat sinua, silloinkin kun ne eivät ole tässä. Jos ne sanovat jotain, siihen on pakko uskoa.

Sillä ei ole mitään väliä, millaisia ne ihmiset ovat. Miten ne elävät tai mitä ne ajattelevat. Miltä ne näyttävät tai mistä ne haaveilevat. Vain sillä on merkitystä, millaisia ne ovat sinulle. Sillä, että ne ovat sinun. Edes vähän.

Niiden seurassa haluaa aina olla parhaansa, mutta ei haittaa, vaikkei se onnistuisikaan. Ne ymmärtävät, ettei sinun tarvitse aina olla täydellinen. Ja silti olet niille tärkeä. Nekin ovat täydellisiä juuri sellaisina.

Ne ovat sellaisia ihmisiä, joiden kanssa viettäisi tämän päivän, jos tietäisi sen olevan maailmankaikkeuden viimeinen. Niiden vuoksi antaisi enemmän kuin uskookaan.

Niiden kanssa tekee aina mieli istua ja kävellä ihan pikkuisen liian lähellä. Ja seisoa junalaiturilla viimeiseen asti. Eikä sekään haittaa, vaikka myöhästyisi.

Joskus minusta tuntuu, että olen kohdannut jo niin monta sellaista ihmistä, että minun kiintiöni on jo täysi. Joskus huolestuttaa, että kaikki ne ihmiset vain kulkevat minun ohitseni, viipyvät vain hetken ja vievät palan minusta mukanaan, mutta eivät koskaan pysähdy.

Mutta ehkä ne ovat juuri niitä ihmisiä, jotka pitää uskaltaa päästää vapaiksi. Niitä joista sanotaan, että pitää päästää irti saadakseen itse. Mennä kauas nähdäkseen tarpeeksi lähelle.

Silti, niitä ihmisiä minun tulee eniten ikävä.

drama queen

Minä olen sellainen tyttö, joka ei voi mennä juhliin, koska kukaan ei pyytänyt sitä. Vaikka kaikki muutkin menevät sinne, eikä niitäkään ehkä kukaan pyytänyt. Sellainen tyttö, joka tekee kaikkensa, että edes joku pyytäisi sen mukaan, haluaisi, että se tulee. Eikä siltikään tule, kun joku pyytää. Pitäkää juhlanne. Sellainen tyttö, joka menee mieluummin toisiin juhliin vain, että voisi esittää, että oikeastaan sillä on niin paljon hauskempaa, kauniimmat ystävät ja paremmat bileet kuin kellään muulla eikä kukaan voi koskaan kuvitellakaan.

Minä olen sellainen tyttö, joka menee maanantaiaamuna töihin vasta yhdeksäksi, ettei sen tarvitsisi kahvitauolla kuulla, kuinka hauskaa kaikilla muilla on viikonloppuna ollut niissä juhlissa, joihin kukaan ei sitä pyytänyt. Tai ainakin se ajattelee, että menisi vasta yhdeksäksi niitten juttujen takia. Oikeasti se menee vasta yhdeksäksi, koska on niin väsynyt, koska on edellisenä iltana itkenyt itsensä uneen miettien, miten tylsää on kuunnella niiden toisten juttuja täydellisestä viikonlopusta. Tai jotain muuta.

Minä olen sellainen tyttö, joka käveli yksin Kalliosta kotiin keskellä yötä ja suunnitteli koko matkan kirjoittavansa heti kotiin päästyään siitä, millainen drama queen se oikein on. Tai ainakin kuvittelee olevansa. Joka ajatteli, että tasan viiden viikon päästä on sen viimeinen ilta tässä maassa, ja sitten se lähtee. Eikä ehkä koskaan enää tule takaisin. Vaikka oikeasti se lähtee vain vaihto-oppilaaksi, niin kuin kuka tahansa yliopisto-opiskelija tai ihan kuka vaan. Joka ajatteli, että tasan viiden viikon päästä on sen viimeinen ilta tässä maassa, ja oikeastaan se toivoo vain, että sillä olisi joku, joka jäisi odottamaan. Ajatteli niin kai siksi, että se kuulostaisi hienolta kirjoitettuna. Dramaatilliselta nyt ainakin. Mutta oikeasti se nukahti kesken ajatuksen.

Minä olen sellainen tyttö, joka saa arvostella ihan ketä tahansa siitä, ettei se osaa ja että se tekee väärin, mutta loukkaantuu itse sydänjuuriaan myöten ja menee vessaan itkemään ripsivärit tuhruksi, jos joku sanoo, että se on tehnyt virheen. Ja odottaa vielä, että joku huomaisi sen itkeneen ja sanoisi jotain kaunista. Ymmärtäisi. Kävelen ympäriini kärsineen näköisenä ja kuvittelen olevani jotain.

Minä olen sellainen tyttö, joka voi sanoa toiselle, että lopeta se itsesäälissä vellominen ja itsesi ja muiden satuttaminen, tyhjien lupausten antaminen ja ruikuttaminen. Sellainen tyttö, joka voi kuitenkin kirjoittaa kokonaisen blogin siitä, miten väärin sitä on kohdeltu ja miten viaton se itse oikeastaan on ja miten taas huomenna ensi viikolla seuraavana vuonna se on varmasti vahvempi ja rohkeampi. Sellainen tyttö, joka voi työpäivän jälkeen tulla kotiin ja purskahtaa itkuun, koska joku on ollut sille vähän ilkeä ja ehkä unohtanut pyytää sen mukaan ruokatunnille tai ehkä syönyt sen tikkarin.

Minä olen sellainen tyttö, joka julistaa koko maailmalle, että se on jo alkanut pakata, ostanut lentoliputkin. Että se on lähdössä. Sellainen tyttö, joka voisi kirjoittaa facebook-statukseensa ”sinä lähdit pariisiin, sanoit olevasi onnellinen”. Toivoa, että se kuulostaa jonkun mielestä jännittävältä. Ja kuitenkin loukkaantua, jos joku näyttää sille virtuaalipeukkua. Ne haluavatkin vain minun lähtevän. Eivät malta odottaa, että pääsevät minusta eroon. Unohtavat ennen kuin ehdin turvatarkastusportista läpi. Sellainen tyttö, joka voi vitsailla tästä, ja kuitenkin hiljaa miettiä, tuleeko kellekään oikeasti ikävä. Edes vähän.

Minä olen sellainen tyttö, joka on varma, että ihmiset puhuvat siitä. Varma, että ne nauravat sille, kun se kääntää selkänsä. Varma, että kaikki maailman itkuvirret ja kasvukertomukset kertovat juuri sen elämästä. Sellainen tyttö, joka voi ivailla teini-idolille, joka tilittää juorulehden kannessa sisällään kantamaansa tuskaa ja olla samalla varma, että kukaan ei koskaan ole ollut yhtä surullinen ja yhtä onneton ja alistettu ja yhtä täynnä kaikkea. Yhtä ainutlaatuinen ja erilainen. Sellainen tyttö, joka haluaisi olla kaikille kaikkea, koko ajan, joka paikassa. Ja jos ei sitä, niin olisi ainakin joku jollekin. Joskus. Jossain. Sekin saattaisi kuulostaa hienolta kirjoitettuna.

Minä olen sellainen tyttö, joka oikeasti vain hymyilee nätisti ja suree sen hymyn takana salaa sitä, ettei kukaan edes tajua, että oikeasti se haluaisi olla kylän/koulun/työpaikan suurin draamakuningatar ja itkeä huutaa raivota riehua rakastaa kovempaa kuin kukaan muu ja mitä muuta ikinä huvittaakaan. Jos vain uskaltaisi. Tai viitsisi.

Minä olen sellainen tyttö, joka kaikesta huolimatta toivoo, että joku nyt tajuaisi, millainen se on. Millaista sillä on. Millaista sen elämä on. Miten paljon siinä on, kaikkea.

Hullu tyttö. Luuli itsestään niin paljon.

sinä lähdit pariisiin; sanoit olevasi onnellinen

Tänään pakkasin ensimmäiset muuttolaatikot. Viiden viikon päästä olen jo Pariisissa. Missä lie.

Kunpa kaikki ratkeaisikin niin helpolla. Sillä, että heittää kaiken turhan pois ja piilottaa lopun laatikoihin, teippaa vielä laatikot kiinni ja kantaa ne pimeään huoneeseen, niin ettei mikään varmasti pääse ulos. Sillä, että lähtee. Eikä katso edes taakseen.

Minä olen ilkeä, katkera ja teatraalinen. Liian yksin, liian kovan kuoren takana ja ihan liian pihalla.

Kunpa sen kaiken voisikin vain jättää taakseen. Päästää irti.

jos voisin olla niin kuin hän

Minä en haluaisi olla heikko. En osaa. En haluaisi olla kipeä. En haluaisi olla väsynyt.

Minua harmittaa olla pois töistä, vaikka tiedän, ettei minusta tässä kunnossa olisi siellä kenellekään mitään hyötyä.

Ehkä en vain haluaisi myöntää olevani haavoittuvainen. Haluisin olla korvaamaton. Edes jossakin; jollekin.

Haluaisin olla vahva ja rikkumaton. Ehjä ja iloinen ja rajattoman energinen. Haluaisin saada asiat hoidettua. Haluaisin olla ryhdikkäämpi.

En osaa pyytää aikaa itselleni, en edes hetkeä. Pelkään pysähtyä. En uskalla myöntää, että tarvitsen jotain. Pelkään omaa tilaani. En tiedä, mitä sen kanssa tekisin.

En edes osaa kirjoittaa yhtään järkevää lausetta. Saati kokonaista tekstiä.

Ja tämä on ainut asia, jota osaan. Edes vähän.


"jos voisin joskus olla niin kuin hän

nauraisin kirjoille, jotka kuuluu osata ulkoa
katsoisin järvenselkää ilman kynää ja paperia
huutelisin puun latvasta
hävittäisin palkkani
jos voisin joskus olla niin kuin hän

joisin viskin ja nousisin portaissa käsilleni
teille ylpeilisin mustelmillani

jos voisin joskus olla
niin kuin hän jota rakastan
jos voisin istua illan sanomatta sanaakaan
jos voisin lyödä niitä jotka kiusaavat pieniä
jos voisin joskus olla niin kuin hän."

- smg


Jos voisin olla niin kuin ihan joku muu.

viime vuonna oli yksi hyvä päivä

Iltaisin minä istun lattialla ja punon helminauhoja. Se on turvallista. Se on vapaaehtoista. Siinä minä voin opetella olemaan hyvä, tai epäonnistua. Virheitä ei ole pakko näyttää kenellekään.

Minua kauhistuttaa mennä töihin, melkein joka päivä. Koska siellä en osaa vielä kaikkea. Koska siellä en ihan kuulu joukkoon. Vaikka onko jossain sitten se joukko, johon minä kuulun?

Töissä on mukavia asioita, mutta osa niistäkin on vääriä. Tai naurettavia. Minä lasken niitä viikkoja ja päiviä, mutta tiedän, että sekin pelottaa, kun on lähdettävä. Kun on taas sanottava hei-hei ja kohdattava jotkut muut, oltava taas kerran säihkyvä ja kiinnostava. Ja minä pelkään niitä hiljaisia iltoja kotona, ja viikonloppuja, kun en jaksaisi enää tehdä mitään mutten uskalla olla yksinkään.

Minun pitäisi järjestää asioita. Varata lentolippuja ja etsiä kotia ja suunnitella opintoja. Minä en jaksaisi olla täällä, mutta pelkään lähteäkin. Mitä jos en sielläkään kuulu joukkoon? Mitä jos en saa asuntoa? Tai kavereita? Mitä jos en ymmärrä enkä osaa?

Minua pelottaa olla. Pelkään olla iloinen ja nauttia niistä hetkistä, joissa on paljon naurua ja auringonsäteitä ja tärkeitä ihmisiä. Pelkään olla surullinen ja rikkonainen. En uskalla ottaa kumpaakaan vastaan enkä päästää irti kummastakaan. Kaikkein eniten minua pelottaa olla molempia yhtä aikaa; kokonainen.

Minun pitäisi siivota, nähdä ystäviä, tehdä töitä, jättää jäähyväisiä, pakata, tehdä listoja, pitää juhlia. Mutta minä vain istun lattialla ja punon helminauhoja.

ei

Äsken aloin itkeä kesken pyykkien ripustamisen. Siksi, että huomasin, että Puolasta ostetuissa pyjamasortseissa on lappu takana. Viimeksi en huomannut sitä, enkä tiennyt, kummin päin ne pitää pukea.

Enkä tiedä, kuinka kauan enää jaksan.

tiistai

tänään hylkäsin
parhaat ystäväni
serranon perheen
skinsin
gossip girlin
helminauhat
ja surulliset kirjat

sotkuisen kodin
pyykkivuoren
tiskivuoren

päiväunet

ja lähdin ulos
kaupungille
puin juhlapaidan
se on citymarketista
mutta hieno silti
laitoin huulikiiltoa
kopisevat kengät
ja korvakorut
lasit jätin kotiin
ja päällystakin

jos tukka on takus
ei se rikos viel oo

tapasin
ihan oikean ystävän
aika uuden
mutta ystäväksi
tahtoisin
sitä kuitenkin sanoa
ihana tyttö
eikä se haittaa
vaikka joskus tilittää

otettiin pullo viiniä
puoliksi
se maksaa kuitenkin
yhtä paljon
kuin täysi lasi

paljon juttuja
hassu tarjoilija
jälkiruoaksi
vielä yksi
mansikkamojito
tai kevytsiideri

vähän hutera olo jo

kello on jo
yksitoista
vaikka on kesä

rappukäytävässä
haisee tunkkaiselle
ja aamulla pitää taas
mennä aikaisin töihin
mutta yhtään kertaa
en ole ollut siellä
vielä darrassa

ei yksi kerta haittaa
jos siihen on hyvä syy

hei hei vaan.

elämä on mun lava

Huudahti kirjaviin roolivaatteisiin pukeutunut teinityttö Kampin keskuksen pohjakerroksessa. ”Mä en tarvii mitään lavaa: elämä on mun lava!”

En tiedä mitä siellä tapahtui. Siellä oli paljon niitä nuoria, jotka pukeutuvat hassusti. Söpöjä ja kummallisia. En tiedä, miksi niitä kutsutaan, mutta kuitenkin niitä, joilla on univormut, heimovaatteet ja kampaukset.

Ollapa yhtä rohkea. Yhtä varma. Oispa elämä munkin lava, eikä pelkkä kuiskaajankoppi.

cry me a river - or get over it and go on with your life

ihmissuhteet ei pue mua.

töissä

minun työpöydälläni
on vierekkäin

Elovena-välipalajuomapurkki
ja Marilyn-kahvimuki

kaksi kaunista blondia
ja minä
takkutukka-kultakutri.

cotton candy

mä tykkään joistain ihmisistä niin paljon että se on ihan liikaa
mä tuhrin taas mun kynsilakat
mä en jaksa vaihtaa lakanoita vaikka sotkin niihin ruokaa
mä en jaksa tiskata vaikka astiat haisee jo
mä en jaksa värjätä mun tukkaa
mä haluaisin pelata twisteriä jonkun kauniin pojan kanssa
mä haluaisin että joku etsisi mulle ranskasta kodin koska en itse uskalla löytää sitä
mä en haluaisi olla yhtään surullinen ilman syytä
mä haluaisin nukkua pitkään huomenna
mä haluaisin et kaikki järjestyy

mä tykkään joskus, ihan liikaa.

se tyttö vol. 3

enkä minä koskaan ollut
se tyttö

jota kaivataan
jota ajatellaan
joka on unohtumaton
johon ihastutaan
joka huomataan
joka jää mieleen
jonka kohdalla pysähdytään
jonka ohi ei kävellä
jota katsotaan kaksi kertaa.

väitä, että oon ainutkertainen, niin, että uskon sen

Aika juoksee. Päivät lentävät ohi ja nyt on taas sunnuntai ja myöhä ilta jo, ensi viikolla on töitä yksi kaksi kolme neljä viisi kuusi päivää ja sitten on taas sunnuntai ja uusi maanantai ja kuusi päivää töitä. Vuodet rientävät, veli on jo kolmekymmentä. Sitten on ihmisiä, jotka olen tuntenut kauemmin kuin kaksikymmentä vuotta ja muistan sen alusta asti silti.

Välillä tuntuu, että ihmiset vain kulkevat toistensa ohi, eivätkä ehdi uskalla halua tajua pysähtyä. Aina tulee uusia ja uusia eikä koskaan jäädä paikalleen liian pitkäksi aikaa. Jos joskus liikaa muistankin, juon vielä yhden, niin muistan taas paljon huonommin.

Mutta välillä, ihan vahingossa, jäämme toisiimme kiinni. Mieleen liian moneksi päiväksi kuukaudeksi vuodeksi.

Vanha työkaverini soitti minulle. Sanoi miettineensä tammikuusta, tai melkein viime keväästä asti jo, miksi meillä on niin huonot välit. Itse en ole uhrannut asialle paria ajatusta enempää. Eihän me koskaan edes nähdä, eihän me olla toistemme ihmisiä. Kun tulee tarpeeksi vanhaksi, tajuaa, ettei kaikkien kanssa voi olla kaveri. Ei jaksa. Ei tarvitse jaksaa. Vai onko se sittenkin kyynisyyttä? Kylmyyttä?

Lapsuusystävä vuosikymmenten takaa avautui humalassa: ”mä olin ihastunut suhun silloin kun mä olin pieni. ja sä vielä vähän pienempi”. Aikuiseksi kasvanut naapurinpoika, pienten lasten isä jo.

Mitä jos olisikin päättänyt pysähtyä joskus aiemmin? Tai kääntyä jostain toisesta risteyksestä? Uskaltanut avata silmänsä. Kuinka monta ihmistä ehtii mennä ohi, vahingossa, ihan huomaamatta?

my eyes are burning

Minä haluaisin olla häikäisevä. Sellainen säteilevä nainen, joka valaisee koko huoneen hymyllään. Joka keksii aina oikeat sanat.

Haluaisin olla sellainen huoliteltu nainen. Tyylikäs ja rento ja tilanteenmukainen. Laiha ja paksutukkainen. Hauska ja nokkela olematta kuitenkaan piikikäs. Ystävällinen muttei liian kiltti. Rohkea ja itsevarma, mutta sopivasti nöyrä. Tarpeeksi aikuinen. Tasapainoinen. Kokonainen.

Sen sijaan minulla on sellainen tukka, joka ei ole suora eikä kihara ja se on aina sotkussa. Minä saan stressifinnejä. En osaa istua oikein. Palan auringossa. Eksyn helposti. Syön hitaasti. Sotken paikat ja hukkaan tavaroita. Tilaan Hesarin, mutten jaksa koskaan lukea sitä. Näen päiväunia työkavereista. En jaksa meikata tarpeeksi. Puen aina tennarit korkokenkien sijaan. Tuhlaan kaikki rahat mutten koskaan muista maksaa laskuja. Itken lähijunissa. Syön aamupalaksi vain kahvia ja suklaata. Olen joskus kateellinen, vaikka väitän etten olekaan. En sano suoraan. En jaksa pedata sänkyä. En jaksa soittaa äidille. Ihastun liian helposti ja unohdan vielä helpommin. Nauran liian kovaa. Puhun toisten puolesta. Olen itsekäs. Haluan paeta. Luen huonoja kirjoja hyvien sijaan enkä tunnista yhtään näyttelijää. Tapan kaikki huonekasvit ja parvekekukat. Suutun jos minua ei kuunnella. Ikävöin kuolleita. Pidän liian lyhyitä hameita. Laiskottelen joskus. En koskaan vastaa puhelimeen. En osaa päättää. Valvon liikaa ja herään liian myöhään. Piilotan roskapussit parvekkeelle. Hymyilen kaikille lapsille. Saan naururyppyjä. Heitän pois ruokaa. Ajan ylinopeutta. En maksa tv-lupamaksua. Hikoilen. Lintsaan luennoilta. En osaa sanoa ei. Syön sängyssä. Inhoan joulua ja huvipuistoja. Haikailen menneitä. Syytän menneitä. Pelkään helposti. Juon liikaa. Loukkaannun tyhjästä. En keksi enempää.

Vaikka juuri ne epätäydellisyydet tekevät ihmisistä aitoja, inhimillisiä. Ainutkertaisia. Ja kiinnostavia. Ne pienet murtumakohdat ja katkokset. Ne ovat kuin kiipeilyseinän kielekkeitä tai ongenkoukkuja; vain niihin voi tarttua. Sellaiseen täydelliseen pintaan, teflonisen sileään ei tartu mikään. Siihen ei jää jälkiä.

Mutta joskus minä haluaisin olla sellainen, virheetön ja muovinen. Niin ettei kukaan voisi tarttua minuun. Ettei kukaan voisi tehdä minuun säröjä. Minä haluaisin olla koskematon. Täydellinen. Ehjä.

puuton oksa

Kuinka kovaksi, kuinka aikuiseksi, kuinka vahvaksi sitä on kasvettava? Kuinka monta vuotta siihen menee? Kuinka kauan kestää, että viimeinenkin herkkä ja kipeä paikka on tilkitty tai viimeisetkin haavat arpeutuneet? Kuinka kauan, kuinka paljon pitää taistella? Ja kuka jaksaa?

Kuinka monta kertaa jaksaa olla se, joka valitaan joukkueeseen viimeiseksi? Se takarivin tyttö, takapihan tyttö, jonka prinsessavuoro ei koskaan tule. Se, joka menee lukkojen taakse vessaan itkemään, kun pieninkin, typerinkin epäreiluus on liikaa. Päivähoidossa, yläasteella, työpaikalla.

Tai kuinka varmaksi pitää kasvaa, että uskoo ja tajuaa ja uskaltaa ajatella, ettei sillä ole mitään väliä.

sunnuntaiaamu tai ehkä jo iltapäivä

Helsinki on sellainen iso kaupunki, jonka keskellä voi yhtäkkiä olla metsässä tai missä vain. Kaupungin keskellä on iso puisto ja siellä puistossa on sellainen maja, jonka lähellä pauhaa koski ja jossa voi sunnuntaisin juoda aamukahvia ja syödä mustikkapiirakkaa.

Kun kahvi on juotu, kävellään kosken rantaa. Vahingossa huomaan, että tunnistan melkein kaikki kukat ja puut vielä ihan niin kuin lapsena. Eikä se haittaa, etten tunnista lintuja ja kaloja, koska minä tunnistan kaikki ne kukat ja puut.

Isolla niityllä teen vielä kolmekymmentä kärrynpyörää ja toivon, että aurinko antaisi lisää pisamia.

yhdet läksiäiset

jäähyväiset ovat haikeita
vaikka olen ollut poissa vasta
yhden viikon
ja kaksi päivää
enkä ole vielä
edes minnekään mennyt
irtoaminen on jo alkanut

en enää ymmärrä
kaikkia vitsejä
en enää ihan kokonaan muista
millaista se on
kun kassa ei toimi
kun kaikki on loppu
kun asiakkaat ovat ilkeitä
ja silti takahuoneessa aina naurattaa

tai jos ei naurata
saa paiskoa ovia
eikä ketään haittaa
joku ehkä
kysyy vielä
mikä on?

vaikka ne ovat kaikki
erilaisia
eri ikäisiä
ja kadulla
ohi kävellessä
en kiinnittäisi niihin
mitään huomiota

niistä on tullut minun ystäviäni
nuorista ja vanhoista
niistäkin, joista muuten
ei tulisi
ne tietävät minusta asioita
joita kukaan muu
ei ehkä tiedä
ja ne saavat minut nauramaan

läksiäisillallisella
sain jäähyväislahjaksi
lupauksen kirjasta
(vaikka sitä ei ensin
meinannut kukaan muistaa)
ja nipun runoja
yhdessä niistä
luki vain tämä:

”Sais yöllä syyä
päivällä naia
ja aamulla nukkua.”
- Eeva Kilpi

minun blogissani
voisi kuulemma olla teksti
jossa lukisi vain
nuo sanat

niin voisi
niin hyvin
te minut tunnette

nyt on kuitenkin enemmän.

mun arvet on mustetta

Minä olen kovin kiintynyt suruun. Kipeään mieleen ja polttaviin kyyneleisiin. Suruun on helppo jäädä piehtaroimaan tai makaamaan paikalleen. Kietoutua sen syliin. Tarttua kiinni viimeisillä voimillaan ja hukuttautua suolaiseen tulvaan. Suru on tuttua, se on turvallista, sen minä osaan. Se on ollut minun kotini niin kauan, että pelkään painaa sen oven kiinni takanani. Pelkään astua tyhjän päälle. Pelkään tarttua ilon käteen, koska se on uusi. Minä en tunne sen kasvoja enkä pelaa sen säännöillä. Minä pelkään, että se kuitenkin vetää maton minun jalkojeni alta heti, kun en ole tarkkana.

Joskus keväämmällä, viikkoja sitten minä takerruin särkyneeseen sydämeen. Sitä ennen oli ollut toinen särkynyt sydän ja paljon palasia. Ja sitten se kaikkein suurin suru. Olin niin tottunut siihen, että on ikävä. En osannut olla ilman. Itkin väkisin lenkkipolulla ja ajattelin, että nyt keväällä, lempeässä auringonpaisteessa tekisi vain mieli hymyillä, ihan kevyesti. Ilman suuria suruja. Minä halusin vain olla iloinen ja huoleton, mutten osannut. En uskaltanut.

Onneksi tuli lisää aurinkoa. Keveitä suudelmia. Kauniita hymyjä. Lupa hengittää ja nauraa. Sellainen lupa pitää joskus antaa itselleen. Kyllä minä olen sen arvoinen.

Ihana serkku mietti, mitä se tarkoittaa kun sukkahousuissa on tusseja ja arvet on mustetta. Että ehkä se on juuri sitä, kun on liian kauan kantanut niitä suruja ja ongelmia eikä osaa päästää irti. Piirtää niitä arpia tummemmiksi koska on turvallisempaa olla toipilas. On helpompaa, kun on joku ketä syyttää. Teininä minä toivoin, että murrosikä ei loppuisi koskaan. Sitten olisi aina lupa olla oikukas ja kiukutella. Paiskoa ovia ja olla hankala ja kitkerä. Loukata ja loukkaantua.

”I’m too young to know I’m young
I’m too selfish to be strong
am I too old to allow my adolescence to go on?”

En tiedä, ovatko mustearvet oikeasti sitä, mutta se kuulostaa uskottavalta. On minulla ihan oikeitakin arpia, piilossa nahkatakin alla, ihon alla. Mutta sellaisia pitääkin olla. Ihmisten pitää joskus mennä rikki, että ne mahtuvat kasvamaan ja liikkumaan. Ja pitää olla vähän rikkinäinen, että näkee toistenkin säröt. Muuten niitä ei ehkä osaa huomata ja sitten surusta tulee vihaa ja vihasta katkeruutta. Vaikka eivät haavat ole vihaa, ne ovat pelkoa. Ja pelon kanssa voi elää.

Sitten kun on tarpeeksi vahva, tarpeeksi hyvä olla, kestää senkin että välillä itku tulee ihan yhtäkkiä. Lenkin jälkeen hikisissä vaatteissa, varoittamatta ja ilman syytä. Se säikäyttää, mutta sillekin pitää antaa lupa tulla. Pelon kanssa voi elää. Niin minä olen päättänyt.

tavallisen tuomas uimosen sukupolvi

Välillä tuntuu, että maailma on kamalan paha paikka. Eikä sitä pääse pakoon edes silloinkaan, kun itsellä on hyvä olla. Aina jollain muulla on paha olla.

Minulla on sellaisia ystäviä, jotka pakenevat maasta toiseen karkuun pahaa oloa ja pahoja ihmisiä. Sellaisia ystäviä, jotka menevät iloisen baari-illan jälkeen yksin kotiin ja kaivavat partaterät esiin, koska kukaan ei taaskaan huomannut eikä nähnyt. Koska näkymättömyys on pahinta mitä on. Se, ettei ole kenellekään se tärkein. Sellaisia ystäviä, jotka eivät osaa päättää, ajaisivatko yli- vai alinopeutta. Liian lujaa tekisi mieli ajaa siksi, ettei millään ole enää mitään väliä. Liian hiljaa siksi, ettei tulevaisuudessa kukaan kuitenkaan odota.

Se kaikki kuulostaa jotenkin naiivilta tai irvokkaalta, mutta sellaista se on. Minä tiedän, että siitä on leikki kaukana. Ja silti minä en voi tehdä mitään. Minä voin puhua suoraan sydämestä, mutten enempää. Minä en voi kantaa sitä taakkaa tai valaista sitä pimeää, vaikken toivoisi mitään muuta. En voi, koska minäkin vaellan vielä varjoissa. En voi, koska kukaan ei voi sytyttää toisen liekkiä. Jokaisen on pidettävä huolta itsestään.

Eilen selailin blogilistaa ja törmäsin peräkkäin kolmeen blogiin, joiden kirjoittajilla oli paino-ongelmia ja helvetin paha olla. Minun on vaikea käsittää, miksi joku oikeasti haluaisi painaa 30 kiloa. Mietin hetken, ovatko ne nuoret tytöt tosissaan. Mutta kuka jaksaisi kirjoittaa ruokavihollisen kanssa käytävästä ikuisesta taistelusta olematta tosissaan? Eikä minulla ole lupaa arvostella tai ihmetellä toisten pahaa oloa.

En tiedä, vetävätkö herkät ihmiset pahoja asioita puoleensa vai syntyykö herkkyys pahuudesta. En tiedä, ovatko herkät ihmiset luovia vai toisin päin. Ovatko blogien kirjoittajat herkempiä masentumaan vai masentuneet herkempiä kirjoittamaan. Nouseeko se pahuus tästä pimeydestä ja hymyttömyydestä ja mitä tälle maailmalle oikein voisi tehdä? Millä minä voisin saada ne liian kiltit ja hauraat ihmiset uskomaan, että tässä kaikessa on oikeasti jotain järkeä ja kaikesta huolimatta taistelua kannattaa jatkaa? Mistä minä sellaisen taikasanan löydän?

Näin minä haluaisin teille kaikille sanoa. Ottaa kädestä kiinni.

”murheet ei miettimällä parane
ei päivät ne itkemällä lyhene
ota siskosi kädestä kiinni
anna huolesi haihtua pois
muuten paikkasi vie joku ripeä
oothan köyhä vaan ethän oo kipeä
kohta happanee kupissa viini
paras juoda se riemulla pois”

Mutta mitä se auttaa, jos sinusta tuntuu tältä?

”kukaan varmasti ei nää
kun yks tuleva nainen huutaa käden läpi leipää
ja siks sen avunhuudotki on loppu jo
turha potkii ja potkii jos se on lohdutont

ja himas koko ajan vaan
katse vasent kohti
et tänään ois kerranki
vuoros oikee poski”

(lainaukset puppa j - huolii ja pyhimys - tavallisen tuomas uimosen sukupolvi)

tiistaikännit vol. 2

tällä viikolla
on vähän kiire
pitäisi lukea tenttiin
tehdä opinto-ohjelma ranskaan
käydä laitoksella
kolme päivää töitä
torstai-iltana vielä teatteri
perjantaina pitäisi mennä
hierojalle
ja viedä kirpputorikuorma

töiden jälkeen
hoidan asioita
menen heti kirjastolle
matkalla törmään kaveriin
jonka kanssa ollaan yritetty
sopia tapaamista
ainakin kolme kuukautta

moi kaima
mulla on vähän nälkä
pojat menee unicafeeseen
mennäänkö sushille?
tilillä on seitsemänkymppiä
palkkapäivään kaksi viikkoa
mennään vaan
vaikka lounasaikakin meni jo

otan ton take-setin
ja jälkkäriksi viel rapunigirit
juoko tytöt jotain?
no ehkä sit ruoan jälkeen
just

mennääks viel yhd-kahd-kolmelle
ihan vaan lasilliselle
hoegaarden rosé
perusbelgialaista litkua
vadelman makua
baarimikko nauraa
se on kyllä aika söpö

kirpputorillakin
kun hain hintalappuja
näin yhden söpön
jolla oli punainen pipo ja risat farkut
ja sitten liikennevaloissa
yliopiston kulmalla
sillä oli violetit tennarit
ja sateenkaarenvärinen pipo
pipopäiset pojat on söpöjä
onneksi niitä on kaupungissa monta

halusin kirjoittaa kolme tarinaa helsingistä
nyt en jaksa
aamulla on taas töitä
onneksi ei tule krapulaa
kun ollaan nuoria

kun sitten tulen kotiin
inboxissa odottaa viesti
kai mennään huomenna?
mennään vaan.

normipäivä

herään liian myöhään
kello on jo yksitoista
taivaalta sataa jotain valkoista
lunta tai räntää
ei se mitään
nyt on kevät
laitan tennarit kuitenkin

luennolla
analyysi on ihan hyvä
opettaja sanoo
että sen voisi vaikka julkaista
joo, tein sen darrassa
yhtenä sunnuntaiaamuna
lähetetään lehteen vaan
sen olen yliopistossa oppinut
aina se menee hyvin

minulla on nälkä
mennäänkö ravintolaan syömään
mä oon pa
ei oo rahaa
mutta ehkä lounareita
mennään vaan
jonnekin
missä on halpaa ja hyvää
ysibaari voisi olla sellainen
ootko kuullut siitä joskus

otan valkkaria
tai ehkä punkkua
24 senttiä
molemmille jaloille
viini maksaa enemmän kuin ruoka
se on aina hyvä

mennäänkö pois
täällä on jonoa
mennäänkö vielä baariin
erottajalle
yksille vaan
vedetään hillityt perseet
otetaan lasi viiniä
ja vielä yhdet bisset
nyt tekisi mieli soittaa sille
kauniille lökäpöksypojalle
en soita kuitenkaan

otetaanko vielä lasilliset
nyt voitais mennä baariin
tiistaikännit
äiti soittaa: tuletko pääsiäisenä?
ehkä, saattaa olla koulujuttuja
katsotaan

ota vielä lasillinen
minne sitten mennään
redrum on kiinni, on tiistai
mennäänkö mollyyn?

ai narikka, ei meillä oo rahaa
höylätään tiskillä
hoegaarden ja palvelumaksu
minkä ikäisiä neidit on?
kakskytviis ja kakskytneljä
ok, menkää sitten vaan
ei tarvii näyttää papereita

mä oon kosovosta
sä oot kaunis
onko sulla poikaystävä?
ei, mulla on tyttöystävä
lesbokortti toimii aina

mennäänkö jo?
huomenna on töitä
juna menee
huomenna kulta baariin taas

minne söpöläiset nyt jo menee?
luovutatteko jo?
onko huomenna koulupäivä?

ei, huomenna on työpäivä
normipäivä.

tällaista on ehkä olla nuori.

katkelmia

Ei, ei perhevolvoa tai yhteistä asuntolainaa. Ei mitään vanhaa tai uutta, sinistä tai lainattua. Ei itkeviä lapsia, ei siivouspäiviä eikä lakanoiden vetoa. Ei meidän rahoja. Ei etelänmatkoja tai sukulaisvierailuja. Ei yhteisiä joulukortteja. Ei en halua. Ei raskaita sanoja eikä polvia maahan.

Vain nauravat silmät ja pehmeä suu. Sotkuinen ja liian pitkä tukka, johon tekisi mieli pujottaa sormet ja pörröttää. Auringonvaloa verhojen välistä, kun ei taaskaan jaksettu nousta aikaisin. Lämmin iho minussa, kylmät sormet niskassa. Kahdelle ihmiselle liian ahdas sänky.

Ei ehkä edes aamiaista sänkyyn. Vain kuumaa kahvia. Ei ruusuja tai ehkä yksi päivänkakkara. Ei merkkipäiviä, vain suloisia hetkiä. Ihan keveiden siipien havinaa jossain vatsanpohjalla. Joskus vahingossa saattaisin käyttää sinun vakoista paitaasi ja huolehtia ettet myöhästy.

Haluaisin vain istua nurmikolla lämpimänä päivänä, yhteisellä viltillä. Juoda halpaa kuohuviiniä samasta kertakäyttömukista. En ajatella liikaa huomista, en laskea sitä kumpi soitti viimeksi ja kuinka monta päivää sitten.

Soittaisit silti.

flunssa lähtee

a) karaokebaarissa
b) fisu-shoteilla
c) suudelmilla taksissa?

halkeamia

Haluaisin ruveta pakkaamaan tavaroita laatikoihin, panemaan pois kaiken mitä en tarvitse. Haluaisin tilata lentoliput. Sanoa hyvästit.

Tuntuu kuin jokin olisi murtumassa, kuin jokin minussa olisi muuttumassa. Se vain on niin vaikea tunnistaa tässä, paikallaan. Minä haluaisin lähteä jo, minä haluaisin paeta tai hypätä, murtua ja muuttua kertarysäyksellä en askel kerrallaan. Se sattuu aina vähemmän, jos laastari repäistään nopeasti ja kerralla.

Mutta se ei anna minun paeta, se pakottaa minut taistelemaan. Pakottaa jäämään paikalleen ja katsomaan tämän käden. Pakottaa minut pysähtymään. Painaa päätä pinnan alle niin kauan, kunnes minä lakkaan rimpuilemasta ja uskallan mennä virran mukana.

Minä teen kaikkeni, ettei silmiä tarvitsisi avata. Ettei tarvitsisi katsoa. Minä täytän kalenterin turhanpäiväisyyksillä, minä suoritan, minä pakenen töihini öihini vangiksi jään, syön liikaa ja juon liikaa ja nauran liian kovaa vaikka itkettää. Minä juoksen, juoksen, juoksen pidemmälle kovempaa karkuun. Minä kerään ympärilleni tuhannet samanlaiset kasvot ettei minun tarvitsisi katsoa peiliin, niitä ainoita kasvoja jotka todella merkitsevät jotain. Minä haalin ympärilleni tavaroita, kuin turvalliseksi linnakkeeksi, kuin painoksi kuumailmapallon alle ja kiviksi taskuihin. Etten pääsisi itseltäni karkuun, vaikka oikeasti haluaisin vain uskaltaa päästää irti.

Ja kun se ei enää keksi muuta, se pakottaa minut jäämään sängyn pohjalle. Tekee minun olostani niin tukalan että pelkkä ajatuskin nousemisesta on kivulias. Päässä on kuumetta niin monta astetta etten jaksaisi edes ryömiä. Voi kuinka minä jaksaisin nousta ylös ja kulkea pää pystyssä takki auki ja vain huiskuttaa hyvästiksi. Tänne se pakottaa minut neljän seinän sisään ja kiertämään samaa kehää näiden loputtomien ajatusten kanssa, näiden kuvien kanssa, unikuvien. Ja vieläkin minä potkin ja huudan vaikka ääni on heikko.

Kun minä kävelen juna-asemalta kotiin sitä synkempää reittiä, illalla kymmenen jälkeen muovikassissa korvatippoja ja appelsiineja. Apteekissa kukaan ei ehtinyt kuunnella minua, lähijunassa joku tönäisi ensin minun kirjaani ja löi sitten laukulla vaikka jo valmiiksi minä olen liian hauras. Silloin kun missään ei ole ketään minulla vaikka kaikkein eniten kaipaisi. Eikö juuri silloin pitäisi jonkun olla, kun makaa yksin kotona kurjana ja heikkona. Eikö juuri sellaisissa hetkissä pitäisi jonkun muun mennä ostamaan lääkkeitä ja pitää viileää kättä tässä otsalla. Silloin, silloin minä annan periksi ja annan niiden pahuksen kyyneleiden jäätyä poskille, siinä matkalla asemalta kotiin.

katsokaa tänne nainen ei pysy jaloillaan

Tiedätkö, miten erilaisilta nämä yöt ja aamut tuntuvat, kun tässä on joku toinen? Vaikka on juonut liian monta lasillista viiniä tai votkaa ja työntänyt ruusun kaula-aukosta sisään ja laulanut liian kovaa, ei aamulla nolota vaan hymyilyttää eivätkä yöjunatkaan ole surkeita tai pelottavia jos kaiken sen on tehnyt jonkun toisen kanssa ja sitten herää lämpimästä kainalosta. Ei haittaa vaikka herää puoli seitsemältä jos saa katsoa toisen unta.

Minä en. En enää muista.

Koska sinä et ole tässä. Sinun hikesi jonkun toisen lakanoissa, sinä tuoksut jonkun toisen iholla. Eikä minulla ole muuta kuin liian punaiset kynnet ja kuihtuneen ruusun terälehtiä pitkin lattioita.

i'm going to denver

Tiedätkö miten inhottavalta tuntuu, kun joku tuntematon istuu lähijunassa vähän liian lähelle ja hipaisee reittä tai käsivartta? On pakko liikahtaa kauemmas, painautua ikkunaa vasten ja vetää jalat yhteen ja kädet kippuraan. Ääritapauksia ovat tietysti tapajuopot tai muuten vähän liian tuttavalliset miesmatkustajat, jotka tunkevat liian lähelle tahallaan ja pahimmassa tapauksessa kääntyvät vielä katsomaan sinua ja aloittavat keskustelun, huolimatta korvanapeista ja pakenevasta katseesta. Jostain syystä hankalalta tuntuu myös silloin, kun viereen istuu joku ihan tavallinen, vain sentin liian likelle.

Tiedätkö miltä tuntuu istua pimeässä teatterikatsomossa tai elokuvateatterissa, kun vieressä istuu joku ihana? Sen klassisen tempun, että antaa oman kätensä levätä mahdollisimman vapaana ja houkuttelevana, valmiina pideltäväksi. Ja kuitenkin varoo koskettamasta. Puolivahingossa nojautuu juuri siihen suuntaan, jossa se ihana istuu. Jotenkin siitä kulmasta aina näkee paremmin näyttämölle. Kun se ihana vaihtaa asentoa ja sen jalka vahingossa painautuu sinun reittäsi varten. Kun pidättää hengitystään joka kerran kun se toinen liikahtaa. Kun on pakko pinnistellä, että jaksaisi keskittyä lavalla näyteltyyn kohtaukseen eikä sen toisen hengityksen kuuntelemiseen.

naururyppyjä ja keksipaketteja

Aamulla näin junassa miehen, jolla oli ryppyjä silmissä ja se oli minusta viehättävää. Ehkä olen tullut vanhaksi, tai edes vähän aikuiseksi. Inhosin aina karvaisia miehiä, kunnes kaksikymppisenä huomasin tykkääväni partasuisesta pojasta. Tänään viehätyin silmärypyistä. Luulen kyllä, että ne olivat vain naururyppyjä. Sillä miehellä oli myös tennarit, joten se oli ehkä täydellinen. Eikä se varmaan ollut vanhempi kuin kolmekymmentä korkeintaan. (Ja vaikka pidänkin kauniista nuorista pojista, olen oikeasti jo siinä iässä, että kolmikymppiset miehet eivät kuulosta pelottavilta. Tai vanhoilta.)

Tänään ei ollut ihan kamalan hyvä päivä. Aamu oli hankala ja illalla lyötiin aika kovaa. Mutta oli vähän hyväkin. Hymy ja muutamat kahvitreffit hyvien ihmisten kanssa merkitty kalenteriin.

Tänään juoksin vahingossa Munkkivuoreen ja Pikku Huopalahteen. Opin myös, että Pikku Huopalahden talot ovat niin kuin keksipaketteja.

turha luulo

Nuoret ja kauniit ei välitä meistä vanhoista ja rumista.

kevyet kengät...

…haluaisin tänään laittaa. Paljon poskipunaa ja vähän kiharoita. Lyhyen mekon.

Helmet kaulaan. Kopisevat korot.

Juoda viiniä, yhden lasin liikaa. Nauraa vähän liian kovaa. Poseerata kameralle (esitellä sukkanauhoja).

Tuoda kotiin jonkun kauniin nuoren pojan. En siivoa liikaa; se tuo huonon onnen.

Perhosia vatsaan.

kuorsaus

Viime yönä
kuulin seinän läpi naapurin kuorsaavan.
Olisin mieluummin
kuunnellut kuorsausta
seinän tällä puolen.

Mitä voi tehdä
jos naapuri kuorsaa?
Pitääkö soittaa ovikelloa?

Mitä voi tehdä,
että tässäkin asunnossa
joku toinen kuorsaisi?

katumusharjoituksia

Tänään juoksin monta kilometriä pakkasessa ja lumihangessa, enkä pysähtynyt vaikka kuinka sattui. Siivosin koko kodin ja vein roskiin kolmen kuukauden lehdet ja maitopurkit, säilyketölkitkin kahden ja puolen vuoden ajalta. En laittanut ruokaa. Enkä itkenyt ystävänpäivänä kertaakaan.

En ihan tiedä, mitä olen tehnyt väärin. Silti elämä tuntuu rangaistukselta. Ehkä auttaa, jos pyytää anteeksi?

Tai ehkä pitäisi antaa anteeksi itselleen.

le père comme le compagnon de la mère

Ranskan tunnilla pelattiin tänään sellaista peliä, jossa täytyy ensin kirjoittaa paperille kahdeksan sanaa. Sitten niistä keksitään lisää sanoja; ensin neljä, sitten kaksi ja sitten viimeinen sana. Sen viimeisen sanan pitäisi jotenkin kuvata niiden sanojen keksijää. Alkeellinen psykologinen testi tai hauska leikki; Frederic haluaa joka tapauksessa aina pelata sitä.

Minun viimeinen sanani oli père, le père comme le compagnon de la mère. Isä. Parini, noin viisikymppinen nainen, ihmetteli, miten sellaisista sanoista kuin kirjat, lapset, meri ja rakkaus voi päätyä isään.

Tiesin kyllä, miten leikki päättyy. Lopuksi pitää kertoa oma sanansa koko luokalle ja perustella, miksi se sana kuvaa minua tai mitä se minusta kertoo. Siksi en olisi halunnut, että minun viimeinen sanani on isä. Mutta joskus kaikki päätyy isään.

Kun vuoroni tuli, kerroin että minun sanani on isä. Sanoin, että isä on minulle tärkeä. Että isäni on kyllä kuollut, mutta hän on aina ollut idolini.

Kun kierros oli käyty loppuun, parini hyökkäsi välittömästi kimppuuni: Onko siitä kauan, kun isäsi kuoli? Siitä ei varmasti ole kauan. Oliko se onnettomuus? Nainen ei malttanut edes esittää kysymyksiään ranskaksi.

Sanoin, etten halua puhua siitä. En ventovieraille. En ranskan tunnilla.

Mietin, kuulostinko lapselliselta. Olinhan itse ottanut isäni puheeksi. Kuulostinko siltä, että minuun sattui? Näytinkö juuri sen, mitä en halunnut vierustoverini näkevän? Sen, jonka kuitenkin haluaisin kaikkien maailman ihmisten näkevän.

Jos tulisi joku, joka kysyisi vain: Voitko hyvin? Onko kaikki kunnossa? Onko sinulla paha olla? Miksi silmäsi eivät enää naura? Miksi olet vihainen? Miksi itket lähijunissa?

Mutta ei kenellekään ole lupa kysyä isästä, ilman lupaa.

kiitos hyvää

Ystäväni kysyi, mitä kuuluu. Ystävän tunnistaa siitä, että sille voi vastata rehellisesti silloinkin, kun se kysyy, mitä kuuluu.

Sanoin: Haluaisin sellaisen tavallisen elämän. Murehtia vain tavallisia asioita.

Ystäväni kysyi, millainen se tavallinen elämä on.

Sanoin: Sellainen, ettei olisi ongelmia. Tai olisi vain tavallisia ongelmia. Sellaisia tavallisen kokoisia. Ja vähän tavallisia ihmeitä. Sellainen nuoren tytön elämä.

Ystäväni sanoi, ei sellaista tavallista elämää olekaan. Se romahtaa välttämättä.

Sanoin: Tiedän. Mutten olisi halunnut romahtaa ihan vielä. Olisin voinut elää vielä vähän aikaa niin kuin tavalliset ihmiset. Ne, joilla ei ole koko aikaa ikävä ja kyyneleitä käsissä. Ne, joiden ei tarvitse pitää liikaa huolta. Ne, jotka eivät halua paeta.

Siinä me istuimme, ravintolan pöydässä, sydämet avoinna puoliksi syötyjen pitsojen äärellä tai vieressä.

Tarjoilija tuli ja kysyi, onko tässä pöydässä kaikki hyvin.

Vastasimme: Kyllä on, kiitos kysymästä.

tunturirakka on särmikästä kivilouhikkoa

Ihmisestä katoaa liian nopeasti se säihke, johon ensimmäisenä kiinnitti huomionsa ja ihastui. Ihastuminen voi olla platonistakin, vain se tunne, kun kohtaa ihmisen ja luulee nähneensä siinä ihmisessä jotain erityistä; jotain, joka meitä kahta voisi yhdistää. Jotain sellaista, jonka haluaa oppia tuntemaan ja jota haluaa vaalia.

Kun se säihke himmenee, herkkyys muuttuu naiiviudeksi tai pelästyy karkeita sanoja. Huomaavaisuus vaihtuu ylisuojelevaan paapomiseen. Me paljastumme ihmisiksi. Me emme koskaan ole vain jotain säihkyvää, meissä on monia kulmia.

Niiden kulmien ja särmien hiominen vasta on se vaikea osuus. Se tekee kipeää ja vaatii kärsivällisyyttä. ”Tunturirakka on särmikästä kivilouhikkoa. Rakkaus on hiomista ja hioutumista.” (Maija Paavilainen.)

Siksi joskus sattuu, kun joku kertoo, että meistäkin välitetään:
”rakkaus tekee katkeraa
paatuneeseen omatuntoon
hän ihmistä satuttaa
kun ihmisyyden hoitaa kuntoon”
(Juice Leskinen).

Eivät timantitkaan hiomatta osaa kimmeltää.