Mietin vaan tossa hampaita pestessä.
27-vuotiaana olis kivaa jos olis poikaystävä.
27-vuotiaana olis ihan normaalia, jos olis poikaystävä. Kihlattu. Avomies. Aviomies. Lasten isä. Etc. Nyt ihan aluksi se poikaystävä olis ihan ok ja tarpeeks.
Mut 27-vuotiaana voi myös olla 27-vuotias that screws boys like a whore in tequila. Kuka näitä laskee.
keskiviikko 29. joulukuuta 2010
perjantai 24. joulukuuta 2010
ehkä ensi vuonna
Minä kielsin äitiä ostamasta lahjoja, mutta taas se osti. Minä sanoin, etten tule, mutta taas tulin. Tulin mykkänä ja tihruisin silmin, itkusta tai väsymyksestä en kerro kummasta ja ne ajattelevat jälkimmäistä koska niin on helpompaa. Tulin synkkänä niin että jo kynnyksellä ne varmasti toivoivat etten olisi tullutkaan, että nousisin takaisin siihen taksiin ja ajaisin pois. Olisin vain se kuva jonka ne mieluummin muistavat.
Saunan lauteilla minä käperryin kokoon niin kuin vasta syntyvä ja koetin puhaltaa kaiken kivun pois niin kuin pienenä haavoista. Niin kuumassa puhaltaminenkin sattuu.
Saunan lauteilla minä käperryin kokoon niin kuin vasta syntyvä ja koetin puhaltaa kaiken kivun pois niin kuin pienenä haavoista. Niin kuumassa puhaltaminenkin sattuu.
maanantai 20. joulukuuta 2010
minä en nuku sydämeni päällä
"– Tyttö, sinun on paha mieli, Jelena sanoi.
– On.
– Siihen, Jelena sanoi, ei auta kuin itkeminen.
– Minä en ole itkenyt viiteen vuoteen, Tanja sanoi. En niiden kuolemien jälkeen. En hautajaisissa, enkä niiden jälkeen. Mutta koko ajan minulla on ollut krooninen nuha.
– Jostainhan sen on ulos tultava, Jelena sanoi. Muuten kuolee.
– Kuolee, Tanja toisti."
Raija Siekkinen: Kaftaani (Kalliisti ostetut päivät)
– On.
– Siihen, Jelena sanoi, ei auta kuin itkeminen.
– Minä en ole itkenyt viiteen vuoteen, Tanja sanoi. En niiden kuolemien jälkeen. En hautajaisissa, enkä niiden jälkeen. Mutta koko ajan minulla on ollut krooninen nuha.
– Jostainhan sen on ulos tultava, Jelena sanoi. Muuten kuolee.
– Kuolee, Tanja toisti."
Raija Siekkinen: Kaftaani (Kalliisti ostetut päivät)
oikeastaan: minulta puuttuvat jalat silloin kun pitäisi tanssia
Sellaiset ihmiset, jotka tietävät arvonsa. Tulevat ja ottavat paikkansa, koko tilan silloin kun niitä huvittaa. Sellaiset kovaääniset tytöt, oi niin tyttöjä ne melkein aina ovat, jotka makeilevat kaikille pojille ja halutessaan saavat toiset tytöt tuntemaan itsensä näkymättömiksi. Ne tekevät minuun kylmiä väreitä, säröjä ja epävarmuutta. Niin, että nipistän suuni kiinni, en rohkene hymyillä enää ja alan vältellä katseita. Ne tuhlaavat kaiken ilman ja kaiken valon ja saavat minut painumaan maata myöten.
En tarvitsisi niitä nyt, kun muutenkin olen hauras. Haluaisin sanoa: inhoan työtäni mutta tiedän, että sellaisista ajatuksista tulee pelkästään pahempi olo. Se vain saa minut tuntemaan, etten osaa mitään ja ettei minusta ole tähän, mihinkään. Se tukahduttaa minut, minun intoni ja luovuuteni ja kaiken palon. Enkä jaksa, en jaksa olla se tyttö joka kulkee selkä suorassa, puhuu kirkkaalla äänellä kaiken sen mitä mieleen tulee ja uskaltaa katsoa silmiin mitä tahansa.
En tarvitsisi niitä nyt, kun muutenkin olen hauras. Haluaisin sanoa: inhoan työtäni mutta tiedän, että sellaisista ajatuksista tulee pelkästään pahempi olo. Se vain saa minut tuntemaan, etten osaa mitään ja ettei minusta ole tähän, mihinkään. Se tukahduttaa minut, minun intoni ja luovuuteni ja kaiken palon. Enkä jaksa, en jaksa olla se tyttö joka kulkee selkä suorassa, puhuu kirkkaalla äänellä kaiken sen mitä mieleen tulee ja uskaltaa katsoa silmiin mitä tahansa.
sunnuntai 19. joulukuuta 2010
hö
Jos osaisi tarttua siihen, joka on lähellä. Tässä. Vaikka se ei olekaan niin kuin kuvittelin. Unohtaisi ne täydelliset tummasilmäiset pojat, joista ei koskaan tule mitään. Jos osaisi päästää irti toisista ja pitää kiinni toisista. Olisiko siinä onnea?
Lapsena kun olin ihastunut, kuvittelin aina, miltä se poika näyttäisi alttarilla, tummassa puvussa, kukka napinlävessä. Vuosiin en ole haaveillut mistään kermakakkuhäistä ja silti se typerä kuvaa nousee mieleeni ja jos siihen ei sovi, hämäännyn vähän. Vaikka oikeastaan haluaisin korkeintaan sellaisen miehen, joka karkaisi minun kanssani maistraattiin eikä kerrottaisi kenellekään. Jos nyt sitäkään.
On niin pirun vaikeaa luottaa siihen, mikä tuntuu helpolta.
Lapsena kun olin ihastunut, kuvittelin aina, miltä se poika näyttäisi alttarilla, tummassa puvussa, kukka napinlävessä. Vuosiin en ole haaveillut mistään kermakakkuhäistä ja silti se typerä kuvaa nousee mieleeni ja jos siihen ei sovi, hämäännyn vähän. Vaikka oikeastaan haluaisin korkeintaan sellaisen miehen, joka karkaisi minun kanssani maistraattiin eikä kerrottaisi kenellekään. Jos nyt sitäkään.
On niin pirun vaikeaa luottaa siihen, mikä tuntuu helpolta.
keskiviikko 15. joulukuuta 2010
mä luulen et meille ei kerrottu koko totuutta
Ei ole tarpeeksi sanoja Pietarille. Halusin vihastua kaikille niille, jotka koko ajan valittivat. Lumisohjosta, jääpuikoista ja liikenneruuhkista. Niille jotka eivät uskaltaneet käydä suihkussa eivätkä syödä mitään. Niille, jotka uivat käsidesissä ja nyrpistelivät nenäänsä hotellihuoneiden kuvitellulle rasvanhajulle.
Minusta kaikki oli kaunista. Kiertoajelun oppaan paksu suomen kieli, hullunkuriset sanat ja suorasukainen historia, jossa vilisivät ahneet kapitalistit, sosialismin onnenaika ja kevytkenkäiset tsaarit ja keisarinnat. Toinen toistaan prameammat palatsit, kirkot jotka oli muutettu uimahalleiksi ja sitten taas takaisin Jumalan huoneiksi, lumiset puistot ja joka puolella säihkyvät valot. Ruusuhuivit, karvahatut, tryffelit, grammoissa tilattava votka ja halpana virtaava neuvostosamppanja. Kummalliset kirjaimet ja ihmiset, jotka vastasivat kaikkiin kieliin venäjäksi. Kahviloiden kauniit tarjoilijapojat. Sinne minä olisin voinut jäädä, slaavilaiseen melankoliaan ja huikentelevaisuuteen, vanhaan maahan.
Pariisilainen ystävä ajoi Moskovasta minua tapaamaan. Istuimme japanilaisessa ravintolassa, söimme kaikkia ruokia paitsi japanilaisia, joimme venäläistä samppanjaa koska se oli listan halvin viini. Puhuimme ranskaa pelkästä puhumisen ilosta, yksi venäläinen tyttö ja yksi suomalainen ja hetken tuntui kuin olisimme saman ihon alla, niin samanlaisia tunteita viinistä virtasi meihin. Saatoin tytön junaan ja kävelin yksin kotiin Pietarin illassa. Eikä tarvinnut pelätä mitään.
Paluumatkalla Allegron ravintolavaunussa puheessani vilahtelivat Pietari, Bryssel ja Pariisi. Kaukaiset maat ja kielet, ilta oopperassa ja ties mikä sellainen, mistä ylväät tytöt puhuvat.
Taikahuilun jälkeen seisoin oopperatalon lämpiössä, söin cocktailpaloja ja katselin lumista Töölönlahtea. Pyörittelin viinilasia kädessäni ja puhuin toimeentulotuesta, perusturvasta ja syrjäytyneistä nuorista. Molemmissa maailmoissa oli kotoisa olo.
Tänään pauhasin vielä akatemiasta ja tyttö yläasteelta sanoi: sinä et sitten ole yhtään muuttunut, ylpeä aatteensa nainen. Hämmennyin. Näkikö joku siinä alistuneessa ja palasiksi lyödyssä tytössä jotain noin voimakasta ja varmaa? Minä kun en näe vieläkään.
Minusta kaikki oli kaunista. Kiertoajelun oppaan paksu suomen kieli, hullunkuriset sanat ja suorasukainen historia, jossa vilisivät ahneet kapitalistit, sosialismin onnenaika ja kevytkenkäiset tsaarit ja keisarinnat. Toinen toistaan prameammat palatsit, kirkot jotka oli muutettu uimahalleiksi ja sitten taas takaisin Jumalan huoneiksi, lumiset puistot ja joka puolella säihkyvät valot. Ruusuhuivit, karvahatut, tryffelit, grammoissa tilattava votka ja halpana virtaava neuvostosamppanja. Kummalliset kirjaimet ja ihmiset, jotka vastasivat kaikkiin kieliin venäjäksi. Kahviloiden kauniit tarjoilijapojat. Sinne minä olisin voinut jäädä, slaavilaiseen melankoliaan ja huikentelevaisuuteen, vanhaan maahan.
Pariisilainen ystävä ajoi Moskovasta minua tapaamaan. Istuimme japanilaisessa ravintolassa, söimme kaikkia ruokia paitsi japanilaisia, joimme venäläistä samppanjaa koska se oli listan halvin viini. Puhuimme ranskaa pelkästä puhumisen ilosta, yksi venäläinen tyttö ja yksi suomalainen ja hetken tuntui kuin olisimme saman ihon alla, niin samanlaisia tunteita viinistä virtasi meihin. Saatoin tytön junaan ja kävelin yksin kotiin Pietarin illassa. Eikä tarvinnut pelätä mitään.
Paluumatkalla Allegron ravintolavaunussa puheessani vilahtelivat Pietari, Bryssel ja Pariisi. Kaukaiset maat ja kielet, ilta oopperassa ja ties mikä sellainen, mistä ylväät tytöt puhuvat.
Taikahuilun jälkeen seisoin oopperatalon lämpiössä, söin cocktailpaloja ja katselin lumista Töölönlahtea. Pyörittelin viinilasia kädessäni ja puhuin toimeentulotuesta, perusturvasta ja syrjäytyneistä nuorista. Molemmissa maailmoissa oli kotoisa olo.
Tänään pauhasin vielä akatemiasta ja tyttö yläasteelta sanoi: sinä et sitten ole yhtään muuttunut, ylpeä aatteensa nainen. Hämmennyin. Näkikö joku siinä alistuneessa ja palasiksi lyödyssä tytössä jotain noin voimakasta ja varmaa? Minä kun en näe vieläkään.
tiistai 7. joulukuuta 2010
olisit vuori
Vanha ystävä soitti yllättäen ja kertoi omasta pelostaan, ikävästään ja vääristä, noloista tunteistaan. Mietin hetken, mikä kumma minuun iski.
Tunnistin sen tytön vuosien takaa. Hänessä ja minussa. Itsessäni näen vanhan ja sen mikä on nyt, kaiken siinä välillä. Ja yhtä aikaakin. Tytön, joka ei uskalla, ei uskokaan enää. Ja sen, joka puhuu suoraan ja katsoo kirkkain silmin. Olen molempia ja jotenkin myös siinä välissä. Hyvä mieli ja paha, tuleeko meistä koskaan valmiita.
Tasainen, rauhallinen ääni, kun sanon ettei kannata nolostua, ettei meistä kukaan ole sen taitavampi mutta paremmat ajat odottavat. Pitäisiköhän itsekin kuunnella?
Tunnistin sen tytön vuosien takaa. Hänessä ja minussa. Itsessäni näen vanhan ja sen mikä on nyt, kaiken siinä välillä. Ja yhtä aikaakin. Tytön, joka ei uskalla, ei uskokaan enää. Ja sen, joka puhuu suoraan ja katsoo kirkkain silmin. Olen molempia ja jotenkin myös siinä välissä. Hyvä mieli ja paha, tuleeko meistä koskaan valmiita.
Tasainen, rauhallinen ääni, kun sanon ettei kannata nolostua, ettei meistä kukaan ole sen taitavampi mutta paremmat ajat odottavat. Pitäisiköhän itsekin kuunnella?
torstai 2. joulukuuta 2010
tänään ei kukaan vastaa
Ei, älä tule nyt. Käännä katseesi, käänny jo ovelta. Seisahdu siihen, älä koputa, mene pois.
Älä katso minuun nyt, kun makaan lattialla liikkumatta, voimattomana, kuin odottaen pilkkaa ja häpeää. Kun olen alasti enkä itsekään tiedä mihin valheeseen nyt kääriytyisin. Kun kasvojani kirjovat kyynelten polut, ei, ei mitään niin kaunista. Kun tukka on kampaamatta, silmät turvoksissa ja räkä valuu punottavalle poskelle.
Älä tule liian lähelle, kun minä olen kipeimmilläni. Se voi tarttua, tämä hulluus tarttuu, varo! Älä nyt kun minä olen vain puolikas, vain palasia, vain riekaleita, repaleita, sirpaleita. Älä koske minuun jos pelkäät haavoja.
Kävele ohi, nosta kaulukset tai kohauta olkiasi. Kuka kumma on tuo vimmattu nainen, älä tunnista, älä tunne. Tuntea, se on kaikkein pahinta.
Huomenna. Tai ensi viikolla. Puen puhtaan paidan, syön, pesen alahampaatkin ja hymyilen taas. Enkä minä teeskentele, minä olen nämä molemmat. Tämä toinen vain niin paljon rumempi, rikkonaisempi. Siksi älä katso nyt, älä tule nyt. Seisahdu siihen, älä koputa, mene pois.
Tai jos tuletkin, pidä lujasti kiinni. Älä sano mitään. Älä kysy mitään.
Älä katso minuun nyt, kun makaan lattialla liikkumatta, voimattomana, kuin odottaen pilkkaa ja häpeää. Kun olen alasti enkä itsekään tiedä mihin valheeseen nyt kääriytyisin. Kun kasvojani kirjovat kyynelten polut, ei, ei mitään niin kaunista. Kun tukka on kampaamatta, silmät turvoksissa ja räkä valuu punottavalle poskelle.
Älä tule liian lähelle, kun minä olen kipeimmilläni. Se voi tarttua, tämä hulluus tarttuu, varo! Älä nyt kun minä olen vain puolikas, vain palasia, vain riekaleita, repaleita, sirpaleita. Älä koske minuun jos pelkäät haavoja.
Kävele ohi, nosta kaulukset tai kohauta olkiasi. Kuka kumma on tuo vimmattu nainen, älä tunnista, älä tunne. Tuntea, se on kaikkein pahinta.
Huomenna. Tai ensi viikolla. Puen puhtaan paidan, syön, pesen alahampaatkin ja hymyilen taas. Enkä minä teeskentele, minä olen nämä molemmat. Tämä toinen vain niin paljon rumempi, rikkonaisempi. Siksi älä katso nyt, älä tule nyt. Seisahdu siihen, älä koputa, mene pois.
Tai jos tuletkin, pidä lujasti kiinni. Älä sano mitään. Älä kysy mitään.
ei minusta koskaan pitänyt tulla sitä tyttöä
Joka itkee iltaisin niin kovaa ettei pysty liikkumaan vaikkei edes tiedä, minne sattuu.
Joka ei saa edes yhtä blogitekstiä kirjoitettua luhistumatta.
Joka ei saa edes yhtä blogitekstiä kirjoitettua luhistumatta.
keskiviikko 1. joulukuuta 2010
ei susta huomaa
Sitten minä nousen. Pukeudun. Menen ulos ovesta. Kävelen asemalle, hyppään junaan. Olo on yhtä aikaa raskas ja keveä. Tuntuu, että maailma painaa harteillani ja silti jokin vain juuri ja juuri estää minua nousemasta ilmaan ja katoamasta. Näin me jatkamme, me joista ei koskaan arvaisi.
Roskakatoksessa en hätkähdä poikaa, joka on levitellyt omaisuutensa maahan ja kaivelee lehtiroskista. Sanon moi tai ehken mitään, heitän lajitellut reilun kaupan banaaninkuoret ja kahvinpurut biojäteastiaan. Meinaan kysyä, tarvitsetko apua.
Junaneteisessä kuuntelen virolaisia rakennustyömiehiä, suomea ja viroa ja venäjää sekaisin. Mieli laukkaa työasioihin, mietin näenkö enemmän kuin muut vai liikaa.
Tällaisia me olemme. Istumme junassa mustan miehen viereen, koska kukaan muu ei istu. Vitsailemme VR:n lipunmyyjille ja ihastelemme kiiltäviä muotilehtiä. Ostamme luomuleipää ja keitämme illalliseksi kasviskeittoja. Kerromme, miten Mannerheimintien viidessä joulupuussa on täsmälleen samanlaiset valot kuin Champs-Élysées’llä viime vuonna.
Toisillemme puhumme lääkkeistä ja aamuista, jolloin emme jaksa nousta sängystä, päivistä jolloin istumme kotona pyjamassa ja jotka venyvät viikoiksi. Ja silti me kuljemme pää pystyssä, ylpeinä. Juuri siellä missä meitä huvittaa. Hymyilemme leveästi. Katsomme suoraan silmiin.
Meillä on siihen lupa. Ja voimaa. Meillä ei ole enää mitään menetettävää. Ja ehkä juuri siksi ne vihaavat meitä. Pelkäävät. Kavahtavat. Hylkivät. Meidän ei tarvitse enää pelätä, me olemme jo nähneet tarpeeksi ja liikaakin. Meitä on vaikea koskettaa.
Ja niin kauan kuin pysymme tarpeeksi etäällä, kukaan ei mahda meille mitään. Me pysymme kasassa, sitä olemme opetelleet kaikki nämä vuodet. Tämä kuva on kiiltävä ja vasta kun joku ylettyy raapaisemaan siihen naarmun, me tunnemme taas.
Sinä puhkaisit tämän täydellisen kuplan ja siitä pikkiriikkisestä reiästä minä kurkistan, siristän silmiäni ja näen sen kalpeankuulaan lokakuun auringon, höyryävän aamukahvin ja parvekeruukun, johon oli istutettu mintunoksia. Kaiken muun voin sulkea pois, mutta siihen kuvaan jään kiinni.
Ja minä istun junissa, kävelen valkoisia katuja, väistelen ihmisiä ja avaan ovia kiireisemmille, enkä odota kiitosta. Lakkaamatta rakennan tätä tarinaa mielessäni ja toivon, että se ääni olisi hiljaa koska normaalien ihmisten päässä mitkään äänet eivät puhu. Ja samalla tiedän, jos se ääni lakkaa puhumasta, minäkin lakkaan. Liikkumasta, toimimasta, olemasta.
Kun astun optikkoliikkeen ovesta sisään, karaisen kurkkuani ja avaan suuni, kuulostan ihan samalta kuin kuka tahansa.
Roskakatoksessa en hätkähdä poikaa, joka on levitellyt omaisuutensa maahan ja kaivelee lehtiroskista. Sanon moi tai ehken mitään, heitän lajitellut reilun kaupan banaaninkuoret ja kahvinpurut biojäteastiaan. Meinaan kysyä, tarvitsetko apua.
Junaneteisessä kuuntelen virolaisia rakennustyömiehiä, suomea ja viroa ja venäjää sekaisin. Mieli laukkaa työasioihin, mietin näenkö enemmän kuin muut vai liikaa.
Tällaisia me olemme. Istumme junassa mustan miehen viereen, koska kukaan muu ei istu. Vitsailemme VR:n lipunmyyjille ja ihastelemme kiiltäviä muotilehtiä. Ostamme luomuleipää ja keitämme illalliseksi kasviskeittoja. Kerromme, miten Mannerheimintien viidessä joulupuussa on täsmälleen samanlaiset valot kuin Champs-Élysées’llä viime vuonna.
Toisillemme puhumme lääkkeistä ja aamuista, jolloin emme jaksa nousta sängystä, päivistä jolloin istumme kotona pyjamassa ja jotka venyvät viikoiksi. Ja silti me kuljemme pää pystyssä, ylpeinä. Juuri siellä missä meitä huvittaa. Hymyilemme leveästi. Katsomme suoraan silmiin.
Meillä on siihen lupa. Ja voimaa. Meillä ei ole enää mitään menetettävää. Ja ehkä juuri siksi ne vihaavat meitä. Pelkäävät. Kavahtavat. Hylkivät. Meidän ei tarvitse enää pelätä, me olemme jo nähneet tarpeeksi ja liikaakin. Meitä on vaikea koskettaa.
Ja niin kauan kuin pysymme tarpeeksi etäällä, kukaan ei mahda meille mitään. Me pysymme kasassa, sitä olemme opetelleet kaikki nämä vuodet. Tämä kuva on kiiltävä ja vasta kun joku ylettyy raapaisemaan siihen naarmun, me tunnemme taas.
Sinä puhkaisit tämän täydellisen kuplan ja siitä pikkiriikkisestä reiästä minä kurkistan, siristän silmiäni ja näen sen kalpeankuulaan lokakuun auringon, höyryävän aamukahvin ja parvekeruukun, johon oli istutettu mintunoksia. Kaiken muun voin sulkea pois, mutta siihen kuvaan jään kiinni.
Ja minä istun junissa, kävelen valkoisia katuja, väistelen ihmisiä ja avaan ovia kiireisemmille, enkä odota kiitosta. Lakkaamatta rakennan tätä tarinaa mielessäni ja toivon, että se ääni olisi hiljaa koska normaalien ihmisten päässä mitkään äänet eivät puhu. Ja samalla tiedän, jos se ääni lakkaa puhumasta, minäkin lakkaan. Liikkumasta, toimimasta, olemasta.
Kun astun optikkoliikkeen ovesta sisään, karaisen kurkkuani ja avaan suuni, kuulostan ihan samalta kuin kuka tahansa.
neljän seinän sisällä
Tuntuu kuin olisin vereslihalla. Suihkussa vesi polttaa ihoni karrelle vaikka käännän ja käännän vesihanaa pienemmälle. Ikävästä kylmät käteni kihelmöivät kuin miljoona piikkiä työnnettäisiin niiden läpi yhtä aikaa. Eikä palelu silti lopu.
Istun keskellä huonetta alusvaatteisillani, en halua koskettaa mitään enkä kestä mitään ihoani vasten. En jaksa tuntea mitään.
Jos halaa oikein kovaa, keskushermosto rentoutuu ja vapina lakkaa, verenkierto hidastuu eikä tarvitse enää haukkoa henkeä.
Minä en jaksa enää. Olla. Tällainen. Miksen edes kerran olisi ehjä ja kokonainen?
Istun keskellä huonetta alusvaatteisillani, en halua koskettaa mitään enkä kestä mitään ihoani vasten. En jaksa tuntea mitään.
Jos halaa oikein kovaa, keskushermosto rentoutuu ja vapina lakkaa, verenkierto hidastuu eikä tarvitse enää haukkoa henkeä.
Minä en jaksa enää. Olla. Tällainen. Miksen edes kerran olisi ehjä ja kokonainen?
tiistai 30. marraskuuta 2010
katkeamia
Eilen aloin lukea iltarukousta mutta purskahdin itkuun jo siinä kohdassa, kun toivotin hyvää yötä lemmikkihiirelle ja -kanille, jotka minulla oli joskus ala-asteella. Olen lukenut saman rimpsun iltaisin niin kauan kuin muistan. Ja vieläkään minulla ei ole ketään tärkeämpää kuin kaksikymmentä vuotta sitten kuolleet häkkieläimet.
Eikö sellaisina päivinä ole lupa jäädä sairauslomalle, kun kymmenen tunnin yöunien jälkeenkin on niin väsynyt, ettei jaksa työntää niitä kolmea täkkiä päältään?
Eikö sellaisina päivinä ole lupa jäädä sairauslomalle, kun kymmenen tunnin yöunien jälkeenkin on niin väsynyt, ettei jaksa työntää niitä kolmea täkkiä päältään?
sunnuntai 28. marraskuuta 2010
jääkarhujen ja karibujen maasta
Makaan sängyssä kolmen täkin alla, kahdet villasukat jalassa, sormikkaat kädessä ja ruusuhuivi pään ympärille kiedottuna. Niin kuin pakkasen alta pakoon hätyytetyt romanialaismummot. Makaan siinä kaksi tuntia, ennen kuin lämpenen. Jää, se on minun sisälläni.
Keskipäivällä tämä maa on hetken kaunis. Kalpea aurinko maalaa Pasilan ratapihan ja Töölönlahden sinertävänvalkoiseksi, lumi hehkuu timantteja. Silmiään ei voi räpäyttää, ettei menettäisi yhtään hetkeä. Kohta valo taittuu pimeäksi ja viikon päästä, kun seuraavan kerran olisi aikaa katsoa, sitä on jäljellä vieläkin vähemmän.
Puoli kahdelta naiset sanovat ”vielä on tunti valoisaa, se riittää”. Ne uskovat siihen mutta minä tiedän, ei se riitä mihinkään, alkuunkaan. Ei kukaan elä tästä pimeästä.
Tässä maassa kauneus on aina jotain kipeää ja nopeasti hiipuvaa. Se hipaisee meitä ja jättää jälkeensä pelkän ikävän. Miten meistä koskaan olisi voinut tulla ehjiä täällä.
(Nämä katkelmat, minun on pakko kirjoittaa ne, vaikka ne tuntuvatkin keskeneräisiltä. Minun on pakko kirjoittaa jotain, kun en uskalla sitä, mikä sisällä hiertää. Minun on pakko kirjoittaa auki edes pieniä solmuja.)
Keskipäivällä tämä maa on hetken kaunis. Kalpea aurinko maalaa Pasilan ratapihan ja Töölönlahden sinertävänvalkoiseksi, lumi hehkuu timantteja. Silmiään ei voi räpäyttää, ettei menettäisi yhtään hetkeä. Kohta valo taittuu pimeäksi ja viikon päästä, kun seuraavan kerran olisi aikaa katsoa, sitä on jäljellä vieläkin vähemmän.
Puoli kahdelta naiset sanovat ”vielä on tunti valoisaa, se riittää”. Ne uskovat siihen mutta minä tiedän, ei se riitä mihinkään, alkuunkaan. Ei kukaan elä tästä pimeästä.
Tässä maassa kauneus on aina jotain kipeää ja nopeasti hiipuvaa. Se hipaisee meitä ja jättää jälkeensä pelkän ikävän. Miten meistä koskaan olisi voinut tulla ehjiä täällä.
(Nämä katkelmat, minun on pakko kirjoittaa ne, vaikka ne tuntuvatkin keskeneräisiltä. Minun on pakko kirjoittaa jotain, kun en uskalla sitä, mikä sisällä hiertää. Minun on pakko kirjoittaa auki edes pieniä solmuja.)
täällä taas
Itku tulee hetkissä. Pienestä tytöstä, joka retuuttaa pehmojääkarhuaan, kuin uskoisi vielä että se riittää turvaksi koko maailmaa vastaan. Naisesta, joka polvistuu pakkasessa kyyhöttävän kerjäläisen vierelle. Mummosta, joka kiittää kolmesti kun avaan oven.
Silloin, kun tiskaan suurinta ja terävintä keittiöveistä ja olen melkein liian varomaton.
Tärisevin käsin kauhon suuhun vettä ja lumelääkkeitä. Peilistä näen tyhjät silmät enkä usko, että voisin koskaan muuttua tästä.
Silloin, kun tiskaan suurinta ja terävintä keittiöveistä ja olen melkein liian varomaton.
Tärisevin käsin kauhon suuhun vettä ja lumelääkkeitä. Peilistä näen tyhjät silmät enkä usko, että voisin koskaan muuttua tästä.
lauantai 27. marraskuuta 2010
pelon ilmapiiri
Iltaisin kuvittelen, miltä tuntuisi painaa selkä jonkun lämmintä rintaa vasten. Teen peitoista reunat maailmalle mutta niiden kainaloissa en osaa enää levätä.
Kuinka kauan kestää, että alkaa nukkua pyjamassa toisen vieressä? Minun rakkauteni ei ole koskaan jatkunut niin pitkään.
Maalaan taas piiloon vanhan, tylsän ja väsyneen. Puen hymyn ja punaisen mekon. En minä välitä.
Kuinka kauan kestää, että alkaa nukkua pyjamassa toisen vieressä? Minun rakkauteni ei ole koskaan jatkunut niin pitkään.
Maalaan taas piiloon vanhan, tylsän ja väsyneen. Puen hymyn ja punaisen mekon. En minä välitä.
torstai 25. marraskuuta 2010
suurempi kiire kokemaan, olemas olemaan
Minä olen väsynyt, en pahasti enkä niin, ettei siitä pääsisi yli. Mutta väsynyt. Kaikkiin niihin tavallisiin asioihin. Ja sitten tähän, miten sen sanoisi, ikävään? Siihen ainaiseen juoksuun, kun ihmiset tulevat ja menevät eikä kukaan pysähdy tähän vierelle. Tai voi se olla niinkin, että minä en pysähdy. En uskalla. Mutten jaksaisi tätä vuoteesta toiseen hyppäämistäkään enää. Onhan tästä puhuttu, loputtoman pitkästi.
Yksi parhaista tytöistä puhui minulle tänään täydellisestä pojasta. Siihen minä voisin kuulemma rakastua. Ja minä vastasin "ei ne täydelliset pojat koskaan minua halua". Mutta se poika, se on kuulemma sellainen, joka tykkää särökkäistä tytöistä.
Minusta on hyvä olla särökäs ja että joku sanoo niin, ja että siitä kannattaisi vielä tykätä. Vaikken minä sen enempään uskokaan.
Yksi parhaista tytöistä puhui minulle tänään täydellisestä pojasta. Siihen minä voisin kuulemma rakastua. Ja minä vastasin "ei ne täydelliset pojat koskaan minua halua". Mutta se poika, se on kuulemma sellainen, joka tykkää särökkäistä tytöistä.
Minusta on hyvä olla särökäs ja että joku sanoo niin, ja että siitä kannattaisi vielä tykätä. Vaikken minä sen enempään uskokaan.
keskiviikko 24. marraskuuta 2010
naimisiin sun kanssa vasta taivaassa meen - silloin susta kunnon naisen teen
Luin jostain roskalehdestä jutun miehestä (sekin oli ehkä 27-vuotias), joka oli maannut 600 naisen kanssa. Sillä oli vaimokin. Eikä se pitänyt itseään seksiriippuvaisena. Se vain sanoi, että oli lapsena koulukiusattu ja ottaa nyt saatavansa takaisin.
Minä en sentään ole maannut 600 miehen kanssa. Mutta minä keräilen sulkia hattuun. Minä olen huomionarkkari. En voi vastustaa kauniita hymyjä. Häpeilemättömiä katseita. Kehuja. Huumaannun siitä tunteesta, kun saan jonkun kiedottua pikkusormeni ympäri. Kun ne tanssivat minun pillini mukaan. Ja pojat, ne kietoutuvat. Ja ne tanssivat. Tai niin minä luulen. Ehkä ne selän takana luulevat tanssittaneensa minua. Ehkä olemme kaikki ihan yhtä väärässä.
Minä en koskaan ollut se tyttö, jonka perään huokailtiin. Vuosikausia haaveilin siitä, että puhkeaisin kukkaan niin kuin kaikki ne tytöt SinäMinän novelleissa aina kesälomien jälkeen. Sitten ne kaikki huomaisivat minut ja tajuaisivat, miten paljon ovat menettäneet sillä minä en koskaan huolisi niitä.
Ehkä jotain tapahtui. Ehkä minä puhkesin kukkaan, huomaamattani. Yhtäkkiä ne näkivät minut eivätkä ne voineet enää irrottaa silmiään minusta. Ainakaan ennen aamua. Arjen kalpeassa valossa minussa ei ole enää mitään ja näistä jutuista vaietaan. Niin minä ainakin luulen ja valitsen aina ne kaikkein mahdottomimmat. En koskaan niitä, joilla on lempeä katse. Enkä ikinä niitä, jotka aamulla kyselevät asioita. Ne minä unohdan. Ja ne lähtevät, unohtavat ja rakastuvat toisiin tyttöihin. Kosivat ja menevät naimisiin ja ne tytöt saavat sen täydellisen sukunimenkin. Ja minulla, minulla on sentään monta sulkaa hatussa.
Onko mitään enempää olemassakaan?
Minä en sentään ole maannut 600 miehen kanssa. Mutta minä keräilen sulkia hattuun. Minä olen huomionarkkari. En voi vastustaa kauniita hymyjä. Häpeilemättömiä katseita. Kehuja. Huumaannun siitä tunteesta, kun saan jonkun kiedottua pikkusormeni ympäri. Kun ne tanssivat minun pillini mukaan. Ja pojat, ne kietoutuvat. Ja ne tanssivat. Tai niin minä luulen. Ehkä ne selän takana luulevat tanssittaneensa minua. Ehkä olemme kaikki ihan yhtä väärässä.
Minä en koskaan ollut se tyttö, jonka perään huokailtiin. Vuosikausia haaveilin siitä, että puhkeaisin kukkaan niin kuin kaikki ne tytöt SinäMinän novelleissa aina kesälomien jälkeen. Sitten ne kaikki huomaisivat minut ja tajuaisivat, miten paljon ovat menettäneet sillä minä en koskaan huolisi niitä.
Ehkä jotain tapahtui. Ehkä minä puhkesin kukkaan, huomaamattani. Yhtäkkiä ne näkivät minut eivätkä ne voineet enää irrottaa silmiään minusta. Ainakaan ennen aamua. Arjen kalpeassa valossa minussa ei ole enää mitään ja näistä jutuista vaietaan. Niin minä ainakin luulen ja valitsen aina ne kaikkein mahdottomimmat. En koskaan niitä, joilla on lempeä katse. Enkä ikinä niitä, jotka aamulla kyselevät asioita. Ne minä unohdan. Ja ne lähtevät, unohtavat ja rakastuvat toisiin tyttöihin. Kosivat ja menevät naimisiin ja ne tytöt saavat sen täydellisen sukunimenkin. Ja minulla, minulla on sentään monta sulkaa hatussa.
Onko mitään enempää olemassakaan?
kaikki on mahollista mut mihi hintaa?
On niitä joita rakastetaan. Ja niitä joiden mukaan lähdetään aamuyöstä, kun kuvitellaan ettei kukaan näe. Tai kun on jo niin myöhä, ettei silläkään ole väliä. Kaikkein vaikeinta on löytää se, jonka kanssa olisi valmis tekemään molemmat.
Tätä asiaa, tätä rakkaus-asiaa olen miettinyt viime päivinä enemmän kuin mitään. Mutta sitä en tunnusta.
Tätä asiaa, tätä rakkaus-asiaa olen miettinyt viime päivinä enemmän kuin mitään. Mutta sitä en tunnusta.
sunnuntai 21. marraskuuta 2010
paitsioansa
Joinakin päivinä olen se tyttö, joka soittaa papille ja valitsee arkun. Se tyttö, joka kasvoi aikuiseksi järjestäessään hautajaisia. Se tyttö, jolla on surua silmissä. Se tyttö, joka selviää mistä tahansa. Se on raskas taakka ja kun sen ottaa harteilleen, ei sitä koskaan voi enää laskea.
Joinain iltoina olen höyhenenkevyt. Olen pelkkiä liehuvia helmoja, hattarakiharoita ja kirkkaanpunaista kynsilakkaa. Hymyilen ujosti ja lähden vieraiden poikien matkaan.
Sitten olen näkymätön. Istun omassa pienessä kuutiossani ja ihmiset kulkevat ohitseni, lävitseni, ylitseni eivätkä huomaakaan. Vain kellokortti tietää, että olen olemassa. Ja minä olen varma, etten osaa ja ettei tämä ole minua varten. Eikä kukaan todista sitä vääräksi.
Yhtäkkiä mikään ei olekaan niin kuin piti. Minusta ei tullut mitään sellaista, mitä ajattelin. Mitä muut ajattelivat. Enää kukaan ei edes kysy. Näkyyhän se päällepäinkin: ei sillä ole sormusta eikä pyöreää mahaa. Mitä muuta voisi olla?
Ensimmäistä kertaa tuntuu siltä, että tämä pimeä kaataa minut. En pysty mihinkään. En ole se ruusuilla tanssiva pariisitar. En seesteinen tyttö, jolle riittää onneksi luomumaito ja kirjahyllyt. En tähtioppilas, en kympin tyttö enkä isänmaan toivo.
Taas kerran minä olen se, joka jähmettyy paikoilleen. Jotain pahaa tässä hetkessä on, kun se ei anna minun edes kirjoittaa. Istun vain tässä ja hengitän paperipussiin.
Joinain iltoina olen höyhenenkevyt. Olen pelkkiä liehuvia helmoja, hattarakiharoita ja kirkkaanpunaista kynsilakkaa. Hymyilen ujosti ja lähden vieraiden poikien matkaan.
Sitten olen näkymätön. Istun omassa pienessä kuutiossani ja ihmiset kulkevat ohitseni, lävitseni, ylitseni eivätkä huomaakaan. Vain kellokortti tietää, että olen olemassa. Ja minä olen varma, etten osaa ja ettei tämä ole minua varten. Eikä kukaan todista sitä vääräksi.
Yhtäkkiä mikään ei olekaan niin kuin piti. Minusta ei tullut mitään sellaista, mitä ajattelin. Mitä muut ajattelivat. Enää kukaan ei edes kysy. Näkyyhän se päällepäinkin: ei sillä ole sormusta eikä pyöreää mahaa. Mitä muuta voisi olla?
Ensimmäistä kertaa tuntuu siltä, että tämä pimeä kaataa minut. En pysty mihinkään. En ole se ruusuilla tanssiva pariisitar. En seesteinen tyttö, jolle riittää onneksi luomumaito ja kirjahyllyt. En tähtioppilas, en kympin tyttö enkä isänmaan toivo.
Taas kerran minä olen se, joka jähmettyy paikoilleen. Jotain pahaa tässä hetkessä on, kun se ei anna minun edes kirjoittaa. Istun vain tässä ja hengitän paperipussiin.
keskiviikko 17. marraskuuta 2010
jäässä
Uusi työ tekee minut epävarmaksi. Se saa minut ajattelemaan, etten osaa mitään. Ja samalla kaikki muukin rakoilee, murenee, pirstoutuu, sumenee.
Pitäisi nauraa enemmän. Innostua. Niin kuin tänään typötyhjällä ja huuruavan kylmällä Olympiastadionilla. Sivusilmällä näin sen maailman ihanimman pojan ja se näytti vieläkin kauniimmalta kuin niissä kuvissa joita katselen iltaisin. Ja silti minä käänsin katseeni ja ihailin loppuillan vain Suomen omaa kuningasta. Merkillinen, poikamainen asia niin etten osaa edes selittää mitä kaikkea siinä minulle on. Ja se sivusilmäys riitti tänään, nostamaan hymynkin huulille. Leikisti en edes huomannut.
Pitäisi luottaa enemmän.
Pitäisi nauraa enemmän. Innostua. Niin kuin tänään typötyhjällä ja huuruavan kylmällä Olympiastadionilla. Sivusilmällä näin sen maailman ihanimman pojan ja se näytti vieläkin kauniimmalta kuin niissä kuvissa joita katselen iltaisin. Ja silti minä käänsin katseeni ja ihailin loppuillan vain Suomen omaa kuningasta. Merkillinen, poikamainen asia niin etten osaa edes selittää mitä kaikkea siinä minulle on. Ja se sivusilmäys riitti tänään, nostamaan hymynkin huulille. Leikisti en edes huomannut.
Pitäisi luottaa enemmän.
tiistai 16. marraskuuta 2010
maybe we have to get a little messed up before we can step up
"If there’s a crisis you don’t freeze. You move forward. You get the rest of us to move forward because you’ve seen worse. You’ve survived worse. And you know we’ll survive too.
You say you’re all dark and twisty. It’s not a flaw. It’s a strength. It makes you who you are."
- Grey's anatomy
You say you’re all dark and twisty. It’s not a flaw. It’s a strength. It makes you who you are."
- Grey's anatomy
you don't always have to hold your head higher than your heart
Jossakin - minussa - on lukko, jota en osaa avata. Se saa minut epäilemään. Eniten itseäni.
maanantai 15. marraskuuta 2010
käännä toinen poski
Vaikeinta on olla vain surullinen, ilman yhtään vihaa.
Minun maailmani ei enää kaadu yhdestä puuskasta. Minä en enää makaa päiväkausia pimeässä. Minä en enää vello, mutta minun on saatava olla tämä. Tyttö joka on liimattu kokoon palasista.
Minun perheeni on rikki ja siksi tarvitsen uuden. En heitä menemään niitä vanhoja, mutta tarraan tiukasti kiinni jokaiseen, joka uskaltaa pysähtyä minun kohdallani. Minä tarvitsen ihmisiä, ystäviä. Nyt vasta minä uskallan sanoa sen ääneen. Mutta sekään ei riitä.
Minä yritän rakentaa siltoja, siteitä, verkkoja. Joka kerta kun rakennan uuden palan, joku vetää pois jonkun toisen. Minun elämäni on kuin Babelin torni, älkää jumalauta heiluttako sitä pöytää.
Minun maailmani ei enää kaadu yhdestä puuskasta. Minä en enää makaa päiväkausia pimeässä. Minä en enää vello, mutta minun on saatava olla tämä. Tyttö joka on liimattu kokoon palasista.
Minun perheeni on rikki ja siksi tarvitsen uuden. En heitä menemään niitä vanhoja, mutta tarraan tiukasti kiinni jokaiseen, joka uskaltaa pysähtyä minun kohdallani. Minä tarvitsen ihmisiä, ystäviä. Nyt vasta minä uskallan sanoa sen ääneen. Mutta sekään ei riitä.
Minä yritän rakentaa siltoja, siteitä, verkkoja. Joka kerta kun rakennan uuden palan, joku vetää pois jonkun toisen. Minun elämäni on kuin Babelin torni, älkää jumalauta heiluttako sitä pöytää.
sunnuntai 14. marraskuuta 2010
katso
sulkaripset
kauniit
silmissä suora katse
ei aina avoin
ei aina varma
mutta suora
eivätkö ne olekin vähän vinot?
ja poskipäät
slaavilaiset
leukaperät, leveät, voimakkaat
sinun leukasi.
eikä koskaan tyhjä, ilmeetön.
tällainen minusta tuli:
sulkaripsinen tyttö.
tänään ei enempää.
katso isi,
tällainen minusta tuli.
kauniit
silmissä suora katse
ei aina avoin
ei aina varma
mutta suora
eivätkö ne olekin vähän vinot?
ja poskipäät
slaavilaiset
leukaperät, leveät, voimakkaat
sinun leukasi.
eikä koskaan tyhjä, ilmeetön.
tällainen minusta tuli:
sulkaripsinen tyttö.
tänään ei enempää.
katso isi,
tällainen minusta tuli.
sunnuntai 7. marraskuuta 2010
kympin tyttö
Viikonlopun aamut ovat olleet jotenkin tahmeita. Sillä tavalla alakuloisia kuin aamut Ranskassa olivat jos olin nukkunut liian pitkään. Täällä en koskaan nuku liian pitkään. Enkä enää valvokaan.
Yhdeksään päivään en tehnyt muuta kuin töitä. Aamusta iltaan, sadatta tuntia. Kokouksissa peittelin haukotuksia, iltaisin itkin väsymystä. Ei sellainen ole elämää. Onneksi, onneksi tulivat nämä vapaapäivät. Nyt olen taas paljon kokonaisempi, ehjempi. Vaikka käsillä ovat vuoden vaikeimmat viikot.
Silti huomenna jaksan taas mennä. Ja nauttia siitä. Korkokenkien kopinasta. Paperipinoista, jotka yhdessä viikossa ehtivät täyttää minunkin pöytäni. Virkamiesten hillityistä hymyistä. Palavereista. Aikuisten töistä.
Vaikka se työ, oikea työ tuntuu kummalliselta. Viime viikolla olin vielä kirjakaupan tyttö, tennarit jalassa ja huppu päässä. Työmatkoilla kuuntelen Ruudolfia, on pakko saada pitää kiinni jostain tutusta. Ei minun elämäni ole virkamiehen elämää. Ja päinvastoin.
Ja silti ne uskovat, että minusta voisi olla siihen. Antavat minun tehdä ihan oikeita töitä. Kirjoittaa lauseita joidenkin tärkeämpien suihin. Puhuvat siitä, mikä minusta voisi tulla isona. Antavat minulle vastuita ja oikeuksia. Ja minä nyökkään ja hymyilen ja luen ja kirjoitan. Maahanmuuttajien lapsista ja töistä. Inkeriläisistä ja ihmiskaupasta. Jos en olisi ollut niin väsynyt, olisin ollut huumaantunut. Tämä on juuri sitä mitä haluan. Se tuntuu älyttömältä. Ja vähän pelottavalta. Samalta kuin jos harrastuksesta tulisi yhtäkkiä työ.
Tähän minä tulin. Tätä minä aina odotin. Vielä en tiedä, mitä teen helmikuussa. Mutta nyt teen tätä. Toissaviikolla halusin tutkijaksi. Nyt virkamiesuralle. Olen vietävissä ja vähän pelkään, että uppoan tähän. Mutta mikä minulla on upotessa.
Olen silti käynyt teatterissa ja hierojalla. Lukenut kirjoja. Keittänyt valkosipulikeittoa ja leiponut sämpylöitä. Käynyt lenkillä, nähnyt auringon ja raekuuron ja taas auringon. Sattumalta vanhan työkaverin. Kutsunut kylään. Kävellyt hautausmaalla. Katsonut Greyn anatomiaa ja kirjoittanut puoli sivua romaania. Lakannut kynnet. Opiskellut hollantia. Pessyt ja silittänyt. Polttanut kynttilöitä. Niistä en irrota.
Yhdeksään päivään en tehnyt muuta kuin töitä. Aamusta iltaan, sadatta tuntia. Kokouksissa peittelin haukotuksia, iltaisin itkin väsymystä. Ei sellainen ole elämää. Onneksi, onneksi tulivat nämä vapaapäivät. Nyt olen taas paljon kokonaisempi, ehjempi. Vaikka käsillä ovat vuoden vaikeimmat viikot.
Silti huomenna jaksan taas mennä. Ja nauttia siitä. Korkokenkien kopinasta. Paperipinoista, jotka yhdessä viikossa ehtivät täyttää minunkin pöytäni. Virkamiesten hillityistä hymyistä. Palavereista. Aikuisten töistä.
Vaikka se työ, oikea työ tuntuu kummalliselta. Viime viikolla olin vielä kirjakaupan tyttö, tennarit jalassa ja huppu päässä. Työmatkoilla kuuntelen Ruudolfia, on pakko saada pitää kiinni jostain tutusta. Ei minun elämäni ole virkamiehen elämää. Ja päinvastoin.
Ja silti ne uskovat, että minusta voisi olla siihen. Antavat minun tehdä ihan oikeita töitä. Kirjoittaa lauseita joidenkin tärkeämpien suihin. Puhuvat siitä, mikä minusta voisi tulla isona. Antavat minulle vastuita ja oikeuksia. Ja minä nyökkään ja hymyilen ja luen ja kirjoitan. Maahanmuuttajien lapsista ja töistä. Inkeriläisistä ja ihmiskaupasta. Jos en olisi ollut niin väsynyt, olisin ollut huumaantunut. Tämä on juuri sitä mitä haluan. Se tuntuu älyttömältä. Ja vähän pelottavalta. Samalta kuin jos harrastuksesta tulisi yhtäkkiä työ.
Tähän minä tulin. Tätä minä aina odotin. Vielä en tiedä, mitä teen helmikuussa. Mutta nyt teen tätä. Toissaviikolla halusin tutkijaksi. Nyt virkamiesuralle. Olen vietävissä ja vähän pelkään, että uppoan tähän. Mutta mikä minulla on upotessa.
Olen silti käynyt teatterissa ja hierojalla. Lukenut kirjoja. Keittänyt valkosipulikeittoa ja leiponut sämpylöitä. Käynyt lenkillä, nähnyt auringon ja raekuuron ja taas auringon. Sattumalta vanhan työkaverin. Kutsunut kylään. Kävellyt hautausmaalla. Katsonut Greyn anatomiaa ja kirjoittanut puoli sivua romaania. Lakannut kynnet. Opiskellut hollantia. Pessyt ja silittänyt. Polttanut kynttilöitä. Niistä en irrota.
torstai 4. marraskuuta 2010
keskiviikko 3. marraskuuta 2010
aikuisten töissä
kellokortti.
virkamerkki.
ihmiskauppa.
ja humps
en ehdi ajatella
edes sitä poikaa
työpuhelimesta
ei saisi
soittakaan
illalla keitän
unelmankevyttä puolukkapuuroa
vaikka olen liian väsynyt nostamaan lusikkaa
virkamerkki.
ihmiskauppa.
ja humps
en ehdi ajatella
edes sitä poikaa
työpuhelimesta
ei saisi
soittakaan
illalla keitän
unelmankevyttä puolukkapuuroa
vaikka olen liian väsynyt nostamaan lusikkaa
torstai 28. lokakuuta 2010
niin kuin jossain tv-sarjassa
On hetkiä, jolloin nojaan kyynärpääni myyntitiskiin ja pään kämmeniin, tuijotan kirjapinoja mitään näkemättä ja hymyilen typerästi. Pudistan päätäni; en sittenkään ole ihan varma, mikä kaikki on totta. Vasemman solisluuni alla on kipeä sinelmä, kosketan sitä kun en usko. Siihen sinä puskit otsaasi.
Hymyilen messuvieraille niin, että poskilihaksia kiristää. Hammaslääkäri sanoi, että se johtuu stressistä, mutta oikeasti minä vain hymyilen. Aidommin kuin uskoisin.
Kirjakaupan mummo sanoi luettuaan Nummen Karkkipäivän: "Minä ajattelin, että sinusta voisi tulla hyvä sosiaalityöntekijä". Eikä se tiennyt, että juuri se minusta piti tulla. Ja lopulta minusta tuli hyvä niin monessa asiassa.
Hymyilen messuvieraille niin, että poskilihaksia kiristää. Hammaslääkäri sanoi, että se johtuu stressistä, mutta oikeasti minä vain hymyilen. Aidommin kuin uskoisin.
Kirjakaupan mummo sanoi luettuaan Nummen Karkkipäivän: "Minä ajattelin, että sinusta voisi tulla hyvä sosiaalityöntekijä". Eikä se tiennyt, että juuri se minusta piti tulla. Ja lopulta minusta tuli hyvä niin monessa asiassa.
keskiviikko 27. lokakuuta 2010
päälaellaan
Yhtäkkiä tapahtuu kaikki, mistä olen haaveillut. Täydellinen työpaikka ja se sunnuntai-iltojen poika, joka tekee keskiviikoistakin vähän pyhiä. Virkamatkoja melkein ulkomaille ja sylejä, joihin hukkuu.
Ja minä, en edes yritä ymmärtää. Otan lasin viiniä, palan vuohenjuustoa ja kirjoitan Pariisin-ystäville. He tuntevat huikentelevaisuuden. Ja he katsovat sitä hyvällä, lempeästi.
Ja minä, en edes yritä ymmärtää. Otan lasin viiniä, palan vuohenjuustoa ja kirjoitan Pariisin-ystäville. He tuntevat huikentelevaisuuden. Ja he katsovat sitä hyvällä, lempeästi.
maanantai 25. lokakuuta 2010
sano taas: hei tyttökulta, sä kuulut mun kainalooni
Valimon juna-asemalla, viiltävässä tuulessa, sepitin jo ensimmäiset lauseet tähän tekstiin, mutta nyt nekin ovat kadonneet. En uskaltanut ajatella pidemmälle, muistikirja ei koskaan ole mukana yhtä aikaa ajatusten kanssa. Haluaisin kantaa sitä aina mukanani ja samalla pelkään, että muistikirja tekisi minusta yhtä hullun kuin niistä seitsemänkymmentäluvulla väitöskirjojaan kirjoittaneista Etlan tutkijoista joista äiti aina kertoo.
Sanat pakenevat minua. Haluaisin kirjoittaa siitä pojasta, joka suuteli minua kylmin huulin tähtitaivaan alla, mutta pelkään että se oli pelkkää unta. Juna-asemalla muistin senkin ja villiintynyt perhoslauma lehahti siivilleen minun mahanpohjassani. En koskaan osaa olla niin huoleton kuin luulen. Haluaisin, että siinä pojassa olisi jotain kirjoitettavaa.
Haluaisin kirjoittaa kirkkohäistä, ammattiylpeydestä, siitä miltä tuntuu kun kukaan ei ymmärrä ja miltä tuntuu kun yhtäkkiä huomaa, että juuri tässä on oikea paikka ja kaikki nämä ihmiset tässä ympärilläkin tietävät sen.
Haluaisin kirjoittaa muistikirjoja, väitöskirjoja, kaikenlaisia kirjoja joita ihmiset panisivat kirjahyllyihinsä ja ihailisivat ja ottaisivat sitten uudelleen käteensä ja lukisivat taas! Mutten osaa muuta kuin näitä haparoivia sanoja.
Naapurinpojan naisvieras huutaa taas, korkealta niin kuin kurjet.
Sanat pakenevat minua. Haluaisin kirjoittaa siitä pojasta, joka suuteli minua kylmin huulin tähtitaivaan alla, mutta pelkään että se oli pelkkää unta. Juna-asemalla muistin senkin ja villiintynyt perhoslauma lehahti siivilleen minun mahanpohjassani. En koskaan osaa olla niin huoleton kuin luulen. Haluaisin, että siinä pojassa olisi jotain kirjoitettavaa.
Haluaisin kirjoittaa kirkkohäistä, ammattiylpeydestä, siitä miltä tuntuu kun kukaan ei ymmärrä ja miltä tuntuu kun yhtäkkiä huomaa, että juuri tässä on oikea paikka ja kaikki nämä ihmiset tässä ympärilläkin tietävät sen.
Haluaisin kirjoittaa muistikirjoja, väitöskirjoja, kaikenlaisia kirjoja joita ihmiset panisivat kirjahyllyihinsä ja ihailisivat ja ottaisivat sitten uudelleen käteensä ja lukisivat taas! Mutten osaa muuta kuin näitä haparoivia sanoja.
Naapurinpojan naisvieras huutaa taas, korkealta niin kuin kurjet.
sunnuntai 24. lokakuuta 2010
ei mitään sanottavaa
Tänään neuloin vain sukkia, liian isoja villasukkia yhdelle sivaripojalle. Tein pannukakkua. Värjäsin hiukset ja lakkasin kynnet. Luin kirjoja. Keitin kasviskeittoa.
En kävellyt kauppaan. En vienyt paketteja postiin. En kirjoittanut gradua. En käynyt juoksemassa. En edes ulkona. En taaskaan nähnyt sitä sunnuntai-iltojen poikaa vaikka piti.
Ehkä meitä molempia pelottaa.
En kirjoittanut mitään järkevää.
En kävellyt kauppaan. En vienyt paketteja postiin. En kirjoittanut gradua. En käynyt juoksemassa. En edes ulkona. En taaskaan nähnyt sitä sunnuntai-iltojen poikaa vaikka piti.
Ehkä meitä molempia pelottaa.
En kirjoittanut mitään järkevää.
perjantai 22. lokakuuta 2010
haluaisin aloittaa jokaisen aamun kuohuviinilasillisella
Aamulla ensimmäisenä, kello 09:18, minulle tyrkättiin käteen kuohuviinilasi. Odotin kakkukahveja, mutta joskus päivä on hyvä aloittaa vähän kimaltavammin. Asiakkaillekin oli helpompi hymyillä.
Palkkatöistä juoksin vapaaehtoistöihin; hymyilin, neuvoin, järjestin ja rohkaisin. Ja minulle sanottiin: "sä oot ihmeen järjestelmällinen, se on niin huojentavaa". Minulle, joka sunnuntaina sain loppuun kahden ja puolen kuukauden siivousurakan. Maanantai-iltana mietin: nyt saisin puolessa tunnissa tämän asunnon sellaiseen kuntoon, että voisin pyytää vieraita. Tänään aamulla laskin, että aikaa menisi jo tunti. Ei olla vielä kriisissä, muttei kaukanakaan.
On hassua, miten vähän joskus uskoo itseensä. Ja miten paljon joku muu uskoo. Miten erilaisena ne minut näkevät. Sitä kun osaisin mainostaa, ei olisi mitään hätää.
Kuohuviinin jälkeen olen juonut kahdeksan lasia arkiviiniä. Puhunut vähän ranskaa. Puhunut perheestä, siitä hyväksymisen tarpeesta. Flirttaillut kahdelle pojalle, ja sitten muutamalle muulle.
Voiko olla yhtä aikaa huolimaton ja järjestelmällinen?
Palkkatöistä juoksin vapaaehtoistöihin; hymyilin, neuvoin, järjestin ja rohkaisin. Ja minulle sanottiin: "sä oot ihmeen järjestelmällinen, se on niin huojentavaa". Minulle, joka sunnuntaina sain loppuun kahden ja puolen kuukauden siivousurakan. Maanantai-iltana mietin: nyt saisin puolessa tunnissa tämän asunnon sellaiseen kuntoon, että voisin pyytää vieraita. Tänään aamulla laskin, että aikaa menisi jo tunti. Ei olla vielä kriisissä, muttei kaukanakaan.
On hassua, miten vähän joskus uskoo itseensä. Ja miten paljon joku muu uskoo. Miten erilaisena ne minut näkevät. Sitä kun osaisin mainostaa, ei olisi mitään hätää.
Kuohuviinin jälkeen olen juonut kahdeksan lasia arkiviiniä. Puhunut vähän ranskaa. Puhunut perheestä, siitä hyväksymisen tarpeesta. Flirttaillut kahdelle pojalle, ja sitten muutamalle muulle.
Voiko olla yhtä aikaa huolimaton ja järjestelmällinen?
torstai 21. lokakuuta 2010
ota hitaammin
Eilen unohdin kännykän kotiin. En käytä sitä koskaan, en vastaa, en kuule edes kun se soi. Eilen olin saanut kolme puhelua ja yhden viestin. Ja aika paljon sähköpostiviestejä, kun kerroin etten ole puhelimen päässä.
Kun olin lähdössä töistä, rannekello näytti itsepintaisesti 15.15. Mistä se tiesi pysähtyä samana päivänä, kun puhelimen kellokin oli kotona? Meneekö taas liian lujaa?
(Illalla kun pääsin kotiin, internetkin oli rikki.)
Kun olin lähdössä töistä, rannekello näytti itsepintaisesti 15.15. Mistä se tiesi pysähtyä samana päivänä, kun puhelimen kellokin oli kotona? Meneekö taas liian lujaa?
(Illalla kun pääsin kotiin, internetkin oli rikki.)
maanantai 18. lokakuuta 2010
naamio
Minä haluaisin muuttaa sukunimeäni, vaihtaa uskontoni ja lähteä toiseen maahan.
Mitä minä vielä pakenen?
Mitä minä vielä pakenen?
sunnuntai 17. lokakuuta 2010
bleak house
Ranskassa kodiksi riitti kolme eriparilautasta ja korkkiruuvi, kylmä ja valkoinen asuntolahuone. Siellä kodin tunsi niistä ihmisistä, joiden kanssa jakoi illallisensa, kahden euron viinipullonsa, ilonsa ja surunsa. Täällä yritän tehdä kotia siisteistä kirjahyllyistä ja puhtaista lattioista. Olen yksinäisempi kuin koskaan. Onneksi olen alkanut pitää itsestäni.
Minut kutsuttiin syntymäpäiväjuhliin Saksaan, uudeksivuodeksi Barcelonaan tai Roomaan, keväällä viikoksi laskettelemaan Ranskan alpeille. Tänään kutsuin itseni hääjuhliin Romaniaan. Silti istun yksin kotona iltaisin enkä tiedä kenelle soittaisin, eikä minulle soita kukaan muu kuin se poika, joka ei halua minusta muuta kuin sunnuntai-iltoja.
Yritin unohtaa ettei minulla ole mitään muuta tekemistä ja kuurasin koko kodin puhtaaksi. Tyhjensin viimeisetkin muuttolaatikot, siirsin huonekalut paikoilleen, silitin vaatteetkin. Yksi Ikean kassillinen odottaa kirpputoripäiviä, kaikki kirjekuoreen mahtuvat aarteet pakkasin Romanian lapsille. Risat t-paidat annoin hylättyjen kissojen taloon. Kun sain kaiken valmiiksi, sytytin kynttilät parvekkeelle ja muistin, että tänään on asunnottomien yö.
Vaikka on asunto, voi silti olla koditon. Sen opin pääsykokeessa keväällä 2003.
Minut kutsuttiin syntymäpäiväjuhliin Saksaan, uudeksivuodeksi Barcelonaan tai Roomaan, keväällä viikoksi laskettelemaan Ranskan alpeille. Tänään kutsuin itseni hääjuhliin Romaniaan. Silti istun yksin kotona iltaisin enkä tiedä kenelle soittaisin, eikä minulle soita kukaan muu kuin se poika, joka ei halua minusta muuta kuin sunnuntai-iltoja.
Yritin unohtaa ettei minulla ole mitään muuta tekemistä ja kuurasin koko kodin puhtaaksi. Tyhjensin viimeisetkin muuttolaatikot, siirsin huonekalut paikoilleen, silitin vaatteetkin. Yksi Ikean kassillinen odottaa kirpputoripäiviä, kaikki kirjekuoreen mahtuvat aarteet pakkasin Romanian lapsille. Risat t-paidat annoin hylättyjen kissojen taloon. Kun sain kaiken valmiiksi, sytytin kynttilät parvekkeelle ja muistin, että tänään on asunnottomien yö.
Vaikka on asunto, voi silti olla koditon. Sen opin pääsykokeessa keväällä 2003.
perjantai 15. lokakuuta 2010
rukka
Olen istunut kotona tämänkin perjantain. Muuttolaatikoista on purkamatta enää kolme. Äsken löysin junakortin ja teatterilipun Berliinistä. Tiesin, että nyt on liian myöhä.
Vaikka minun on ihan hyvä, olen hetki hetkeltä yksinäisempi. Ja vaikken kaipaa ketään, tahtoisin taas olla siinä sylissä johon hukuin kaksi viikkoa sitten.
Kotona on koko ajan vähemmän tavaraa. Liikaa vieläkin, mutta aina vähän vähemmän. Nyt on enemmän tilaa ajatuksille. Ja vieraille. Tutuille.
Jonakin päivänä kirjoitan kirjan äideistä ja tyttäristä. Ehkä sitten, kun olen unohtanut kaikki kipeät ajatukset, jotka niistä kahdesta sanasta tulee mieleen.
Jos kirjoittaa Riikka kaunolla ja unohtaa i-pisteet, siitä tulee Rukka. Joskus ala-asteella kirjoitin vahingossa yhteen kirjeeseen niin ja silloinkin minua pilkattiin.
Vaikka minun on ihan hyvä, olen hetki hetkeltä yksinäisempi. Ja vaikken kaipaa ketään, tahtoisin taas olla siinä sylissä johon hukuin kaksi viikkoa sitten.
Kotona on koko ajan vähemmän tavaraa. Liikaa vieläkin, mutta aina vähän vähemmän. Nyt on enemmän tilaa ajatuksille. Ja vieraille. Tutuille.
Jonakin päivänä kirjoitan kirjan äideistä ja tyttäristä. Ehkä sitten, kun olen unohtanut kaikki kipeät ajatukset, jotka niistä kahdesta sanasta tulee mieleen.
Jos kirjoittaa Riikka kaunolla ja unohtaa i-pisteet, siitä tulee Rukka. Joskus ala-asteella kirjoitin vahingossa yhteen kirjeeseen niin ja silloinkin minua pilkattiin.
torstai 14. lokakuuta 2010
lupaa minulle
Riikka,
muista miltä tuntuu olla rehellinen itselleen. Silloinkin, kun kaikki muut ovat eri mieltä. Silloinkin, kun tuntuu ettei mikään onnistu. Silloin, kun kukaan ei muista sanoa eikä tunnu huomaavan miten upea ja vahva ja hieno sinä olet.
Muista miltä tuntuu katsoa silmiin ja hymyillä aidosti. Miten helppoa lopulta on sanoa suoraan se, mitä ajattelee. Muista se, miten ihmiset reagoivat niihin sanoihin.
Muista miltä tuntuu, kun on selvinnyt jostain mistä ei koskaan luullut selviävänsä. Muista miltä tuntuu, kun vihdoin ymmärtää. Kun silmät avautuvat.
Muista, että vaikka kukaan ei olisi koskaan uskonut sinuun, ei sinun tarvitse uskoa niitä. Ja muista, että joku uskoo aina.
Muista, ettei aitous ole sitä että on täydellinen. Että heikkokin saa olla. Ja silloin kun jaksat vain itkeä, muista että sinä olet ihminen joka tuntee voimakkaasti. Eikä se ole väärin, se on rikkaus. Se olet sinä.
Muista että kasvaminen sattuu aina, niinhän kengätkin hiertävät kun ne jäävät liian pieniksi.
Ja lopulta muista, muista miltä tuntuu olla rehellinen itselleen.
muista miltä tuntuu olla rehellinen itselleen. Silloinkin, kun kaikki muut ovat eri mieltä. Silloinkin, kun tuntuu ettei mikään onnistu. Silloin, kun kukaan ei muista sanoa eikä tunnu huomaavan miten upea ja vahva ja hieno sinä olet.
Muista miltä tuntuu katsoa silmiin ja hymyillä aidosti. Miten helppoa lopulta on sanoa suoraan se, mitä ajattelee. Muista se, miten ihmiset reagoivat niihin sanoihin.
Muista miltä tuntuu, kun on selvinnyt jostain mistä ei koskaan luullut selviävänsä. Muista miltä tuntuu, kun vihdoin ymmärtää. Kun silmät avautuvat.
Muista, että vaikka kukaan ei olisi koskaan uskonut sinuun, ei sinun tarvitse uskoa niitä. Ja muista, että joku uskoo aina.
Muista, ettei aitous ole sitä että on täydellinen. Että heikkokin saa olla. Ja silloin kun jaksat vain itkeä, muista että sinä olet ihminen joka tuntee voimakkaasti. Eikä se ole väärin, se on rikkaus. Se olet sinä.
Muista että kasvaminen sattuu aina, niinhän kengätkin hiertävät kun ne jäävät liian pieniksi.
Ja lopulta muista, muista miltä tuntuu olla rehellinen itselleen.
maanantai 11. lokakuuta 2010
pihlajanmarjoja
Yhä vieläkin hyviä päiviä, yksi toisensa perään. Kirjastoja, hollannintunteja, hierojia joiden kanssa voi puhua jalkapallosta ja maahanmuutosta, lahjakirjoja, työpaikkoja, toteutumista ja poikia, joita ajatellessa tulee lämmin olo. Kettutyttö kehrää.
Syksyinen maailma on kaunis kun sitä katsoo kuumeisin silmin ja jos olen ihan rehellinen, työpäivinä on kivempaa maata kotona peiton alla teemuki kädessä ja lukea purjehdusseikkailuja kuin olla töissä.
Sairastaessa vain kaipaa aina enemmän kuin täysissä voimissa. Minä kaipaan aina jotakuta, joka paijaisi, vaikka vain ajatuksissa. Jotakuta, johon tukeutua. Niin kuin lapsena äitiä ja isää, jotka tiesivät kaiken eivätkä antaneet minkään pahan tulla.
Miten kauan kestää, että lakkaa kaipaamasta? Että oppii luottamaan siihen, että pärjää omillaan. Varsinkin, vaikka on erilainen kuin ne tai kuin ne odottivat. Milloin lakkaa janoamasta kehuja ja hyväksyntää tai edes sitä että joku ymmärtäisi?
Omistaan ei voi päästää irti, mutta voi irrottautua. Kasvaa erilleen. Mutta miksi kaikkein läheisimmät ovat joskus kaikkein kauimpana? Ja kuinka kauas kannattaa kurkottaa? Vai voisiko jo luottaa siihen, että tämä riittää. Minä riitän. Enkä tarvitse ketään kertomaan sitä.
Syksyinen maailma on kaunis kun sitä katsoo kuumeisin silmin ja jos olen ihan rehellinen, työpäivinä on kivempaa maata kotona peiton alla teemuki kädessä ja lukea purjehdusseikkailuja kuin olla töissä.
Sairastaessa vain kaipaa aina enemmän kuin täysissä voimissa. Minä kaipaan aina jotakuta, joka paijaisi, vaikka vain ajatuksissa. Jotakuta, johon tukeutua. Niin kuin lapsena äitiä ja isää, jotka tiesivät kaiken eivätkä antaneet minkään pahan tulla.
Miten kauan kestää, että lakkaa kaipaamasta? Että oppii luottamaan siihen, että pärjää omillaan. Varsinkin, vaikka on erilainen kuin ne tai kuin ne odottivat. Milloin lakkaa janoamasta kehuja ja hyväksyntää tai edes sitä että joku ymmärtäisi?
Omistaan ei voi päästää irti, mutta voi irrottautua. Kasvaa erilleen. Mutta miksi kaikkein läheisimmät ovat joskus kaikkein kauimpana? Ja kuinka kauas kannattaa kurkottaa? Vai voisiko jo luottaa siihen, että tämä riittää. Minä riitän. Enkä tarvitse ketään kertomaan sitä.
sunnuntai 10. lokakuuta 2010
101010
Tänään olin koko aamun melkein vihainen. Puhisin itsekseni, äksyilin ja halusin kiukutella koko maailmalle. Kunnes se poika viimein soitti. Sitten aloin melkein pelätä. Vanhasta muistista. Olin varma, ettei se sitä eikä tätä eikä mitään ikinä. Pohdin ja päätin kaiken valmiiksi. Ennen lähtöä kuuntelin Stellaa ja ajattelin, että kirjoitan jotain, jonka otsikoksi tulee "hyvin näyttelet sen ettet tahtois enempään".
Sitten ajattelin, että ehkä kuitenkin odotan ja katson, mitä tapahtuu. Ihan rauhassa. En pelkää etukäteen, en kompastu omiin ajatuksiini. En odota pahinta.
Eikä mitään pahaa tapahtunutkaan. Vähän hämmentyneisyyttä, joitain ujoja tunnustuksia. Kirjoja, elokuvia, tietokonepelejä ja nuoruusvuosia. Ja vatsassa perhosia, sittenkin. En vielä tiedä, onko siinä kaikki. Joskus on hyvä edetä ihan pienin askelin.
Kai tällaisessa päivässä sittenkin on ripaus taikaa.
Sitten ajattelin, että ehkä kuitenkin odotan ja katson, mitä tapahtuu. Ihan rauhassa. En pelkää etukäteen, en kompastu omiin ajatuksiini. En odota pahinta.
Eikä mitään pahaa tapahtunutkaan. Vähän hämmentyneisyyttä, joitain ujoja tunnustuksia. Kirjoja, elokuvia, tietokonepelejä ja nuoruusvuosia. Ja vatsassa perhosia, sittenkin. En vielä tiedä, onko siinä kaikki. Joskus on hyvä edetä ihan pienin askelin.
Kai tällaisessa päivässä sittenkin on ripaus taikaa.
lauantai 9. lokakuuta 2010
lauantai-iltana
Olen tehnyt kotia; järjestänyt kaikki kirjat taas omille paikoilleen. Joka kerta kun kurkkaan salaa vanhan päiväkirjan väliin, sieltä löytyy valokuvia minusta ja luxemburgilaisesta taiteilijasta. Paitsi sen yhden välistä löytyivät kaikki kuolinilmoitukset ja kuva siitä pojasta, joka ajoi mopolla päin seinää kymmenen vuotta sitten.
Nyt haluaisin pyytää jonkun kotiini, ihailemaan niitä kauniita kirjoja suorissa riveissä. Ei haittaa vaikka kaikki muu on vähän rempallaan. Sitten mentäisiin syömään simpukoita.
Minusta on tullut sellainen tyttö, joka kutsutaan uudenvuodenjuhliin Barcelonaan. Jos jään Suomeen, joudun varmaan istumaan yksin kotona koko aattoillan.
Nyt haluaisin pyytää jonkun kotiini, ihailemaan niitä kauniita kirjoja suorissa riveissä. Ei haittaa vaikka kaikki muu on vähän rempallaan. Sitten mentäisiin syömään simpukoita.
Minusta on tullut sellainen tyttö, joka kutsutaan uudenvuodenjuhliin Barcelonaan. Jos jään Suomeen, joudun varmaan istumaan yksin kotona koko aattoillan.
torstai 7. lokakuuta 2010
joskus mä juoksen kotiin kun en jaksa kävellä
Viime päivinä minusta on tuntunut, että alan olla lähellä sitä, mikä haluaisin olla. Seestynyt mieli tuntuu välillä niin kummalliselta, että mietin, onko tässä sittenkin jotain valheellista. Mutta tämä ei tunnu tyytymiseltä. En ole enää päättömästi joka suuntaan räksyttävä, vihainen nuori nainen, mutta olen valmis seisomaan asioiden takana. Olen valmis heittäytymään mutten enää tinkimään itsestäni.
En näe enää sitä pelokasta naista, joka ei uskalla avata suutaan tai seisoa suorassa. Joskus vuosi sitten olin kirjoittanut näin: ”Mutta jos rupeaa pelkäämään isoja asioita, ihan pian pelkää myös pieniä. Ja jos pelkää niitä jo nyt, on paras alkaa taistella. Puhelinsoittoja, ääneen puhumista tai aidosti hymyilemistä. Upeana olemista. Vieraiden tervehtimistä. Kysymistä. Vastaamista. Suorana seisomista. Niiden vuoksi kannattaa taistella.”
Minusta tuntuu, etten pelkää enää mitään noista. Se on huumaava tunne. Mutta kun nostaa pään pystyyn, avaa suunsa ja alkaa olla upea, joutuu laittamaan itsensä likoon. Kun ei enää voi tukeutua, vedota tai piiloutua mihinkään, on aika alasti. Heittäytymisessä ja uskaltamisessa on aina se riski, että joku tulee ja rikkoo. En pelkää enää rikki menemistä enkä sitä mitä muut ajattelevat. Mutta kun on alasti, kun ei piiloudu, on kokonaan omillaan. Kokonaan vastuussa itsestään.
Ehkä se pitää oppia, ennen kuin voi olla jonkun toisen kanssa tai toisesta vastuussa. Vasta kun oppii antamaan itselleen tilaa ja luvan, osaa antaa tilaa muillekin.
Enää minä en tee mitään vain siksi, että on pakko. Suomessa minun elämäni on kiireistä, kalenteri on koko ajan täynnä ja kaikki velvollisuudet tuntuvat suunnattoman tärkeiltä. Se kuka vaatii, on mielestään aina tärkein. Töissä pitäisi keskittyä töihin ja yliopistossa yliopistoon. Enkä minä ota kumpaakaan kevyesti. Mutten minä enää rupea kummankaan orjaksi. Kirjoitan silloin kun pitää kirjoittaa. Herään aikaisin kun pitää mennä töihin. Mutten yritä tehdä kaikkea yhtä aikaa, yhtä hyvin. Kun stressaan niin paljon, että vatsaa kivistää, huokaan syvään ja juon inkivääriteetä. Kun olen tuohtunut, en yritä väkisin istua alas tekemään sitä mikä minua tuohduttaa. En tingi unesta, en ruoka-ajoista enkä tanssitunneista. En joutilaasta vetelehtimisestä tai hyvien kirjojen lukemisesta. Lehtikasoissa hyppimisestä tai huolettomista illoista.
Muuten en millään jaksaisi olla niin varma. Pitää päätä pystyssä, katsoa silmiin ja sanoa suoraan, mitä ajattelen. Muuten en jaksaisi olla niin pirun upea.
En näe enää sitä pelokasta naista, joka ei uskalla avata suutaan tai seisoa suorassa. Joskus vuosi sitten olin kirjoittanut näin: ”Mutta jos rupeaa pelkäämään isoja asioita, ihan pian pelkää myös pieniä. Ja jos pelkää niitä jo nyt, on paras alkaa taistella. Puhelinsoittoja, ääneen puhumista tai aidosti hymyilemistä. Upeana olemista. Vieraiden tervehtimistä. Kysymistä. Vastaamista. Suorana seisomista. Niiden vuoksi kannattaa taistella.”
Minusta tuntuu, etten pelkää enää mitään noista. Se on huumaava tunne. Mutta kun nostaa pään pystyyn, avaa suunsa ja alkaa olla upea, joutuu laittamaan itsensä likoon. Kun ei enää voi tukeutua, vedota tai piiloutua mihinkään, on aika alasti. Heittäytymisessä ja uskaltamisessa on aina se riski, että joku tulee ja rikkoo. En pelkää enää rikki menemistä enkä sitä mitä muut ajattelevat. Mutta kun on alasti, kun ei piiloudu, on kokonaan omillaan. Kokonaan vastuussa itsestään.
Ehkä se pitää oppia, ennen kuin voi olla jonkun toisen kanssa tai toisesta vastuussa. Vasta kun oppii antamaan itselleen tilaa ja luvan, osaa antaa tilaa muillekin.
Enää minä en tee mitään vain siksi, että on pakko. Suomessa minun elämäni on kiireistä, kalenteri on koko ajan täynnä ja kaikki velvollisuudet tuntuvat suunnattoman tärkeiltä. Se kuka vaatii, on mielestään aina tärkein. Töissä pitäisi keskittyä töihin ja yliopistossa yliopistoon. Enkä minä ota kumpaakaan kevyesti. Mutten minä enää rupea kummankaan orjaksi. Kirjoitan silloin kun pitää kirjoittaa. Herään aikaisin kun pitää mennä töihin. Mutten yritä tehdä kaikkea yhtä aikaa, yhtä hyvin. Kun stressaan niin paljon, että vatsaa kivistää, huokaan syvään ja juon inkivääriteetä. Kun olen tuohtunut, en yritä väkisin istua alas tekemään sitä mikä minua tuohduttaa. En tingi unesta, en ruoka-ajoista enkä tanssitunneista. En joutilaasta vetelehtimisestä tai hyvien kirjojen lukemisesta. Lehtikasoissa hyppimisestä tai huolettomista illoista.
Muuten en millään jaksaisi olla niin varma. Pitää päätä pystyssä, katsoa silmiin ja sanoa suoraan, mitä ajattelen. Muuten en jaksaisi olla niin pirun upea.
sunnuntai 3. lokakuuta 2010
elää kertoakseen
Joskus kertoo elääkseen.
Viime päivinä kaikki on ollut kaunista. Mitään pahaa ei ole enkä edes mieti, milloin se taivas mahtaa pudota niskaan. Tällaisina hetkinä pitäisi muistaa elää enemmän ja kirjoittaa vähemmän. Tällaisina hetkinä se on helpompaa kuin koskaan.
Tänään yllätin itseni kokoamasta tapahtumia lauseiksi, ennen kuin ne olivat kunnolla tapahtuneetkaan. Ehkä halusin pitää kiinni täydellisestä aamusta. Ehkä tarvitsin jonkun kertomaan, että tämä ei ole kuviteltua.
Ne sanat kirjoitin punakantiseen muistivihkoon, en tänne. Tähtikuvioista, viiniköynnöksistä ja lokakuun auringosta minä en kerro. Että niissä säilyisi edes hitunen taikaa.
Viime päivinä kaikki on ollut kaunista. Mitään pahaa ei ole enkä edes mieti, milloin se taivas mahtaa pudota niskaan. Tällaisina hetkinä pitäisi muistaa elää enemmän ja kirjoittaa vähemmän. Tällaisina hetkinä se on helpompaa kuin koskaan.
Tänään yllätin itseni kokoamasta tapahtumia lauseiksi, ennen kuin ne olivat kunnolla tapahtuneetkaan. Ehkä halusin pitää kiinni täydellisestä aamusta. Ehkä tarvitsin jonkun kertomaan, että tämä ei ole kuviteltua.
Ne sanat kirjoitin punakantiseen muistivihkoon, en tänne. Tähtikuvioista, viiniköynnöksistä ja lokakuun auringosta minä en kerro. Että niissä säilyisi edes hitunen taikaa.
sunnuntai 19. syyskuuta 2010
comme d'hab
tänään huomasin
että tapaan vieläkin
useammin ranskalaisia
kuin Helsingin-ystäviäni
ja olen sentään
viettänyt täällä jo
seitsemän viikkoa
että tapaan vieläkin
useammin ranskalaisia
kuin Helsingin-ystäviäni
ja olen sentään
viettänyt täällä jo
seitsemän viikkoa
torstai 16. syyskuuta 2010
se on romanttinen hölmö
Tänään jouduin tilanteeseen, jossa istuin pyöreän pöydän ääressä pienessä huoneessa ja metrin päässä minusta istui kolme sellaista poikaa, joiden vierestä olen joskus herännyt. Huoneessa oli yhteensä neljä poikaa (ja muutama tyttö) eli osumatarkkuus oli aika hyvä joskaan ei täydellinen. Olin onneksi ehtinyt valmistautua tilanteeseen, mutten silti tiedä, olivatko kaikki näkemäni virnuilut pelkkää mielikuvitusta.
Junassa näin sellaisen suloisen vaalean sotkutukkaisen pojan, jonka näin viimeksi viime lauantaina. Silloin se auttoi minua kauppakassien kanssa ja hymyili nätisti. Kääntyi vielä katsomaan, kun lähti juna-aseman alla olevassa tunnelissa toiseen suuntaan. Hätkähdin vähän, kun tunnistin sen, mutta sitten se hymyili niin kauniisti että hymyilin takaisin.
Kotiovella olin kaivamassa avainta laukun pohjalta, kun ovesta pölähti ulos alakerran suloinen naapurinpoika, sanoi että älä suotta kaiva ja hymyili sekin. Ennen tässä talossa kukaan ei puhunut toiselleen.
Tänään tai voi olla että se oli eilen näin Kaivopihan kirjapinoja tutkimassa yhden toisen suloisen vaalean pojan, joka matkustaa minun kanssani usein junissa. Sillä on liian trendikkäät lasit ja kauniita tatuointeja käsivarsissa. Meinasin mennä sanomaan sille moi, mutta eihän se ole sopivaa. (Tänään näin kyllä Unicafen jonossa yhdet sinunkaupat. Tuli hyvä mieli, vaikkei kukaan kysynytkään minun nimeäni.)
En sentään nähnyt sitä kaunista miestä, jonka näin kerran Kuningassoundissa ja toisen kerran Flow'ssa. Päätin, että menen puhumaan sille, kun näen sen kolmannen kerran. Vaikka mikä olisi.
Joskus kun teen kotona jotain vähän noloa, käyn vaikka vessassa ovi auki, mietin: mitä jos täällä sittenkin on joku toinen? Jos minun elämässäni, minun kodissani onkin joku toinen ja minä vain unohdin sen tai en ole huomannut. Muttei ketään koskaan ole. Ja viime yönäkin vähän kipeänä ja levottomana mietin, miten hyvältä tuntuisi vain kömpiä jonkun syliin nyt. Olen palannut juurilleni.
(Tässä olisi varmaan ollut ihan tarpeeksi materiaalia yhteen paljastustehtävään...)
Junassa näin sellaisen suloisen vaalean sotkutukkaisen pojan, jonka näin viimeksi viime lauantaina. Silloin se auttoi minua kauppakassien kanssa ja hymyili nätisti. Kääntyi vielä katsomaan, kun lähti juna-aseman alla olevassa tunnelissa toiseen suuntaan. Hätkähdin vähän, kun tunnistin sen, mutta sitten se hymyili niin kauniisti että hymyilin takaisin.
Kotiovella olin kaivamassa avainta laukun pohjalta, kun ovesta pölähti ulos alakerran suloinen naapurinpoika, sanoi että älä suotta kaiva ja hymyili sekin. Ennen tässä talossa kukaan ei puhunut toiselleen.
Tänään tai voi olla että se oli eilen näin Kaivopihan kirjapinoja tutkimassa yhden toisen suloisen vaalean pojan, joka matkustaa minun kanssani usein junissa. Sillä on liian trendikkäät lasit ja kauniita tatuointeja käsivarsissa. Meinasin mennä sanomaan sille moi, mutta eihän se ole sopivaa. (Tänään näin kyllä Unicafen jonossa yhdet sinunkaupat. Tuli hyvä mieli, vaikkei kukaan kysynytkään minun nimeäni.)
En sentään nähnyt sitä kaunista miestä, jonka näin kerran Kuningassoundissa ja toisen kerran Flow'ssa. Päätin, että menen puhumaan sille, kun näen sen kolmannen kerran. Vaikka mikä olisi.
Joskus kun teen kotona jotain vähän noloa, käyn vaikka vessassa ovi auki, mietin: mitä jos täällä sittenkin on joku toinen? Jos minun elämässäni, minun kodissani onkin joku toinen ja minä vain unohdin sen tai en ole huomannut. Muttei ketään koskaan ole. Ja viime yönäkin vähän kipeänä ja levottomana mietin, miten hyvältä tuntuisi vain kömpiä jonkun syliin nyt. Olen palannut juurilleni.
(Tässä olisi varmaan ollut ihan tarpeeksi materiaalia yhteen paljastustehtävään...)
perjantai 10. syyskuuta 2010
perjantai-illan purin muuttolaatikoita
Pikkuhiljaa
alan tulla yksinäiseksi
ja huomaan miten käy
kun jättää kaiken taakseen
vaikka vuodeksi.
Tosiystävät eivät katoa.
Ne vain jakavat arkensa
nyt jonkun toisen kanssa.
alan tulla yksinäiseksi
ja huomaan miten käy
kun jättää kaiken taakseen
vaikka vuodeksi.
Tosiystävät eivät katoa.
Ne vain jakavat arkensa
nyt jonkun toisen kanssa.
tiistai 7. syyskuuta 2010
nelikirjaiminen sana
Lamaannun. Liian monta sellaista asiaa, johon pitäisi reagoida tai sitten olla välittämättä. Juuri tätä pelkään Suomessa.
Ranskalainen rakastaja kirjoitti tänään: en jaksa sinun kanssasi. En voi juosta sinun perässäsi maailman toiselta puolelta, kun et tule yhtään vastaan. Enkä minä välitä, enhän aikonut koskaan enää nähdä sitä. En aikonut mitään. Mutta minun on vaikea kestää asioita, jotka sanotaan ääneen. Etenkin, jos joku toinen avaa suunsa ensin. Minun kuuluisi olla se tyttö, joka näyttää pitkää nenää rakastajille. Se joka lipeää otteesta. Ja lopulta se olen minä, joka jää nuolemaan näppejään.
Vähän samanlainen tunne, kun pyytää entiseltä poikaystävältä apua vaikka tietää ettei pitäisi ja sitten kun se ei pääse, tuntee itsensä taas uudelleen hylätyksi.
Haluaisin ajatella keveitä, kaunista naapurinpoikaa tai pitkiä ja komeita. Minä ja perhosen siivet ja kevyet kengät ja silti raahustan eteenpäin jalkojani laahaten. Jos edes sen vertaa.
On niitä asioita, jotka naulaavat minut maahan kiinni. Gradunkirjoitus ja alkavat aikuisten työt ja harjoittelupaikkahakemusten kirjoittaminen ja ensi sunnuntainen puolimaraton enkä edes siitä taida selvitä kunnialla.
Tämä on Suomi, minun Suomeni. Liikaa velvollisuuksia. Liikaa täysiä kalenterinsivuja ja liikaa ihan turhaa murehtimista. Ja se kaikki ypöyksin.
Ranskalainen rakastaja kirjoitti tänään: en jaksa sinun kanssasi. En voi juosta sinun perässäsi maailman toiselta puolelta, kun et tule yhtään vastaan. Enkä minä välitä, enhän aikonut koskaan enää nähdä sitä. En aikonut mitään. Mutta minun on vaikea kestää asioita, jotka sanotaan ääneen. Etenkin, jos joku toinen avaa suunsa ensin. Minun kuuluisi olla se tyttö, joka näyttää pitkää nenää rakastajille. Se joka lipeää otteesta. Ja lopulta se olen minä, joka jää nuolemaan näppejään.
Vähän samanlainen tunne, kun pyytää entiseltä poikaystävältä apua vaikka tietää ettei pitäisi ja sitten kun se ei pääse, tuntee itsensä taas uudelleen hylätyksi.
Haluaisin ajatella keveitä, kaunista naapurinpoikaa tai pitkiä ja komeita. Minä ja perhosen siivet ja kevyet kengät ja silti raahustan eteenpäin jalkojani laahaten. Jos edes sen vertaa.
On niitä asioita, jotka naulaavat minut maahan kiinni. Gradunkirjoitus ja alkavat aikuisten työt ja harjoittelupaikkahakemusten kirjoittaminen ja ensi sunnuntainen puolimaraton enkä edes siitä taida selvitä kunnialla.
Tämä on Suomi, minun Suomeni. Liikaa velvollisuuksia. Liikaa täysiä kalenterinsivuja ja liikaa ihan turhaa murehtimista. Ja se kaikki ypöyksin.
sunnuntai 5. syyskuuta 2010
ootko tehny solmun mieleen?
Sanoin tänään, että pidän sellaisista tarinoista joilla on surullinen loppu.
Mitä jos en enää pidäkään?
Mitä jos en enää pidäkään?
maanantai 23. elokuuta 2010
kun musiikki loppuu, me jatkamme
Minulla on ollut niin vähän yksinäisiä hetkiä, etten ole osannut laittaa sanoja toistensa lomaan. Oikeastaan on ollut kivaa kun on seuraa. Joku, joka käy kaupassa ja kertoo, miten kaikki koneet toimivat. Välillä, väsyneenä ja pahalla päällä, ovat sarvet kalahdelleet kovastikin. (Meinasin kirjoittaa "arvet kalahdelleet" eikä sekään varmaan kovin väärin ole.) Olen miettinyt, millaista olisi oikeasti asua jonkun toisen ihmisen kanssa. Jakaa kaikki, hengitysilmakin.
Nyt kun veli ei ole enää täällä, olo on jotenkin haikea. Ei se johdu veljestä, veli muuttaa vain toiseen kaupunginosaan. Se johtuu siitä, ettei ympärillä enää ole kaikkia niitä ihmisiä, jotka Pariisissa olivat. Kun laitan tavaroita kaappiin ja paikoilleen, on pakko hyväksyä, että tässä olen nyt. En enää siellä. Ollenkaan tai ikinä. (Juuri nyt ajattelen Marcoa.)
Mutta täälläkään en ole sama. Olen pehmeämpi, lempeämpi. En jaksa huolestua niin paljon. En jaksa ajatella liian pitkälle. Otan mitä vastaan tulee ja hymyilen, jos vain suinkin mahdollista.
Puren kyllä hampaita koko ajan yhteen ja päähän koskee.
Minulle tarjotaan kaikenlaisia työpaikkoja, tuosta noin vain. Koskaan se ei ole ollut yhtä helppoa. Muttei ole helppoa valita. Tekisikö jotain, mikä voisi olla hauskaa vai sellaista, mikä olisi järkevää. Laskisiko ansioita vai vapaa-aikaa. Mikään vaihtoehto ei ole täydellinen eikä mikään ole huono. Nyt minä valitsen sen, joka on järkevä, hyödyllinen eikä kuitenkaan yhtään lopullinen. Tammikuun lopulla voin taas muuttaa mieltäni. Niin minä valitsen, teen kaikki järjestelyt enkä aio enää jossitella.
Nyt kun veli ei ole enää täällä, olo on jotenkin haikea. Ei se johdu veljestä, veli muuttaa vain toiseen kaupunginosaan. Se johtuu siitä, ettei ympärillä enää ole kaikkia niitä ihmisiä, jotka Pariisissa olivat. Kun laitan tavaroita kaappiin ja paikoilleen, on pakko hyväksyä, että tässä olen nyt. En enää siellä. Ollenkaan tai ikinä. (Juuri nyt ajattelen Marcoa.)
Mutta täälläkään en ole sama. Olen pehmeämpi, lempeämpi. En jaksa huolestua niin paljon. En jaksa ajatella liian pitkälle. Otan mitä vastaan tulee ja hymyilen, jos vain suinkin mahdollista.
Puren kyllä hampaita koko ajan yhteen ja päähän koskee.
Minulle tarjotaan kaikenlaisia työpaikkoja, tuosta noin vain. Koskaan se ei ole ollut yhtä helppoa. Muttei ole helppoa valita. Tekisikö jotain, mikä voisi olla hauskaa vai sellaista, mikä olisi järkevää. Laskisiko ansioita vai vapaa-aikaa. Mikään vaihtoehto ei ole täydellinen eikä mikään ole huono. Nyt minä valitsen sen, joka on järkevä, hyödyllinen eikä kuitenkaan yhtään lopullinen. Tammikuun lopulla voin taas muuttaa mieltäni. Niin minä valitsen, teen kaikki järjestelyt enkä aio enää jossitella.
keskiviikko 11. elokuuta 2010
poing !
Äsken tuli kummallinen nyrkki vatsaan. Ei kylmä, mutta sellainen muljahdus.
Niitä tulee silloin tällöin. Muuten tuntuu hämmentävän helpolta olla Suomessa, mutta luulen että tästä kuullaan vielä.
Olen koko ajan kahden vaiheilla.
Niitä tulee silloin tällöin. Muuten tuntuu hämmentävän helpolta olla Suomessa, mutta luulen että tästä kuullaan vielä.
Olen koko ajan kahden vaiheilla.
torstai 29. heinäkuuta 2010
what if this was our last night; how would that make you feel?
Viisi vuotta sitten istuin lentokoneessa matkalla Brysselistä Helsinkiin ja luin ranskankielistä artikkelia belgialaisnaisesta, joka oli haudannut vauvoja puutarhaan.
Satuin juuri lukemaan lehtijutun ranskalaisnaisesta, joka oli tappanut kahdeksan vauvaansa ja haudannut niiden ruumiit puutarhaansa.
Lasketaanko tämä merkiksi?
Satuin juuri lukemaan lehtijutun ranskalaisnaisesta, joka oli tappanut kahdeksan vauvaansa ja haudannut niiden ruumiit puutarhaansa.
Lasketaanko tämä merkiksi?
tiistai 27. heinäkuuta 2010
400.
Halusin kirjoittaa jotain kaunista ja eheää, enkä sitten rohjennut kirjoittaa sanaakaan. Viimeiset päivät ovat haikeita mutta kauniita, värit ovat kirkkaampia kuin koskaan ja kaupunki on kaunis niin kuin Helsinki oli vuosi sitten tähän aikaan. En haluaisi unohtaa mitään, sitäkään miten pää kolkkaa metron ikkunaan aamuyöstä vaikka se onkin inhottava tunne. Mutta tiedän, etten millään muista kaikkea. Vaikka kirjoittaisin tai ottaisin valokuvia. Se on kaikki eletty ja jonain päivänä jotain siitä nousee mieleen, vielä vuosienkin päästä mutta koskaan ei mikään ole enää ihan samaa.
Huomaan, että kaipaan sitä ranskalaispoikaa mutten halua enää soittaa sille, koska lähden ihan kohta. Minähän halusin rikkaan ranskalaisen rakastajan, miksi nyt käännän selkäni. Pariisilainen kirjailija, tiedän että se on taas yksi klisee mutta niillehän minä olen heikko.
Eilen illalla kaipasin entistä poikaystävää. Muistan vieläkin, millaisia yöt olivat sen pojan kanssa vaikka sen jälkeen on tullut niin monta etten enää edes muista kaikkia.
Kaipaan vain syytä paeta tai olla pakenematta. Nyt kun on aika palata.
Huomaan, että kaipaan sitä ranskalaispoikaa mutten halua enää soittaa sille, koska lähden ihan kohta. Minähän halusin rikkaan ranskalaisen rakastajan, miksi nyt käännän selkäni. Pariisilainen kirjailija, tiedän että se on taas yksi klisee mutta niillehän minä olen heikko.
Eilen illalla kaipasin entistä poikaystävää. Muistan vieläkin, millaisia yöt olivat sen pojan kanssa vaikka sen jälkeen on tullut niin monta etten enää edes muista kaikkia.
Kaipaan vain syytä paeta tai olla pakenematta. Nyt kun on aika palata.
keskiviikko 14. heinäkuuta 2010
big fish
En oikein osaa kirjoittaa mitään. Tai en uskalla. Tuntuu, että käsillä on niin suuria asioita, niin suuria oivalluksia ettei niihin uskalla tarttua ennen kuin hyvin valmistautuneena. Näen paljon minusta ja meistä ja samalla niin paljon on vielä hämärän peitossa, ettei mikään oikein ole varmaa ja ajoittain pelottaa kurkatakaan.
Se italialaispoika sanoi minulle ja sille tšekkiläispojalle: teissä on molemmissa paljon voimaa. Ja ehkä se on niin, että kaksi sellaista voimaa ei mahdu samaan hetkeen, vaikka kumpikin niistä pyrkisi hyvään. Ehkä ne ujostelevat toisiaan tai jos ne päästettäisiin irti, ne lopulta tuhoaisivat toisensa.
Se italialainen taas, se on niitä, joita ei voi kuin rakastaa. Mahdottomista rakkauksista se itsekin usein puhuu. Ja osaa aina sanoa oikeat sanat, vaikkei oikeasti edes tunne. Joissain ihmisissä on niin paljon meitä, ettei tuntemiseen tarvita paljonkaan.
Minun elämässäni on kahdenlaisia miehiä: niitä, joita rakastan ja niitä, joiden kanssa vietän yöni. Niin taisin sanoa. Sitten on vielä kolmannenlaisia: niitä, jotka haastavat minut. Tšekkiläispoika on sellainen ja tässä, nyt, on sellainen haaste, jonka haluaisin oppia ratkaisemaan. Osaan jo selvitä. Nyt haluaisin oppia selvittämään.
Se italialaispoika sanoi minulle ja sille tšekkiläispojalle: teissä on molemmissa paljon voimaa. Ja ehkä se on niin, että kaksi sellaista voimaa ei mahdu samaan hetkeen, vaikka kumpikin niistä pyrkisi hyvään. Ehkä ne ujostelevat toisiaan tai jos ne päästettäisiin irti, ne lopulta tuhoaisivat toisensa.
Se italialainen taas, se on niitä, joita ei voi kuin rakastaa. Mahdottomista rakkauksista se itsekin usein puhuu. Ja osaa aina sanoa oikeat sanat, vaikkei oikeasti edes tunne. Joissain ihmisissä on niin paljon meitä, ettei tuntemiseen tarvita paljonkaan.
Minun elämässäni on kahdenlaisia miehiä: niitä, joita rakastan ja niitä, joiden kanssa vietän yöni. Niin taisin sanoa. Sitten on vielä kolmannenlaisia: niitä, jotka haastavat minut. Tšekkiläispoika on sellainen ja tässä, nyt, on sellainen haaste, jonka haluaisin oppia ratkaisemaan. Osaan jo selvitä. Nyt haluaisin oppia selvittämään.
tiistai 13. heinäkuuta 2010
à partir du fait que chacun est une œuvre d'art
Tänään menen piknikille parhaan italialaisen pojan kanssa. Se antoi minulle lempinimen, ensimmäisen kymmeneen vuoteen. Sillä on ihana tyttöystävä ja huomenna se muuttaa takaisin Padovaan.
Piknikille pitää tuoda taiteita. Ollaan Pariisissa, viini ja patonki on niin nähty. Ja, ollaan Pariisissa. Minä pelkäsin, etten olisi tarpeeksi taiteellinen kaikkien niiden arkkitehtien keskellä. Ne kaikki piirtävät ja maalaavat ja ottavat kauniita valokuvia. Mutta se poika sanoi minulle, että minun sanani ja minun koruni inspiroivat sitä, että niistä (ja vähän muustakin) se koko idean keksikin.
Keväällä yksi tyttö sanoi minulle, että se haluaisi tehdä lastenkirjan. Sellaisen kirjan, johon se piirtäisi kuvat ja minä saisin kirjoittaa tarinan. Ja yksi poika pyysi minua kirjoittamaan sille laulunsanoja. Tätä ajattelin silloin.
Piknikille pitää tuoda taiteita. Ollaan Pariisissa, viini ja patonki on niin nähty. Ja, ollaan Pariisissa. Minä pelkäsin, etten olisi tarpeeksi taiteellinen kaikkien niiden arkkitehtien keskellä. Ne kaikki piirtävät ja maalaavat ja ottavat kauniita valokuvia. Mutta se poika sanoi minulle, että minun sanani ja minun koruni inspiroivat sitä, että niistä (ja vähän muustakin) se koko idean keksikin.
Keväällä yksi tyttö sanoi minulle, että se haluaisi tehdä lastenkirjan. Sellaisen kirjan, johon se piirtäisi kuvat ja minä saisin kirjoittaa tarinan. Ja yksi poika pyysi minua kirjoittamaan sille laulunsanoja. Tätä ajattelin silloin.
torstai 8. heinäkuuta 2010
mais j'sais qu'en réalité t'es une lionne
Kirjoitin sille pojalle pitkän kirjeen. Heikoista kohdista, peloista ja siitä, miten en voi pyytää niitä anteeksi enkä muuttaa itseäni kenenkään toisen vuoksi, vaikka kuinka haluaisin. Tyhmän, melodramaattisen viestin mutta kertaakaan en pyytänyt anteeksi, että kirjoitan tyhmiä ja melodramaattisia asioita. En tiedä, vastaako se koskaan. Ainakin minä yritin.
Se toinen, se ranskalaispoika, se soitti. Tai mies, koska oikeastaan se olikin neljä vuotta vanhempi kuin ensin sanoi. Mutta vain, koska se haluaa vielä hetken olla nuori kirjailija.
Ensin erehdyin tapaamispaikasta. Sitten sain ravintolassa väärän väristä viiniä. Lopulta se jätti koko laskun maksamatta, koska tarjoilija ei koskaan tullut paikalle. Se vei minut syömään kuvottavaa kasvisruokaa. Kävelytti minut läpi koko kulmakunnan ja esitteli jokaisen tärkeän paikan. Kun minä puhuin opintotuesta, se sulki minun suuni omallaan. Nyt voin ainakin sanoa, että olen suudellut kaunista ranskalaispoikaa(miestä).
Se on kirjailija niin. Ranskan oma Aldous Huxley, jonka kirjoja kukaan ei lue. Ja senaatin lakimies. Tänään se oli lounaalla pääministerin luona.
Minulla oli maailman kaunein kukkamekko. Ja kukkasormus ja kukka korvan takana. Kuulemma se eilen ihastui minun pinkkiin kynsilakkaani ja siihen, miten kurkistelin sisään pienen korukaupan ikkunasta.
Se toinen, se ranskalaispoika, se soitti. Tai mies, koska oikeastaan se olikin neljä vuotta vanhempi kuin ensin sanoi. Mutta vain, koska se haluaa vielä hetken olla nuori kirjailija.
Ensin erehdyin tapaamispaikasta. Sitten sain ravintolassa väärän väristä viiniä. Lopulta se jätti koko laskun maksamatta, koska tarjoilija ei koskaan tullut paikalle. Se vei minut syömään kuvottavaa kasvisruokaa. Kävelytti minut läpi koko kulmakunnan ja esitteli jokaisen tärkeän paikan. Kun minä puhuin opintotuesta, se sulki minun suuni omallaan. Nyt voin ainakin sanoa, että olen suudellut kaunista ranskalaispoikaa(miestä).
Se on kirjailija niin. Ranskan oma Aldous Huxley, jonka kirjoja kukaan ei lue. Ja senaatin lakimies. Tänään se oli lounaalla pääministerin luona.
Minulla oli maailman kaunein kukkamekko. Ja kukkasormus ja kukka korvan takana. Kuulemma se eilen ihastui minun pinkkiin kynsilakkaani ja siihen, miten kurkistelin sisään pienen korukaupan ikkunasta.
tiistai 6. heinäkuuta 2010
myöhästyin
Se poika ehti ensin. Se kirjoitti minulle ja viskasi saavillisen kylmää vettä niskaani. Sellaisia sanoja, jotka pitävät paikkansa viimeistä tavua myöten ja joita vastaan minä en voi mitenkään puolustautua. Siitä, miten en vaikenemalla anna kenellekään mitään. Miten se ei riitä, jos aina vain ottaa eikä pelossa elämällä saa mitään. Ja miten sääli se on, koska minussa kuulemma olisi niin paljon jos vain uskaltaisin.
En tiedä, tarkoittaako se sitä, ettei se enää halua nähdä minua, ei tuhlata viimeisiä päiviään minuun. En tiedä, voinko sanoa vastaukseksi mitään, millä olisi väliä. En tiedä, muutunko koskaan.
Tämä päivä oli melkein täydellinen. Kävelin kuumia ja pölyisiä Pariisin katuja. Tuntikaupalla ja kilometrikaupalla. Poikkesin jokaiseen pikkukauppaan ja hymyilin peräänhuutelijoille. Ostin mintuntuoksuisen viuhkan ja maailman kauneimman kukkamekon. Luxembourgin puiston reunalla suloinen ranskalaispoika huusi perääni ja minä pysähdyin. Hymyilin sille leveästi ja se pyysi minun puhelinnumeroani, vaikka vasta kotona huomasin että minulla oli etuhampaiden välissä ruoantähteitä. Huomenna se soittaa, ehkä. Päätin jo, etten välitä, jos se ei soitakaan. Se sai minut kuitenkin hymyilemään koko kotimatkan.
Se oli taas yksi niistä, jotka luulevat näkevänsä minussa jotain. Jotain kaunista, syvää tai kimaltavaa. Niin kuin se tšekkiläispoikakin aikoinaan. Nykyään se näkee minussa jotain toista, jotain paljon rumempaa ja ontompaa. Ja se näkee selvemmin kuin kukaan muu.
En tiedä, tarkoittaako se sitä, ettei se enää halua nähdä minua, ei tuhlata viimeisiä päiviään minuun. En tiedä, voinko sanoa vastaukseksi mitään, millä olisi väliä. En tiedä, muutunko koskaan.
Tämä päivä oli melkein täydellinen. Kävelin kuumia ja pölyisiä Pariisin katuja. Tuntikaupalla ja kilometrikaupalla. Poikkesin jokaiseen pikkukauppaan ja hymyilin peräänhuutelijoille. Ostin mintuntuoksuisen viuhkan ja maailman kauneimman kukkamekon. Luxembourgin puiston reunalla suloinen ranskalaispoika huusi perääni ja minä pysähdyin. Hymyilin sille leveästi ja se pyysi minun puhelinnumeroani, vaikka vasta kotona huomasin että minulla oli etuhampaiden välissä ruoantähteitä. Huomenna se soittaa, ehkä. Päätin jo, etten välitä, jos se ei soitakaan. Se sai minut kuitenkin hymyilemään koko kotimatkan.
Se oli taas yksi niistä, jotka luulevat näkevänsä minussa jotain. Jotain kaunista, syvää tai kimaltavaa. Niin kuin se tšekkiläispoikakin aikoinaan. Nykyään se näkee minussa jotain toista, jotain paljon rumempaa ja ontompaa. Ja se näkee selvemmin kuin kukaan muu.
n-y-t-nyt
Olen tuhlannut viisi päivää miettimällä, miten sanoisin tšekkiläispojalle kuinka sen käytös hämmentää minua, loukkaakin. Kerrankin haluaisin puhua ääneen, mutta en koskaan näe sitä. Se ei koskaan tule, ei koskaan pyydä minua mihinkään eikä koskaan vastaa kutsuihini. Silloin kun näen sen, emme koskaan ole kahden. Eikä se tunnu enää kuuntelevan minua. Ei se enää edes näe minua. Kauan sitten se teki minut näkyväksi, sai minut kimaltamaan. Nykyään se vaikenee minut kuoliaaksi, ja kun se katsoo vain toisia tyttöjä, minä tunnen olevani näkymätön.
En tiedä, mutta jostain syystä olen sille nykyään pelkkää ilmaa. Joka kerta se kuitenkin sanoo minulle, että nähdään pian. Se puhuu kauniita, sokerisia sanoja. Ja sitä minä en ymmärrä. Voisin antaa olla, voisin unohtaa. Kuukauden päästä olemme toisissa kaupungeissa, toisissa maissa eikä minun tarvitsisi enää koskaan välittää siitä. Minä olen kohdannut monta väärää ihmistä ja minä tiedän, että nekin joskus unohtuvat. Olen oppinut selviytymään. Mutta nyt, vihdoin, haluaisin oppia myös selvittämään. Haluaisin osata kertoa, että tämä vaivaa minua. Haluaisin ymmärtää, mikä meni vikaan. Minä kestän toiset tytöt ja senkin minä kestän, jos se ei enää koskaan halua olla minun kanssani tekemisissä. Mutta sitä en kestä, että minulle sanotaan yhtä ja tehdään toista. En sitä, että minua kohdellaan epäoikeudenmukaisesti.
Nyt minä kirjoitan sille. Vaikka onkin tyhmää aina kirjoittaa. Vaikka se ehkä kiusaakin sitä. Vaikkei se ehkä koskaan vastaan ja vaikkei niillä sanoilla ehkä ole sille mitään merkitystä eikä asia enää muutu miksikään. Ainakin minä yritin.
En tiedä, mutta jostain syystä olen sille nykyään pelkkää ilmaa. Joka kerta se kuitenkin sanoo minulle, että nähdään pian. Se puhuu kauniita, sokerisia sanoja. Ja sitä minä en ymmärrä. Voisin antaa olla, voisin unohtaa. Kuukauden päästä olemme toisissa kaupungeissa, toisissa maissa eikä minun tarvitsisi enää koskaan välittää siitä. Minä olen kohdannut monta väärää ihmistä ja minä tiedän, että nekin joskus unohtuvat. Olen oppinut selviytymään. Mutta nyt, vihdoin, haluaisin oppia myös selvittämään. Haluaisin osata kertoa, että tämä vaivaa minua. Haluaisin ymmärtää, mikä meni vikaan. Minä kestän toiset tytöt ja senkin minä kestän, jos se ei enää koskaan halua olla minun kanssani tekemisissä. Mutta sitä en kestä, että minulle sanotaan yhtä ja tehdään toista. En sitä, että minua kohdellaan epäoikeudenmukaisesti.
Nyt minä kirjoitan sille. Vaikka onkin tyhmää aina kirjoittaa. Vaikka se ehkä kiusaakin sitä. Vaikkei se ehkä koskaan vastaan ja vaikkei niillä sanoilla ehkä ole sille mitään merkitystä eikä asia enää muutu miksikään. Ainakin minä yritin.
perjantai 2. heinäkuuta 2010
pinnan alla
Sovittelen tuntikausia vaatteita vessan peilin edessä, nihkeällä muovituolilla keikkuen. Japanilaistytöt sanoivat aina, että pukeudun kauniimmin kuin kukaan.
Minä en ymmärrä sellaisista asioista mitään. En osaa ostaa yhtään vaatetta ennen kuin joku toinen sanoo että se on hieno ja voisin elää isoveljen vaatekaapilla jos se vain antaisi siihen luvan.
Mutta nyt teen sen kaiken. Lakkaan kynnet ja kampaan tukan ja laitan huulipunaa. Kävelen korkokengissä ja minihameessa vaikka läpi kaatosateisen kaupungin. En mene enää keittiöönkään pyjamasortseissa.
Näin minä pysyn kasassa. Minä puen itseni ehjäksi. Minä kerään ne sirpaleet joka aamu ja köytän ne yhteen nilkkaketjuilla. Ja kuvittelen että näin ihmiset pitävät minusta enemmän.
Minä en ymmärrä sellaisista asioista mitään. En osaa ostaa yhtään vaatetta ennen kuin joku toinen sanoo että se on hieno ja voisin elää isoveljen vaatekaapilla jos se vain antaisi siihen luvan.
Mutta nyt teen sen kaiken. Lakkaan kynnet ja kampaan tukan ja laitan huulipunaa. Kävelen korkokengissä ja minihameessa vaikka läpi kaatosateisen kaupungin. En mene enää keittiöönkään pyjamasortseissa.
Näin minä pysyn kasassa. Minä puen itseni ehjäksi. Minä kerään ne sirpaleet joka aamu ja köytän ne yhteen nilkkaketjuilla. Ja kuvittelen että näin ihmiset pitävät minusta enemmän.
are you hated everywhere? do you know and do you care?
Olen kuin varjo, joku sellainen jota päin kävellään kadulla eikä edes huomata. Joku väritön ja äänetön, joka saa seistä huoneen nurkassa eikä se ketään haittaa muttei kukaan kaipaakaan. Se jota ei koskaan pyydetä muttei kielletäkään. Sellainen joka sanoo kiitos ja vastaa kun kysytään eikä jää mieleen kummastakaan: ilkeydestä jos ei kiltteydestäkään. Se tyttö kaukaa Pohjolasta, se vaalea tyttö tai se joku mikälie on sillä nimikin joku mutta se on niin vaikea ettei me turhaan sitä opetella. Se haalea ja mauton, joka ei koskaan uskalla sanoa ei eikä kylläkään. Eikä oikein mitään. Joka ei uskalla vitsailla. Joka ei uskalla tanssia eikä laulaa eikä kimaltaa. Sellainen, joka tietää sopivasti kaikesta ja osaa vähän mitä vaan muttei ole missään mitään erityistä.
Ja niin minä teen, niin minä olen ja sellaisena minä itseni näen, en enää ihan arvottomana mutten minään tärkeänäkään. Muut, ne loistavat ja ottavat tilansa ja osaavat olla tylsiäkin tarpeeksi tyylikkäästi. Ja niiden kuuluukin saada rakkautta ja menestystä. Kun niille annetaan läksiäislahjoja ettemme unohtuisi ja kun niitä muistellaan vielä vuosien päästäkin, minä olen vain se haalea kaiku jostain. Jotain etäisesti tuttua.
Mutta kun minun kaunis ja nuori poikani piirtää perhosia toisille tytöille, en jaksa enää. Antaisitte minun pitää edes ne.
Ja niin minä teen, niin minä olen ja sellaisena minä itseni näen, en enää ihan arvottomana mutten minään tärkeänäkään. Muut, ne loistavat ja ottavat tilansa ja osaavat olla tylsiäkin tarpeeksi tyylikkäästi. Ja niiden kuuluukin saada rakkautta ja menestystä. Kun niille annetaan läksiäislahjoja ettemme unohtuisi ja kun niitä muistellaan vielä vuosien päästäkin, minä olen vain se haalea kaiku jostain. Jotain etäisesti tuttua.
Mutta kun minun kaunis ja nuori poikani piirtää perhosia toisille tytöille, en jaksa enää. Antaisitte minun pitää edes ne.
lopulta olemme kuitenkin yksin
Helle sulattaa kaikki ajatukseni, minut ja pääni. Vain sydän on jäässä. Yritän olla sellainen, joka en olisi. Tehdä niin kuin en tekisi. Enkä silti usko. En välitä, ja kuitenkin välitän.
Kaipaan jo nyt niitä, jotka lähtivät. Minusta tuntuu, etten jättänyt niihin mitään jälkeä. Ja että parin viikon päästä ne ovat jo unohtaneet minut. Ne, joiden kanssa elin koko vuoden. Ne jotka olivat minulle perhe enemmän kuin minun perheeni on koskaan ollut.
Kaipaan niitäkin, jotka vielä ovat täällä. Vain muutaman kaupunginosan päässä mutta silti tavoittamattomissa. Poikaa joka ei koskaan kutsu minua mihinkään. Joka ei koskaan ehdi. Ja silti se joka kerta sanoo: nähdään pian. Voisin ajatella vielä, että kaupunki on vähän kauniimpi kun se on täällä vaikkei se olekaan minun. Mutta nyt en enää tiedä.
Kotiinkaan en kaipaa.
Kaipaan jo nyt niitä, jotka lähtivät. Minusta tuntuu, etten jättänyt niihin mitään jälkeä. Ja että parin viikon päästä ne ovat jo unohtaneet minut. Ne, joiden kanssa elin koko vuoden. Ne jotka olivat minulle perhe enemmän kuin minun perheeni on koskaan ollut.
Kaipaan niitäkin, jotka vielä ovat täällä. Vain muutaman kaupunginosan päässä mutta silti tavoittamattomissa. Poikaa joka ei koskaan kutsu minua mihinkään. Joka ei koskaan ehdi. Ja silti se joka kerta sanoo: nähdään pian. Voisin ajatella vielä, että kaupunki on vähän kauniimpi kun se on täällä vaikkei se olekaan minun. Mutta nyt en enää tiedä.
Kotiinkaan en kaipaa.
tiistai 29. kesäkuuta 2010
murtuma
Ne kaikki sanovat minulle: puhu tyttö. Sano edes jotain, älä ole meille mykkä. Avaa suusi, avaa sydämesi. Minä nipistän huuleni tiukempaan.
Minun sisälläni kaikki äänet huutavat ja karjuvat, repivät toisiaan rikki. Minä kierryn yhä enemmän itseni ympärille, näen jo kaikki ne kohdat joissa teen väärin mutta olen jähmettynyt paikoilleni enkä osaa muuttaa mitään. Allekirjoitan viestitkin "rakkaudella, la fille muette".
Joku kysyy: etkö sinä rakasta itseäsi yhtään? Ja minä vastaan: en. Ne ajattelevat, että minä vihaan kaikkea. Että minä pelkään kaikkea. Ja minä uskon aina pahimpaan.
Ei niin voi elää.
Minun sisälläni kaikki äänet huutavat ja karjuvat, repivät toisiaan rikki. Minä kierryn yhä enemmän itseni ympärille, näen jo kaikki ne kohdat joissa teen väärin mutta olen jähmettynyt paikoilleni enkä osaa muuttaa mitään. Allekirjoitan viestitkin "rakkaudella, la fille muette".
Joku kysyy: etkö sinä rakasta itseäsi yhtään? Ja minä vastaan: en. Ne ajattelevat, että minä vihaan kaikkea. Että minä pelkään kaikkea. Ja minä uskon aina pahimpaan.
Ei niin voi elää.
sunnuntai 27. kesäkuuta 2010
joko/tai
kaupunki sulaa
ikkunan takana
kirkuvat vihaiset linnut
minä olen nukkunut viisi tuntia
taas
enkä muista enää yhtään
niistä viiltävän kipeistä ajatuksista
joita mietin koko viikon
sen sijaan
että tanssisin ruusuilla
tai
sen sijaan
tanssin ruusuilla
ikkunan takana
kirkuvat vihaiset linnut
minä olen nukkunut viisi tuntia
taas
enkä muista enää yhtään
niistä viiltävän kipeistä ajatuksista
joita mietin koko viikon
sen sijaan
että tanssisin ruusuilla
tai
sen sijaan
tanssin ruusuilla
tiistai 22. kesäkuuta 2010
nyt tai ei koskaan
Olen risteyksessä. Juuri tässä, juuri nyt, on se hetki kun kaikki on nyt tai ei koskaan. Ja minä haluaisin olla nyt. Minä aion olla nyt.
Karkaan pariksi päiväksi. Teen jotain sellaista, joka jännittää. Pientäkin.
Ja vielä minä voitan tämän taistelun. Minulla on runoja silmissä.
"If your eyes are the gateway to your soul
what's broken will be whole again
and whole is hard to shatter."
- k's choice
Karkaan pariksi päiväksi. Teen jotain sellaista, joka jännittää. Pientäkin.
Ja vielä minä voitan tämän taistelun. Minulla on runoja silmissä.
"If your eyes are the gateway to your soul
what's broken will be whole again
and whole is hard to shatter."
- k's choice
torstai 17. kesäkuuta 2010
but somebody say a prayer for me
Puhuin ääneen itselleni. Aloitin näin: "En koskaan kuvitellut...".
En osannut edes jatkaa. Kuvittelinko tästä koskaan mitään?
En osannut edes jatkaa. Kuvittelinko tästä koskaan mitään?
tiistai 15. kesäkuuta 2010
cette fille, elle a peur
Minä pelkään pyörällä kaatumista. Minä pelkään vilkkuvia valoja. Minä pelkään portaita. Ja hissejä. Minä pelkään puhelimia. Minä pelkään tuntemattomia. Minä pelkään tuntemattomiin tutustumista. Minä pelkään menettämistä (tai häviämistä). Minä pelkään kiintymistä. Minä pelkään menneisyyttä. Minä pelkään tulevaa. Minä pelkään lähtemistä. Minä pelkään jumiutumista. Pelkään tyytymistä. Minä pelkään ilmapalloja. Pelkään väkivaltaisia ihmisiä. Pelkään humalaisia ihmisiä. Pelkään että minusta tulee juoppo. Pelkään sydänkohtauksia. Pelkään ambulansseja ja puhelimeen vastaamista iltakahdeksan jälkeen. Pelkään hymyillä valokuvissa. Pelkään päästää irti. Pelkään pitää kiinni. Pelkään väkijoukkoja. Pelkään että haisen pahalle. Pelkään lihovani. Minä pelkään laulaa yleisölle. Pelkään korkeita paikkoja. Pelkään ampiaisia ja käärmeitä ja rottia. Pelkään nöyryytystä. Pelkään kontrollin menettämistä. Minä pelkään valepukuja ja vuoristoratoja. Pelkään mennä nukkumaan. Pelkään unettomuutta. Pelkään painajaisia joita näen jos nukun liian pitkään. Pelkään metrolaitureita. Ja Châtelet’n metroportteja. Minä pelkään suunnitelmia. Minä pelkään eksymistä suurkaupungeissa. Ja pienissä kaupungeissa. Ja kylissä. Minä pelkään levittää siipeni. Minä pelkään, että poltan siipeni. Minä pelkään, että poltan kieleni. Minä pelkään sanoa ei. Minä pelkään sanoa kyllä. Minä pelkään sanoa paljon mitään. Minä pelkään sanoa minä rakasta sinua. Minä pelkään kuulla minä rakastan sinua. Minä pelkään, ettei minulle kerrota kaikkea. Minä pelkään kertoa mitään. Minä pelkään teinejä. Minä pelkään odottamista. Minä pelkään asunnon ostamista. Eilen muistin, että kotona minun keittiöni on vihreä ja se sai minut suunniltani. Minä pelkään, etten koskaan saa lapsia. Minä pelkään, että tulen vahinkoraskaaksi. Minä pelkään kutsumista. Minä pelkään kutsuihin vastaamista. Minä pelkään puhua ääneen. Minä pelkään, ettei kukaan kuule. Minä pelkään sovituskoppien peilejä. Minä pelkään sinua. Minä pelkään minua. Minä pelkään lopettaa tämän listan kirjoittamista. Juuri nyt olen kauhuissani.
maanantai 14. kesäkuuta 2010
niin kuin ohutta paperia
Ihmiset näkee mun läpi ja kaikenlaista tapahtuu. Pukeudun keijuksi ja tanssin aamuun asti mutten hymyile kuin sille yhdelle joka ei kaipaa minun hymyä. En anna kenenkään koskea ja suututan kaikki miehet ja ystävät ja kauniit nuoret pojat. Katoan ja kaatosateessa pää jäässä pariisin aamuyössä ajan kaupunkipyörällä kotiin vaikka saman päivän aamuna kaaduin jo kerran niin että polvet on taas ruvella ja näytän säälittävältä minihameessa. Ihmiset lähtevät toiset ennen aikojaan lyötyinä ja toiset itkien, mutta ilosta. Ja minä jään, varjoihin ja marginaaleihin ja aina vähän sivuun, ja vedän verhot tiukkaan kiinni. Parasta on istua kylmänkostealla stadionin nurmella mun ihmisten kanssa ja katsoa mm-kisoja isolta ruudulta kun kotona ei ole telkkaria. Sitäkään en osaa sanoa ääneen.
keskiviikko 9. kesäkuuta 2010
tässä
Olen huomannut: nykyään minulla lentää perhosia vatsassa joka kerta, kun ajattelen jotain tärkeää. Ei vain silloin, kun kauniit pojat hymyilee.
tiistai 8. kesäkuuta 2010
aamuisin
Tänään söin aamiaista tšekkiläispojan kanssa. Voisin tehdä niin joka aamu, katsoa vastavaloon kun se nojaa ikkunalautaan höyryävä kahvikuppi käsissään. Niihin makuukamarisilmiin, unisempiin kuin koskaan. Nousta vaikka kahdeksalta aamulenkille, jos se riittäisi.
Ja kun se kysyy minulta, nukkuiko mademoiselle hyvin, haluaisin vastata että prinsessat eivät koskaan nuku hyvin, jos patjan alla on herneitä. Sen sijaan minä vain hymyilen hiljaa enkä kerro mitä ajattelin valvoessani.
Yritän opetella uskomaan, että oikeasti olen niin erityinen kuin se sanoo. Ettei se muuten sanoisi niin. Ja se, että toiset tytöt ovat ihan yhtä erityisiä vaikka eri tavalla, ei ole minulta pois. Ja että lähtiessään se puristaa minun olkapäätäni hellemmin kuin kenenkään muun.
Ja kun se kysyy minulta, nukkuiko mademoiselle hyvin, haluaisin vastata että prinsessat eivät koskaan nuku hyvin, jos patjan alla on herneitä. Sen sijaan minä vain hymyilen hiljaa enkä kerro mitä ajattelin valvoessani.
Yritän opetella uskomaan, että oikeasti olen niin erityinen kuin se sanoo. Ettei se muuten sanoisi niin. Ja se, että toiset tytöt ovat ihan yhtä erityisiä vaikka eri tavalla, ei ole minulta pois. Ja että lähtiessään se puristaa minun olkapäätäni hellemmin kuin kenenkään muun.
tunnustan eläneeni
Viime päivinä olen huomannut entistäkin tarkemmin sen, miten herkästi reagoin toisiin ihmisiin. Jokaiseen sanaan ja eleeseen, hyvässä ja pahassa. Ja sen, miten avoin olen silloinkin kun sulkeudun. Tai silloin ehkä enemmän kuin koskaan.
Tämä päivä oli niin täysi, ettei koko yö riittäisi sen kuvailemiseen. Ehkä kirjoitan siitä joskus, omassa ateljeessani. Talossa, jossa on torni, jossa saan istua yksin sanojeni keskellä ja alakerrassa sellainen koti, joka on aina avoinna kelle tahansa. Minun unelmataloni, jonka tänään kuvailin arkkitehtipojalle.
Kaikki aistit, kaikki ne ihmiset joista välitän ja se tunne, että tähän kuulun. Ja tähän olen tervetullut. Ja kuitenkin ne sanat, mitättömätkin, jotka lausuttiin jollekin toiselle. Huomio, jolla oli jakajansa. Se hetki kasvitieteellisessä puutarhassa, kun kaikki muut kävelivät ympäri Ranskan karttaa ja minä seisoin jossain sivustalla, käännettyjen selkien takana kostein silmin. Ajattelin väkisin surullisia asioita. Ja pienen hetken päästä, pelkkiä perhosia.
Tämä päivä oli niin täysi, ettei koko yö riittäisi sen kuvailemiseen. Ehkä kirjoitan siitä joskus, omassa ateljeessani. Talossa, jossa on torni, jossa saan istua yksin sanojeni keskellä ja alakerrassa sellainen koti, joka on aina avoinna kelle tahansa. Minun unelmataloni, jonka tänään kuvailin arkkitehtipojalle.
Kaikki aistit, kaikki ne ihmiset joista välitän ja se tunne, että tähän kuulun. Ja tähän olen tervetullut. Ja kuitenkin ne sanat, mitättömätkin, jotka lausuttiin jollekin toiselle. Huomio, jolla oli jakajansa. Se hetki kasvitieteellisessä puutarhassa, kun kaikki muut kävelivät ympäri Ranskan karttaa ja minä seisoin jossain sivustalla, käännettyjen selkien takana kostein silmin. Ajattelin väkisin surullisia asioita. Ja pienen hetken päästä, pelkkiä perhosia.
sunnuntai 6. kesäkuuta 2010
ei sanota elämälle ei
Tänään ajoin pyörällä riemukaaren ympäri, alas Champs-Élysées’tä, kimaltelevan Eiffel-tornin ohi ja kotiin halki keskiöisen Pariisin. Kun painoin oven kiinni takanani, lyyhistyin hikisenä myttynä lattialle itkemään.
Tornin juurella kohtasin sen tšekkiläispojan, enkä uskaltanut katsoa päinkään. Se kutsui minua prinsessaksi, mutta tänään se sanoi ystävilleen vain: ”ei me tunneta täältä ketään, ei me jäädä tänne”. Minä kiersin kädet jalkojen ympärille, painoin pään polviin ja sulkeuduin kuin simpukka. Kesti kauan ennen kuin nauroin taas.
Tanssitunnilla en uskaltanut. Se opettaja sanoi minulle, että joskus on vain pakko päästää itsensä irti. Joskus on pakko hypätä.
Mutta mihin minä hyppäisin; tyhjän päälle? Ei minussa ole sisällä mitään voimaa, vaikka niin väittäisi sekin poika, joka kutsui minua prinsessaksi.
Tornin juurella kohtasin sen tšekkiläispojan, enkä uskaltanut katsoa päinkään. Se kutsui minua prinsessaksi, mutta tänään se sanoi ystävilleen vain: ”ei me tunneta täältä ketään, ei me jäädä tänne”. Minä kiersin kädet jalkojen ympärille, painoin pään polviin ja sulkeuduin kuin simpukka. Kesti kauan ennen kuin nauroin taas.
Tanssitunnilla en uskaltanut. Se opettaja sanoi minulle, että joskus on vain pakko päästää itsensä irti. Joskus on pakko hypätä.
Mutta mihin minä hyppäisin; tyhjän päälle? Ei minussa ole sisällä mitään voimaa, vaikka niin väittäisi sekin poika, joka kutsui minua prinsessaksi.
maanantai 31. toukokuuta 2010
tu m'donnes les papillons, simplement
Opinko minä koskaan puhumaan ihmisille? Opinko koskaan sanomaan mitä oikeasti ajattelen? Opinko minä koskaan ymmärtämään, mitä ne kauniit pojat tarkoittavat kun ne sanovat, että olen ihana ja ihmeellinen ja kuutkin taivaalta? Ja sitten ne vain hymyilevät ilkikurisesti ja kääntävät selkänsä.
Minä en ehkä koskaan lakkaa ihastumasta vääriin miehiin, väärissä paikoissa ja väärään aikaan. Hullu minä olen, kun väitän itselleni että se pelkkä kaunis hymy muka riittäisi – kunhan vain tietäisin mitä se tarkoittaa. Kun väitän, etten oikeasti haaveile suurista rakkaustarinoista maarajojen ja ikäerovuosien yli. Juuri siitä minä haaveilen, en mistään aidommasta tai tavallisemmasta. Minä en koskaan rakastu naapurinpoikaan; se on liian mahdollista.
Minun elämässäni on kahdenlaisia miehiä: niitä, joiden kanssa vietän yöni ja niitä, joita rakastan. On mennyt melkein vuosia siitä, kun viimeksi oli toisin. Mutta minä alan väsyä siihen. Minä kaipaan joskus enemmän kuin mitään sitä poikaa, jonka kanssa viimeksi oikeasti elin ja suunnittelin. Ja mietin, että joskus viiden vuoden päästä minä voisin oikeastikin elää näin. Mutta se viisi vuotta ei ehkä kulu koskaan, kukaan ei koskaan tule tai ainakaan minä en ikinä voi.
Sen sijaan minä istun kotona ja odotan perhosia.
Minä en ehkä koskaan lakkaa ihastumasta vääriin miehiin, väärissä paikoissa ja väärään aikaan. Hullu minä olen, kun väitän itselleni että se pelkkä kaunis hymy muka riittäisi – kunhan vain tietäisin mitä se tarkoittaa. Kun väitän, etten oikeasti haaveile suurista rakkaustarinoista maarajojen ja ikäerovuosien yli. Juuri siitä minä haaveilen, en mistään aidommasta tai tavallisemmasta. Minä en koskaan rakastu naapurinpoikaan; se on liian mahdollista.
Minun elämässäni on kahdenlaisia miehiä: niitä, joiden kanssa vietän yöni ja niitä, joita rakastan. On mennyt melkein vuosia siitä, kun viimeksi oli toisin. Mutta minä alan väsyä siihen. Minä kaipaan joskus enemmän kuin mitään sitä poikaa, jonka kanssa viimeksi oikeasti elin ja suunnittelin. Ja mietin, että joskus viiden vuoden päästä minä voisin oikeastikin elää näin. Mutta se viisi vuotta ei ehkä kulu koskaan, kukaan ei koskaan tule tai ainakaan minä en ikinä voi.
Sen sijaan minä istun kotona ja odotan perhosia.
olisit puu, olisit jotain oikeaa ja suurta
Kiinalaiskorttelissa kerrostalon seinään oli maalattu mustapukuinen mies, joka heitti salkkunsa menemään ja juoksi taivaalla lentävän leijan perään. Minä en ottanut valokuvaa, koska näin muistan paremmin, myös sen perhosen ja punaisen sateenvarjon.
Hautausmaalla kävelin kapeita kujia ylös ja alas, enkä nähnyt ketään kuuluisaa. Muistojen puutarhassa melkein itkin, koska minulla ei ollut kukkia vaikka muistan minä ilmankin. Päätin taas, että sinne minä vien ihmisen jota rakastan.
Antiikkimarkkinoilla, hautausmaan portilla, minä sovittelin hopeisia sormuksia, mutta yksikään ei ollut sopiva.
Ajoin metrolla sinne, missä on neljä taloa ja metsä. Kirjaston kupeessa on elokuvateatteri, jonka pihalla tuulee aina. Niin kuin kotona. Hämärässä salissa näin elokuvan miehestä, joka odotti 25 vuotta ennen kuin uskalsi sanoa ”rakastan”.
Kotitalon portaikossa näin monta naapuria. En tohtinut sanoa mitään. Yksi niistä katsoi suoraan minuun, mutta sekään ei sanonut mitään. Jos aina pysyy itse ulkopuolella, voiko silloin syyttää niitä jotka ovat sisällä?
Hautausmaalla kävelin kapeita kujia ylös ja alas, enkä nähnyt ketään kuuluisaa. Muistojen puutarhassa melkein itkin, koska minulla ei ollut kukkia vaikka muistan minä ilmankin. Päätin taas, että sinne minä vien ihmisen jota rakastan.
Antiikkimarkkinoilla, hautausmaan portilla, minä sovittelin hopeisia sormuksia, mutta yksikään ei ollut sopiva.
Ajoin metrolla sinne, missä on neljä taloa ja metsä. Kirjaston kupeessa on elokuvateatteri, jonka pihalla tuulee aina. Niin kuin kotona. Hämärässä salissa näin elokuvan miehestä, joka odotti 25 vuotta ennen kuin uskalsi sanoa ”rakastan”.
Kotitalon portaikossa näin monta naapuria. En tohtinut sanoa mitään. Yksi niistä katsoi suoraan minuun, mutta sekään ei sanonut mitään. Jos aina pysyy itse ulkopuolella, voiko silloin syyttää niitä jotka ovat sisällä?
sunnuntai 30. toukokuuta 2010
ensimmäinen ajatus on olla nousematta enää koskaan, luovuttaa suosiolla
Kesäisin en koskaan osaa kirjoittaa niin paljon kuin pimeinä aikoina. En tiedä mistä se johtuu; viimeaikoina esseistä ja pitkistä työpäivistä, ja siitä että kaikki pyörii koko ajan samaa rataa ja jos kirjoittaisin, toistaisin itseni tuhanteen kertaan niin kuin Irving enkä koskaan muuttuisi miksikään.
Olen ollut melkein onnellinen, melkein höyhenenkevyt. Olen rakastanut monia ihmisiä niin kuin perhettä, ja enemmänkin. Olen heittänyt jäähyväisiä pelkäämättä – vielä me joskus kohtaamme. Tai ainakin minulla aina on pala teistä. Olen tanssinut sateessa nurmikolla, juonut votkaa Seinen rannalla ja hymyillyt tennisturisteille tyhmä olkihattu päässäni. Olen juossut auringonpaisteessa kevyemmin kuin koskaan, olen kirjoittanut sokerisia sanoja ja ollut ajattelematta huomista.
Kunpa osaisin olla tällainen aina; olla kuin hattaraa ja kesäisiä pilviä. Mutta se kaikki on minulle vain viiltävän ohikiitäviä hetkiä. Aina tulee aamu, jolloin minä herään ja harmaat pilvet peittävät taivaan ja maailma painaa tuhat kiloa.
Minä en oikeastaan huolehdi; minä huomioin. Kahden kuukauden päästä olen kotona, tai jossain siellä kylmässä pohjoisessa maassa, jossa asuu karibuja ja aurinko ei nouse koskaan eikä kukaan ole kuullutkaan Blackberrystä. Siellä, jossa minun nimeni osataan lausua oikein, mutta se kova r:kin vain särähtää minun korvaani. Siellä missä minulla ei ole aikaa kellua päivien läpi vaan kulman takana odottavat jo gradu ja päivätyö ja ikuinen laskujenmaksu. Siellä missä ihmiset ovat raskaita, missä kukaan ei enää anna minulle poskisuukkoja eikä kutsu minua prinsessaksi ilman syytä. Eikä syystäkään.
Enkä minä oikeastaan kaipaa, mutta herään silti vähän alakuloisena kun tänäänkään en herää kenenkään sylistä. Tšekkiläispoika sanoi, että olen magnifique, mutta lähti silti keskellä yötä pyöräilemään kotiinsa. Ja minä päätin, että jos ei eilen, ei enää koskaan. Annan sen mennä vaikka se hymyilee unisilla silmillään niin kauniisti, että minuun sattuu.
Kaikki se toistuu, päivä päivä jälkeen, joka kerta ja loputtomiin. Jäljelle ei jää mitään muuta kuin kevyt ja painava, enkä minä vieläkään tiedä, kumpi on tärkeämpää.
Olen ollut melkein onnellinen, melkein höyhenenkevyt. Olen rakastanut monia ihmisiä niin kuin perhettä, ja enemmänkin. Olen heittänyt jäähyväisiä pelkäämättä – vielä me joskus kohtaamme. Tai ainakin minulla aina on pala teistä. Olen tanssinut sateessa nurmikolla, juonut votkaa Seinen rannalla ja hymyillyt tennisturisteille tyhmä olkihattu päässäni. Olen juossut auringonpaisteessa kevyemmin kuin koskaan, olen kirjoittanut sokerisia sanoja ja ollut ajattelematta huomista.
Kunpa osaisin olla tällainen aina; olla kuin hattaraa ja kesäisiä pilviä. Mutta se kaikki on minulle vain viiltävän ohikiitäviä hetkiä. Aina tulee aamu, jolloin minä herään ja harmaat pilvet peittävät taivaan ja maailma painaa tuhat kiloa.
Minä en oikeastaan huolehdi; minä huomioin. Kahden kuukauden päästä olen kotona, tai jossain siellä kylmässä pohjoisessa maassa, jossa asuu karibuja ja aurinko ei nouse koskaan eikä kukaan ole kuullutkaan Blackberrystä. Siellä, jossa minun nimeni osataan lausua oikein, mutta se kova r:kin vain särähtää minun korvaani. Siellä missä minulla ei ole aikaa kellua päivien läpi vaan kulman takana odottavat jo gradu ja päivätyö ja ikuinen laskujenmaksu. Siellä missä ihmiset ovat raskaita, missä kukaan ei enää anna minulle poskisuukkoja eikä kutsu minua prinsessaksi ilman syytä. Eikä syystäkään.
Enkä minä oikeastaan kaipaa, mutta herään silti vähän alakuloisena kun tänäänkään en herää kenenkään sylistä. Tšekkiläispoika sanoi, että olen magnifique, mutta lähti silti keskellä yötä pyöräilemään kotiinsa. Ja minä päätin, että jos ei eilen, ei enää koskaan. Annan sen mennä vaikka se hymyilee unisilla silmillään niin kauniisti, että minuun sattuu.
Kaikki se toistuu, päivä päivä jälkeen, joka kerta ja loputtomiin. Jäljelle ei jää mitään muuta kuin kevyt ja painava, enkä minä vieläkään tiedä, kumpi on tärkeämpää.
perjantai 28. toukokuuta 2010
vieraita sanoja
"Se, että kirjailija toistaa itseään on niin ilmiselvää, etten ymmärrä, miksi siitä edes puhutaan. Niin teki Shakespeare ja niin tekivät Melville, Hardy ja Dickens, ja luen heitä kaikkia silti aina vain."
- John Irving
- John Irving
lauantai 22. toukokuuta 2010
seinen rantaa
ja me kävelemme päin punaista
niin kuin mikään
ei voisi meitä vahingoittaa
mutta minä tiedän jo
olen nuori
mutten tarpeeksi
että voisin olla välittämättä
liikennevaloista
niin kuin mikään
ei voisi meitä vahingoittaa
mutta minä tiedän jo
olen nuori
mutten tarpeeksi
että voisin olla välittämättä
liikennevaloista
perjantai 21. toukokuuta 2010
kun ilmalento alkaa on hyvä antaa sen tapahtua
palautin viimeisen esseen
siitä tuli surkea, mutten välitä
en mene descartesin tunneille
enää koskaan
ilmoittauduin graduseminaariin
ostin uuden huulipunan
ja leivoksia
sunnuntaina alkaa työt, mutten välitä
kirjoitin tšekkiläispojalle
sanoin että se on ihana
vain koska sellaiset asiat
kuuluu sanoa
tänä iltana olen höyhenenkevyt
siitä tuli surkea, mutten välitä
en mene descartesin tunneille
enää koskaan
ilmoittauduin graduseminaariin
ostin uuden huulipunan
ja leivoksia
sunnuntaina alkaa työt, mutten välitä
kirjoitin tšekkiläispojalle
sanoin että se on ihana
vain koska sellaiset asiat
kuuluu sanoa
tänä iltana olen höyhenenkevyt
maanantai 17. toukokuuta 2010
mission accomplished
ai niin
lauantai-iltana metrossa
kaunis ranskalainen mies suuteli minua.
lasketaanko se?
lauantai-iltana metrossa
kaunis ranskalainen mies suuteli minua.
lasketaanko se?
kotona
Aamulla täältä lähti vähin äänin se poika, joka kosi minua eilen. En näe sitä enää koskaan. En itkenyt sen takia, en itke koskaan. Itkin vähän sen rokkitähtipojan takia, sen jolla on kauniit mustat kiharat ja joka hymyilee silmillään ja yllättäen kutsuu minut vaikka maailman ääriin eikä kuitenkaan puhu mitään ja loppuillasta se kuiskuttelee unkarilaistytön korvaan, eikä näe minua enää. Annan sen olla, siihen asti kunnes se soittaa taas.
Itkin neljän tunnin yöunia ja työhakemuksen kirjoittamista ja tennisstadionin portteja ja anoreksiasta kertovan kirjan lukemista ja kaupunkisosiologiaa, sen kaiken pitäisi olla valmiina jo huomenna.
Äiti itki minun vuokseni ja minä itkin sen vuoksi ja se itki lisää. Minä itkin isää. Se ei koskaan sano mitään, enkä minä koskaan sano mitään, koska niin on helpompi olla. Ja se sanoo, että sille tulee ikävä enkä minä tohdi sanoa, että minun on sitä parempi mitä kauempana olen.
Kuljin kotiin pää pystyssä ja itku kurkussa uusissa sinisissä kengissä jotka puristavat varpaita enkä minä näytä sitäkään. Kotiovella tšekkiläispoika tuli vastaan ja antoi suukot molemmille poskille. Se veti minua hellästi pumpulipaidan hihasta ja piti huolta, ettei minun ole kylmä. Kolmannessa kerroksessa melkein törmäsin italialaispoikaan, joka antoi suukot molemmille poskille. Minä tiskasin tänään sen astiat ja se istui minun seurakseni eikä jaksanut sanoa mitään enkä minä jaksanut sanoa mitään, mutta se tuntui kotoisalle ja joskus on silti hyvä, että on seuraa vaikka kumpikaan ei sano mitään. Ainakin jos hymyilee lämpimästi. Espanjalaispoika syötti minulle salaattia ja luxemburgilaispoika sai minut vihdoin nauramaan niin kuin aina, vaikka se ei antanutkaan minulle suukkoja poskille. Hetken tuntui siltä, että on kotona.
Itkin neljän tunnin yöunia ja työhakemuksen kirjoittamista ja tennisstadionin portteja ja anoreksiasta kertovan kirjan lukemista ja kaupunkisosiologiaa, sen kaiken pitäisi olla valmiina jo huomenna.
Äiti itki minun vuokseni ja minä itkin sen vuoksi ja se itki lisää. Minä itkin isää. Se ei koskaan sano mitään, enkä minä koskaan sano mitään, koska niin on helpompi olla. Ja se sanoo, että sille tulee ikävä enkä minä tohdi sanoa, että minun on sitä parempi mitä kauempana olen.
Kuljin kotiin pää pystyssä ja itku kurkussa uusissa sinisissä kengissä jotka puristavat varpaita enkä minä näytä sitäkään. Kotiovella tšekkiläispoika tuli vastaan ja antoi suukot molemmille poskille. Se veti minua hellästi pumpulipaidan hihasta ja piti huolta, ettei minun ole kylmä. Kolmannessa kerroksessa melkein törmäsin italialaispoikaan, joka antoi suukot molemmille poskille. Minä tiskasin tänään sen astiat ja se istui minun seurakseni eikä jaksanut sanoa mitään enkä minä jaksanut sanoa mitään, mutta se tuntui kotoisalle ja joskus on silti hyvä, että on seuraa vaikka kumpikaan ei sano mitään. Ainakin jos hymyilee lämpimästi. Espanjalaispoika syötti minulle salaattia ja luxemburgilaispoika sai minut vihdoin nauramaan niin kuin aina, vaikka se ei antanutkaan minulle suukkoja poskille. Hetken tuntui siltä, että on kotona.
sunnuntai 16. toukokuuta 2010
höpöhöpö
aamulla
neljän tunnin yöunien jälkeen
vielä nauratti
kaikki ne
se espanjalainen
joka lähti hiipien
hymyilevä tšekkiläispoika
joka kirjoitti hassua suomea
rokkitähtipoika
se on niin ranskalainen
etten enää edes yritä
ymmärtää tai muutakaan
korkokengät ja liehuvat hameenhelmat
rikkinäiset korvakorut
salmiakkivotka
kaikki kauniit vaaleat tytöt
ja humalaiset ystävyydentunnustukset
mutta nyt viiltää taas
jostain sisältä
niin syvään, etten yletä
haluaisin soittaa äidille
sanoa: älä mene kotiin vielä
en minä ole niin vahva
vaikka siltä näytänkin
mutten osaa muuta kuin kiukutella
ja uudet kengätkin
ovat liian pienet
neljän tunnin yöunien jälkeen
vielä nauratti
kaikki ne
se espanjalainen
joka lähti hiipien
hymyilevä tšekkiläispoika
joka kirjoitti hassua suomea
rokkitähtipoika
se on niin ranskalainen
etten enää edes yritä
ymmärtää tai muutakaan
korkokengät ja liehuvat hameenhelmat
rikkinäiset korvakorut
salmiakkivotka
kaikki kauniit vaaleat tytöt
ja humalaiset ystävyydentunnustukset
mutta nyt viiltää taas
jostain sisältä
niin syvään, etten yletä
haluaisin soittaa äidille
sanoa: älä mene kotiin vielä
en minä ole niin vahva
vaikka siltä näytänkin
mutten osaa muuta kuin kiukutella
ja uudet kengätkin
ovat liian pienet
tiistai 11. toukokuuta 2010
ei hätää
tänä aamuna
joku oli hypännyt
naapuritalon katolta
kun me astumme sisään
palohälytin alkaa soida
me vain naurahdamme
ja kiipeämme huoneisiimme
suljemme ovet tiukkaan
että se hälytysääni ei häiritsisi
turha siitä on välittää
eihän meille koskaan
mitään pahaa voisi sattua
joku oli hypännyt
naapuritalon katolta
kun me astumme sisään
palohälytin alkaa soida
me vain naurahdamme
ja kiipeämme huoneisiimme
suljemme ovet tiukkaan
että se hälytysääni ei häiritsisi
turha siitä on välittää
eihän meille koskaan
mitään pahaa voisi sattua
maanantai 10. toukokuuta 2010
hengitä
En pysy kasassa enkä millään saa pidettyä lankoja käsissäni; pakotettua itseäni pienimpäänkään asiaan, joka pitäisi tehdä vain siksi että pitäisi, eikä siksi että se olisi tärkeä. Paniikkikohtaukset palaavat aina, niin sanotaan. Nytkin, vuosikausien tauon jälkeen enkä ymmärrä miksi, kun kaikki on paremmin kuin koskaan ja vaikka jotain jäisikin tekemättä tai menisi pieleen, ei siihen mikään maailma kaatuisi.
Teen kämmenistä kupin ja hengitän siihen kun tuntuu että maailmani hajoaa.
Teen kämmenistä kupin ja hengitän siihen kun tuntuu että maailmani hajoaa.
sunnuntai 9. toukokuuta 2010
tauolla
(Mä olen täällä, välillä huumaavan hyvällä tuulella kun pojat hymyilee ja tiskaa mun astioita ja kertoo missä kaikessa mä oon hyvä ja musta tuntuu, että mä voin sanoa niille kauniita asioita yhtä suoraan ja että kun näen itseni vähänkin paremmin, muutkin näkevät minut ja kun en ole mustasukkainen tai kateellinen, ei ole syytäkään olla. Välillä uskon tulevaankin ja hetkittäin kaipaan kotiinkin ja syön hedelmiä ja herään aikaisin ja käyn lenkillä tosta noin vaan hymyillen, eikä mikään paina, ei edes kilometrit paina eikä siitepöly.
Välillä melkein itkettää tai itkettääkin, kun olen niin väsynyt enkä enää tai vielä kestä paineita, kirjoissa on liikaa sivuja, aika tuntuu nopeutuvan, päivät kuluu hukkaan ja pois ja kohta ei ole enää mitään ja sellaiset ihmiset, joiden luulin olevan tyytyväisiä ei olekaan sitä enkä sitten tiedä osaanko minäkään olla ja toisilla ihmisillä menee niin kamalan kurjasti, että minunkin on vaikeaa hengittää enkä jaksa nauraa ainakaan, enkä vastata teidän sanoihin vaikka pidänkin niistä hurjasti.)
Välillä melkein itkettää tai itkettääkin, kun olen niin väsynyt enkä enää tai vielä kestä paineita, kirjoissa on liikaa sivuja, aika tuntuu nopeutuvan, päivät kuluu hukkaan ja pois ja kohta ei ole enää mitään ja sellaiset ihmiset, joiden luulin olevan tyytyväisiä ei olekaan sitä enkä sitten tiedä osaanko minäkään olla ja toisilla ihmisillä menee niin kamalan kurjasti, että minunkin on vaikeaa hengittää enkä jaksa nauraa ainakaan, enkä vastata teidän sanoihin vaikka pidänkin niistä hurjasti.)
keskiviikko 5. toukokuuta 2010
muista tämä
"At the age of six years I wanted to be a chef. At the age of seven I wanted to be Napoleon. My ambitions have continued to grow at the same rate ever since. Every morning when I awake, the greatest of joys is mine: that of being Salvador Dalí. There are some days when I think I’m going to die from an overdose of satisfaction."
- Salvador Dalí
- Salvador Dalí
maanantai 3. toukokuuta 2010
sivujen välissä
Tänään minä haluaisin kysyä neuvoa joltakin. Haluaisin uskoutua. Kaipaan sellaista, mitä en koskaan ole tuntenut.
tahmeita
Eilen piiskasin itseäni niin kauan, että hiki valui noroina ja jokainen lihas minussa tärisi väsymystä. Sitten vihdoin uskalsin vähän hellittää ja istua pöydän ääreen itkemään. Paljon pitää taistella, että uskaltaisi olla heikko.
Illalla pyörin naapurinpojan ovenpielessä, sanoin ettei ole mikään hätänä enkä ehdi juoda teetäkään kun pitää kaikkea. Lopulta se istutti minut alas höyryävä muki kädessä ja sai minut nauramaan ensimmäisen kerran koko päivänä.
Tänään aamulla herättiin aikaisin ja käveltiin hedelmämarkkinoille. Naapurinpoika flirttaili omenatytölle ja kun taivaasta satoi kilokaupalla rakeita ei mikään tuntunutkaan enää niin kovin pahalle.
Pelkään sitä, ettei kukaan huomaa minua. Kerta kerran jälkeen tuntuu kuin olisin näkymätön ja se sattuu minuun enemmän kuin uskallan myöntää. Kadehdin sitä tyttöä, joka vie kaiken huomion ja inhoan itseäni, kun kadehdin.
Sitten yhtäkkiä huomaan, ettei se olekaan niin. En tiedä enää yhtään, mikä on mitäkin. Tämä on vaikeampaa kuin alati sortuvat korttitalot ja portaita alas syöksymiset, koska tätä en ymmärrä.
Haluaisin sanoa tšekkiläispojalle, että pidän siitä, mutten uskalla. Se poika on lopulta niin kuin kaikki muutkin, mutta minusta tuntuu, että jos nyt en uskalla ja sano, en enää koskaan.
Illalla pyörin naapurinpojan ovenpielessä, sanoin ettei ole mikään hätänä enkä ehdi juoda teetäkään kun pitää kaikkea. Lopulta se istutti minut alas höyryävä muki kädessä ja sai minut nauramaan ensimmäisen kerran koko päivänä.
Tänään aamulla herättiin aikaisin ja käveltiin hedelmämarkkinoille. Naapurinpoika flirttaili omenatytölle ja kun taivaasta satoi kilokaupalla rakeita ei mikään tuntunutkaan enää niin kovin pahalle.
Pelkään sitä, ettei kukaan huomaa minua. Kerta kerran jälkeen tuntuu kuin olisin näkymätön ja se sattuu minuun enemmän kuin uskallan myöntää. Kadehdin sitä tyttöä, joka vie kaiken huomion ja inhoan itseäni, kun kadehdin.
Sitten yhtäkkiä huomaan, ettei se olekaan niin. En tiedä enää yhtään, mikä on mitäkin. Tämä on vaikeampaa kuin alati sortuvat korttitalot ja portaita alas syöksymiset, koska tätä en ymmärrä.
Haluaisin sanoa tšekkiläispojalle, että pidän siitä, mutten uskalla. Se poika on lopulta niin kuin kaikki muutkin, mutta minusta tuntuu, että jos nyt en uskalla ja sano, en enää koskaan.
torstai 29. huhtikuuta 2010
siitä kuinka sattuu
Jos syyttäisin hormoneja, olisiko tämä helpompaa?
Tanskalaispoika sanoi minulle tänään: ”Sinä olet liian kova itsellesi”. Heureka. Ihan liian kova minä en silti vielä ole, koska tälläkin kertaa se sai minut itkemään. Tietämättään.
Se oli lukenut siitä, miten vaikeaa minun on pyytää ihmisten seuraa. Koska olen varma, etteivät niitä kiinnosta sellaiset asiat kuin minua tai oikeastaan ettei niitä kiinnosta minun seurani. Pojan mielestä oli ollut tarpeetonta kirjoittaa niin. Minusta ei.
Ne sanat koskivat minun arkaan paikkaani, avasivat jotain. Ehkä siksi, että juuri se poika joskus sai minut tuntemaan itseni arvokkaaksi. Ehkä siksi, että se kuvittelee, että sillä on edelleen lupa sanoa minulle mitä tahansa; lupa koskea minun arkoihin paikkoihini. Ehkä siksi, että sillä tänäänkin oli minulle liian vähän aikaa eikä kupillinen kahvia kerran viikossa riitä siihen, että oltaisiin parhaita ystäviä.
Tai ehkä siksi, että viime päivinä olen ollut itselleni vieläkin kovempi. Kärsinyt taas kerran siitä, miten huono olen ihmisten kanssa. En osaa ottaa yhtään ihmissuhdetta rennosti, en kenenkään kanssa. Pelkään koko ajan, että minut unohdetaan tai jään paitsi jostain ja pahoitan mieleni heti, jos jään ulkopuolelle – vaikken edes voi olla koko ajan kaikkialla kaikkien kanssa. En osaa olla kenenkään kanssa luontevasti, en osaa puhua kenellekään enkä itse koskaan pyydä ketään minnekään. En minä ihmettele, vaikkei minuakaan koskaan pyydettäisi.
Näen itseni koko ajan kahdessa täysin erilaisessa valossa. Toisessa kuvassa olen vahva ja pystyn mihin vaan – toisessa en kelpaa kenellekään. Tänä aamuna herätessäni päässäni soi ”vaalealla tytöllä on lenkkitossut sylissä, se varmaan luulee se saa miehen jos se jumppaa”. Joinain päivinä en hyväksy itsestäni mitään osaa enkä usko, että kukaan muukaan voisi.
Alan jo ajatella tulevaa, uskottelen itselleni taas, että siellä minne olen menossa kaikki on paremmin ja joku vihdoin näkee minutkin. Vaikka tiedän kyllä, ettei itseään voi paeta – varsinkaan sinne, mistä jo kerran juoksi karkuun. Ja toisaalta minut valtaa sama vanha ajatus siitä, miten minä kyllä pärjään. Ja ehkä siinä juuri on ongelma. Ehkei minun pitäisi vaatia itseltäni niin paljon.
Jos jossain olisi joku, joka olisi minulle hellä, ehkä minunkaan ei tarvitsisi olla niin kova.
Tanskalaispoika sanoi minulle tänään: ”Sinä olet liian kova itsellesi”. Heureka. Ihan liian kova minä en silti vielä ole, koska tälläkin kertaa se sai minut itkemään. Tietämättään.
Se oli lukenut siitä, miten vaikeaa minun on pyytää ihmisten seuraa. Koska olen varma, etteivät niitä kiinnosta sellaiset asiat kuin minua tai oikeastaan ettei niitä kiinnosta minun seurani. Pojan mielestä oli ollut tarpeetonta kirjoittaa niin. Minusta ei.
Ne sanat koskivat minun arkaan paikkaani, avasivat jotain. Ehkä siksi, että juuri se poika joskus sai minut tuntemaan itseni arvokkaaksi. Ehkä siksi, että se kuvittelee, että sillä on edelleen lupa sanoa minulle mitä tahansa; lupa koskea minun arkoihin paikkoihini. Ehkä siksi, että sillä tänäänkin oli minulle liian vähän aikaa eikä kupillinen kahvia kerran viikossa riitä siihen, että oltaisiin parhaita ystäviä.
Tai ehkä siksi, että viime päivinä olen ollut itselleni vieläkin kovempi. Kärsinyt taas kerran siitä, miten huono olen ihmisten kanssa. En osaa ottaa yhtään ihmissuhdetta rennosti, en kenenkään kanssa. Pelkään koko ajan, että minut unohdetaan tai jään paitsi jostain ja pahoitan mieleni heti, jos jään ulkopuolelle – vaikken edes voi olla koko ajan kaikkialla kaikkien kanssa. En osaa olla kenenkään kanssa luontevasti, en osaa puhua kenellekään enkä itse koskaan pyydä ketään minnekään. En minä ihmettele, vaikkei minuakaan koskaan pyydettäisi.
Näen itseni koko ajan kahdessa täysin erilaisessa valossa. Toisessa kuvassa olen vahva ja pystyn mihin vaan – toisessa en kelpaa kenellekään. Tänä aamuna herätessäni päässäni soi ”vaalealla tytöllä on lenkkitossut sylissä, se varmaan luulee se saa miehen jos se jumppaa”. Joinain päivinä en hyväksy itsestäni mitään osaa enkä usko, että kukaan muukaan voisi.
Alan jo ajatella tulevaa, uskottelen itselleni taas, että siellä minne olen menossa kaikki on paremmin ja joku vihdoin näkee minutkin. Vaikka tiedän kyllä, ettei itseään voi paeta – varsinkaan sinne, mistä jo kerran juoksi karkuun. Ja toisaalta minut valtaa sama vanha ajatus siitä, miten minä kyllä pärjään. Ja ehkä siinä juuri on ongelma. Ehkei minun pitäisi vaatia itseltäni niin paljon.
Jos jossain olisi joku, joka olisi minulle hellä, ehkä minunkaan ei tarvitsisi olla niin kova.
tiistai 27. huhtikuuta 2010
varjopuolia
Viime päivinä olen ollut ruma ja ontto ihminen. Olen ollut julma ja inhottava niille, joista en pidä. Haluaisin oppia pitämään niistäkin, joista en pidä. Sietämään ja olemaan niin kuin aikuinen. Sen sijaan minä jätän huomioimatta, ilkeilen ja tiuskin. Ja koko ajan mietin, miltä minusta tuntuu kun joku tekee minulle niin.
Minä olen mustasukkainenkin, loputtoman ja kuristavan mustasukkainen. Ihmisistä, jotka eivät ole minun ja jotka muutaman kuukauden päästä ovat jo kokonaan poissa. Minulle tulee siitä myrkyllinen olo ja se saa minut inhoamaan niitä toisia, jotka tekevät mustasukkaiseksi.
Minä pelkään olla näin kylmä ja taitamaton. Minä pelkään olla yksinkin.
Minä olen mustasukkainenkin, loputtoman ja kuristavan mustasukkainen. Ihmisistä, jotka eivät ole minun ja jotka muutaman kuukauden päästä ovat jo kokonaan poissa. Minulle tulee siitä myrkyllinen olo ja se saa minut inhoamaan niitä toisia, jotka tekevät mustasukkaiseksi.
Minä pelkään olla näin kylmä ja taitamaton. Minä pelkään olla yksinkin.
maanantai 19. huhtikuuta 2010
viiden pennin draamakuningatar
Viikonloput venyvät päiviksi ja kukaties viikoiksi kaiken ylitse valuvien tuhkapilvien vuoksi ja kaunis saksalaispoika viihtyy paremmin naapurintytön kuin minun seurassani. Minä osaan keimailla yhden illan, mutta enempään minusta ei ehkä koskaan ole.
Aamuyöstä saan päähäni lähteä kävelemään yksin kotiin halki Pariisin, koska olen varma ettei ketään kiinnosta olenko siellä, hikisellä tanssilattialla. Kaikki katsovat kauniisti jotain, mutta kukaan ei katso minua. Otan takkini ja raivaan tieni tungoksen läpi, en jaksaisi yhtään poskisuudelmaa enkä yhtään varoituksen sanaa. Ja silti, kun pääsen kadulle, kuulen kun joku huutaa perääni. Se on toinen niistä jumiin jääneistä saksalaispojista, se joka puhuu minulle espanjaa ja jolla on kauniit kaartuvat silmäripset. Se haluaa tietää, että olen kunnossa, että selviän varmasti kotiin. Ja minä hymyilen, miksi niin olisin vihainen tai muutakaan. Matkalla en itkekään, vaikka niin suunnittelin.
Aamulla herään ennen kukonlaulua aurinkoon, joka paistaa suoraan sisään verhojenkin läpi, lämmittää huoneen tukalaksi ja tunkkaiseksi. Joku koputtaa oveen, sitten joku toinen ja minä vain makaan sängyssäni enkä ajattele ketään. En lähde brunssille, en piknikille vaan pakkaan laukkuun viinirypäleitä ja Sartren ja otan metron kaakkoon. Kävelen lampien rantoja, metsäpolkuja ja pölyisiä teitä. Vastaan tulee eläintarha, sitten linna. Linnanpihalla olen jo kokonaan leppynyt.
Silloin tällöin kaipaan hetken tšekkiläispoikaa ja ajattelen, millaista olisi vaellella sen kanssa niitä pieniä polkuja jonain kiireettömänä sunnuntaina. Tajuan, että pidän siitä niin paljon siksi, että sille minä tunnun aina olevan keskipiste. Sitä juuri janoan.
Illalla lähden saksalaispoikien ja saksalaistyttöjen kanssa syömään kaupungin parhaita falafelejä, en välitä vaikka ne puhuvat koko ajan saksaa enkä siitäkään, kun se kaunis poika kävelee koko ajan naapurintytön vierellä. Kyllä se hymyilee minulle monta kertaa, tekee tikusta asiaa mutta minä päätän ajatella siitä niin kuin kenestä tahansa. Puhun mieluummin sen toisen kanssa, voi olla että pidän sittenkin enemmän siitä. Se juo olutta minun lasistani ja minä päästän sen metronportista omalla lipullani. Se yrittää saada minut puhumaan espanjaa ja kysyy, nähdäänkö Barcelonassa kesäkuussa.
Aamuyöstä saan päähäni lähteä kävelemään yksin kotiin halki Pariisin, koska olen varma ettei ketään kiinnosta olenko siellä, hikisellä tanssilattialla. Kaikki katsovat kauniisti jotain, mutta kukaan ei katso minua. Otan takkini ja raivaan tieni tungoksen läpi, en jaksaisi yhtään poskisuudelmaa enkä yhtään varoituksen sanaa. Ja silti, kun pääsen kadulle, kuulen kun joku huutaa perääni. Se on toinen niistä jumiin jääneistä saksalaispojista, se joka puhuu minulle espanjaa ja jolla on kauniit kaartuvat silmäripset. Se haluaa tietää, että olen kunnossa, että selviän varmasti kotiin. Ja minä hymyilen, miksi niin olisin vihainen tai muutakaan. Matkalla en itkekään, vaikka niin suunnittelin.
Aamulla herään ennen kukonlaulua aurinkoon, joka paistaa suoraan sisään verhojenkin läpi, lämmittää huoneen tukalaksi ja tunkkaiseksi. Joku koputtaa oveen, sitten joku toinen ja minä vain makaan sängyssäni enkä ajattele ketään. En lähde brunssille, en piknikille vaan pakkaan laukkuun viinirypäleitä ja Sartren ja otan metron kaakkoon. Kävelen lampien rantoja, metsäpolkuja ja pölyisiä teitä. Vastaan tulee eläintarha, sitten linna. Linnanpihalla olen jo kokonaan leppynyt.
Silloin tällöin kaipaan hetken tšekkiläispoikaa ja ajattelen, millaista olisi vaellella sen kanssa niitä pieniä polkuja jonain kiireettömänä sunnuntaina. Tajuan, että pidän siitä niin paljon siksi, että sille minä tunnun aina olevan keskipiste. Sitä juuri janoan.
Illalla lähden saksalaispoikien ja saksalaistyttöjen kanssa syömään kaupungin parhaita falafelejä, en välitä vaikka ne puhuvat koko ajan saksaa enkä siitäkään, kun se kaunis poika kävelee koko ajan naapurintytön vierellä. Kyllä se hymyilee minulle monta kertaa, tekee tikusta asiaa mutta minä päätän ajatella siitä niin kuin kenestä tahansa. Puhun mieluummin sen toisen kanssa, voi olla että pidän sittenkin enemmän siitä. Se juo olutta minun lasistani ja minä päästän sen metronportista omalla lipullani. Se yrittää saada minut puhumaan espanjaa ja kysyy, nähdäänkö Barcelonassa kesäkuussa.
perjantai 16. huhtikuuta 2010
il y a bien des années que je pense à tomas
Simone de Beauvoir on kirjoittanut, että kirjat joita vaihdetaan ja joista keskustellaan, luovat ikuisen siteen pojan ja tytön välille.
Tänään sain tšekkiläispojalta lainaksi maailman parhaan kirjan. Se on ostettu portinpielen partasuiselta sedältä sinä iltana, kun se poika olisi tahtonut nukkua minun kainalossani mutta minä en päästänyt. Setä istuu siinä joka ilta kirjoineen ja tervehtii jokaista. Minä tervehdin takaisin, mutten koskaan rohkene jäädä katsomaan kirjoja.
Kirja on käytetty; luettu. Siinä on kahvitahroja ja valkoiset paperikannet, joihin on kirjoitettu muistiinpanoja ja lukuja joiden merkitystä en ymmärrä. Monia sanoja on alleviivattu lyijykynällä ja niiden päällä lukee tšekinkieliset käännökset kauniilla arkkitehdin käsialalla. En ymmärrä niistä sanaakaan, mutta sellaiset merkinnät tekevät kirjoista intiimimpiä.
Se poika ei ehtinyt itse tuomaan kirjaa vaan sain sen naapurinpojalta. Ehkä se jonain päivänä tulee, koska minulla on nyt pala siitä.
Tänään sain tšekkiläispojalta lainaksi maailman parhaan kirjan. Se on ostettu portinpielen partasuiselta sedältä sinä iltana, kun se poika olisi tahtonut nukkua minun kainalossani mutta minä en päästänyt. Setä istuu siinä joka ilta kirjoineen ja tervehtii jokaista. Minä tervehdin takaisin, mutten koskaan rohkene jäädä katsomaan kirjoja.
Kirja on käytetty; luettu. Siinä on kahvitahroja ja valkoiset paperikannet, joihin on kirjoitettu muistiinpanoja ja lukuja joiden merkitystä en ymmärrä. Monia sanoja on alleviivattu lyijykynällä ja niiden päällä lukee tšekinkieliset käännökset kauniilla arkkitehdin käsialalla. En ymmärrä niistä sanaakaan, mutta sellaiset merkinnät tekevät kirjoista intiimimpiä.
Se poika ei ehtinyt itse tuomaan kirjaa vaan sain sen naapurinpojalta. Ehkä se jonain päivänä tulee, koska minulla on nyt pala siitä.
sunnuntai 11. huhtikuuta 2010
lauantai 10. huhtikuuta 2010
hajamieli
Hajamielinen lauantaidarra-aamu. Keksin lounaspöydässä vihdoin jotain sanottavaa, mutta sitten kaunis, punatukkainen australialaispoika tupsahti keittiöön ja häkellyin. Se näytti lenkkivaatteissa ja valkoisissa hampaissaan niin hyvältä, että oli pakko yrittää vetää vatsaa sisään ja olla valoittava. Olen niin helppo.
Eilen yritin narrata nuorta kaunista tsekkiläispoikaa. Sillä on ne makuukamarisilmät ja hymykuopat. Se puhuu minulle Alvar Aallosta ja suomalaisista itsemurhista. Kun sanoin, että osaan venäjää, se käski minun selittää mikä on perestroika. Se ei vieläkään usko, että Suomessakin tiedetään jotain kommunismista. Minä nauroin sille, kun se ei tiennyt kuka on Simone de Beauvoir. Se nauroi minulle, kun tunnustin etten ole lukenut yhtään Sartrea. Se tuli sisälle asti, koska se halusi nähdä minun kirjahyllyni. Sitten se kuitenkin veti takin päälleen ja lähti pyöräilemään kotiin. Jos se ei olisi niin nuori ja niin kaukaa, minä rakastaisin sitä kuin elämäni miestä. Ehkä.
En minä tiedä, millaista on rakastaa elämänsä miestä.
Eilen yritin narrata nuorta kaunista tsekkiläispoikaa. Sillä on ne makuukamarisilmät ja hymykuopat. Se puhuu minulle Alvar Aallosta ja suomalaisista itsemurhista. Kun sanoin, että osaan venäjää, se käski minun selittää mikä on perestroika. Se ei vieläkään usko, että Suomessakin tiedetään jotain kommunismista. Minä nauroin sille, kun se ei tiennyt kuka on Simone de Beauvoir. Se nauroi minulle, kun tunnustin etten ole lukenut yhtään Sartrea. Se tuli sisälle asti, koska se halusi nähdä minun kirjahyllyni. Sitten se kuitenkin veti takin päälleen ja lähti pyöräilemään kotiin. Jos se ei olisi niin nuori ja niin kaukaa, minä rakastaisin sitä kuin elämäni miestä. Ehkä.
En minä tiedä, millaista on rakastaa elämänsä miestä.
keskiviikko 7. huhtikuuta 2010
näkymättömissä
Jos joku katsoisi minua oikein läheltä, se näkisi että minun poskeni ja nenänpääni ovat täynnä pisamia.
Joku katsoo minua kameran linssin läpi ja näkee minut kauniiksi. Ja silti olen näkymätön. Pisamia myöten.
© deJerres Schanen
Joku katsoo minua kameran linssin läpi ja näkee minut kauniiksi. Ja silti olen näkymätön. Pisamia myöten.
© deJerres Schanentorstai 25. maaliskuuta 2010
tänään olen
Herännyt aikaisin.
Lähtenyt luennolle vaikka mieluummin olisin jäänyt nukkumaan.
Ollut ajoissa ja kuunnellut mitä professorit sanovat.
Puhunut ranskalaisten kanssa.
Hymyillyt kauniille pojalle muuten vaan.
Laskenut rakkausprosentteja ja saanut tulokseksi 99 %.
Kirjoittanut kaksi aika hyvää motivaatiokirjettä.
Syönyt salaattia.
Nähnyt sateenkaaren ja ollut välittämättä kaatosateesta.
Pudottanut lattialle auringonkukkaöljypullon ja kuluttanut tunnin siivoten sirpaleita ja öljyä muun muassa tietokoneen näppäimistöltä.
Mitannut vyötärönympäryksen ja masentunut.
Sisuuntunut ja lähtenyt lenkille.
Tullut itkien kotiin.
Lähtenyt luennolle vaikka mieluummin olisin jäänyt nukkumaan.
Ollut ajoissa ja kuunnellut mitä professorit sanovat.
Puhunut ranskalaisten kanssa.
Hymyillyt kauniille pojalle muuten vaan.
Laskenut rakkausprosentteja ja saanut tulokseksi 99 %.
Kirjoittanut kaksi aika hyvää motivaatiokirjettä.
Syönyt salaattia.
Nähnyt sateenkaaren ja ollut välittämättä kaatosateesta.
Pudottanut lattialle auringonkukkaöljypullon ja kuluttanut tunnin siivoten sirpaleita ja öljyä muun muassa tietokoneen näppäimistöltä.
Mitannut vyötärönympäryksen ja masentunut.
Sisuuntunut ja lähtenyt lenkille.
Tullut itkien kotiin.
sunnuntai 21. maaliskuuta 2010
the best is yet to come
Eilen kaunis ranskalaispoika pyysi minut lähiöön kuuntelemaan sen bändiä. En meinannut tohtia mennä, yksin ja puolituntemattomien kanssa, mutta se oli sinnikäs. Ajattelin, että tänään uskallan.
Ovella se sanoi, että ollaan bändinjätkiä ja sitten meillä on yksi kaunis suomalainen muusa. Pääsin ilmaiseksi. Sisällä kuumassa, pimeässä ja meluisassa salissa se istutti minut viereensä lattialle ja kun se halusi sanoa jotain, se painoi huulensa kiinni minun korvalehteeni. Minä nauroin, silloinkin kun en ihan ymmärtänyt mitä se sanoi. Kun se astui lavalle ja piteli sitä bassoaan hellästi kuin naista, minun vatsanpohjaani kutitti.
Yöllä se vei minut kotibileisiin, missä kauniit pojat soittivat levyjä aamuun asti, kauniit tytöt polttivat tupakkaa ja puhuivat minulle englantia, kun sanoin nimeni. Ne kutsuivat minua Marilyniksi, koska se on helpompi muistaa. Se poika vei minut parvekkeelle ja kertoi taas siitä, miten se haluaisi muuttaa Suomeen, löytää suomalaisen vaimon ja tulla onnelliseksi. Se elättäisi itsensä kuulemma rokkitähtenä, t’inquiètes pas. Sitäkin se kysyi, suostuisinko minä asumaan Ranskassa.
Prinsessaksi se sanoi minua, kun joku hassu humalainen poika kysyi, miten minä nimitän itseäni. Kauniiksi ja suloiseksi ja herttaiseksi suomalaistytöksi.
Silti minä pelkään, ettei se pidä minusta. Minä menin vähän kipsiin kaikkien niiden tuntemattomien ja kauniiden ihmisten keskellä. En uskaltanut sanoa melkein mitään, hymyilin vain ja purin hampaita yhteen niin kovaa, että leukoihin sattui vielä aamullakin. Se pitää minua varmasti tylsänä, vaikka tietääkin, että suomalaiset joskus ovat tällaisia. Tai vähän hitaana, kun en aina ihan heti tajua mitä se sanoo ja sitten se ehtii jo puhua jostain ihan muusta ennen kuin keksin mitä vastaisin. Että se oli vain kohtelias, piti minusta huolta ja minulle seuraa, koska oli itse vienyt minut sinne juhliin. Että se pitää minusta vain koska olen suomalainen ja se rakastaa suomalaisia naisia. Tai että se sanoo minulle kauniita asioita vain koska se on sen ranskalainen tapa.
Minä olen sellainen tyttö, joka ehtii kuvitella koko elivät elämänsä onnellisina loppuun asti -kuvion läpi yhden satunnaisen illan aikana. Joka ehtii miettiä, millaista olisi jos olisi ranskalainen poikaystävä, rokkitähtimies joka muuttaisi minun kanssani Euroopan toiselle puolelle. Tai miltä sen alaston hikinen selkä tuntuisi minun pehmeiden käsieni alla. Oikeastaan, kaikkein eniten, minä olisin vain halunnut nukkua yön sen kainalossa. Vaikka sen yhden yön, niin että hetken olisi tuntunut lämpimältä ja turvalliselta ja siltä, että tässä maailmassa on joku joka haluaa nukkua yönsä minun kanssani. Siltä, että kyllä minä kelpaan.
Mutta miten sellaista voi kysyä toiselta?(* Saanko minä tulla nukkumaan sinun kainaloosi? Eikö se sitten ainakin pitäisi minua outona?
Aamulla kun se vihdoin kysyi lähdetäänkö, se kätteli ja poskisuukotti läpi kaikki jäljelle jääneet. Minä katselin ujona sen selän takaa. Lopuksi se pyysi vielä puhelinnumeroa herttaiselta ranskalaistytöltä, joka oli jutellut meille koko illan. Ei se tuntunut kivalle, vaikkei se välttämättä mitään tarkoita. Pyysi se minunkin puhelinnumeroani niissä juhlissa, joissa näin sen ensimmäisen kerran. Autossa kotiportin edessä se suukotti minua kevyesti molemmille poskille ja toivotti hyvää yötä. Minä en osannut sanoa muuta kuin kiitos paljon.
Surkeinta on se, että uskottelin yhdelle naapurinpojalle (sille joka tuijottaa minua kuin koiranpentu), että tulin kotiin vasta iltapäivällä.
* Veux-tu t’coucher avec moi ce soir?
Ovella se sanoi, että ollaan bändinjätkiä ja sitten meillä on yksi kaunis suomalainen muusa. Pääsin ilmaiseksi. Sisällä kuumassa, pimeässä ja meluisassa salissa se istutti minut viereensä lattialle ja kun se halusi sanoa jotain, se painoi huulensa kiinni minun korvalehteeni. Minä nauroin, silloinkin kun en ihan ymmärtänyt mitä se sanoi. Kun se astui lavalle ja piteli sitä bassoaan hellästi kuin naista, minun vatsanpohjaani kutitti.
Yöllä se vei minut kotibileisiin, missä kauniit pojat soittivat levyjä aamuun asti, kauniit tytöt polttivat tupakkaa ja puhuivat minulle englantia, kun sanoin nimeni. Ne kutsuivat minua Marilyniksi, koska se on helpompi muistaa. Se poika vei minut parvekkeelle ja kertoi taas siitä, miten se haluaisi muuttaa Suomeen, löytää suomalaisen vaimon ja tulla onnelliseksi. Se elättäisi itsensä kuulemma rokkitähtenä, t’inquiètes pas. Sitäkin se kysyi, suostuisinko minä asumaan Ranskassa.
Prinsessaksi se sanoi minua, kun joku hassu humalainen poika kysyi, miten minä nimitän itseäni. Kauniiksi ja suloiseksi ja herttaiseksi suomalaistytöksi.
Silti minä pelkään, ettei se pidä minusta. Minä menin vähän kipsiin kaikkien niiden tuntemattomien ja kauniiden ihmisten keskellä. En uskaltanut sanoa melkein mitään, hymyilin vain ja purin hampaita yhteen niin kovaa, että leukoihin sattui vielä aamullakin. Se pitää minua varmasti tylsänä, vaikka tietääkin, että suomalaiset joskus ovat tällaisia. Tai vähän hitaana, kun en aina ihan heti tajua mitä se sanoo ja sitten se ehtii jo puhua jostain ihan muusta ennen kuin keksin mitä vastaisin. Että se oli vain kohtelias, piti minusta huolta ja minulle seuraa, koska oli itse vienyt minut sinne juhliin. Että se pitää minusta vain koska olen suomalainen ja se rakastaa suomalaisia naisia. Tai että se sanoo minulle kauniita asioita vain koska se on sen ranskalainen tapa.
Minä olen sellainen tyttö, joka ehtii kuvitella koko elivät elämänsä onnellisina loppuun asti -kuvion läpi yhden satunnaisen illan aikana. Joka ehtii miettiä, millaista olisi jos olisi ranskalainen poikaystävä, rokkitähtimies joka muuttaisi minun kanssani Euroopan toiselle puolelle. Tai miltä sen alaston hikinen selkä tuntuisi minun pehmeiden käsieni alla. Oikeastaan, kaikkein eniten, minä olisin vain halunnut nukkua yön sen kainalossa. Vaikka sen yhden yön, niin että hetken olisi tuntunut lämpimältä ja turvalliselta ja siltä, että tässä maailmassa on joku joka haluaa nukkua yönsä minun kanssani. Siltä, että kyllä minä kelpaan.
Mutta miten sellaista voi kysyä toiselta?(* Saanko minä tulla nukkumaan sinun kainaloosi? Eikö se sitten ainakin pitäisi minua outona?
Aamulla kun se vihdoin kysyi lähdetäänkö, se kätteli ja poskisuukotti läpi kaikki jäljelle jääneet. Minä katselin ujona sen selän takaa. Lopuksi se pyysi vielä puhelinnumeroa herttaiselta ranskalaistytöltä, joka oli jutellut meille koko illan. Ei se tuntunut kivalle, vaikkei se välttämättä mitään tarkoita. Pyysi se minunkin puhelinnumeroani niissä juhlissa, joissa näin sen ensimmäisen kerran. Autossa kotiportin edessä se suukotti minua kevyesti molemmille poskille ja toivotti hyvää yötä. Minä en osannut sanoa muuta kuin kiitos paljon.
Surkeinta on se, että uskottelin yhdelle naapurinpojalle (sille joka tuijottaa minua kuin koiranpentu), että tulin kotiin vasta iltapäivällä.
* Veux-tu t’coucher avec moi ce soir?
perjantai 19. maaliskuuta 2010
she was made for forehead kisses
Taidetta ja vapautunut tunne, kun ei tajua siitä mitään. Pelkäämistä öisellä metroasemalla. Ahdistumista siitä, kun toiset jaksavat olla uraohjuksia ja minä en enää edes haluaisi. Pieniä kuohahduksia koulutuspolitiikan typeryydestä.
Eilen yömetrossa ajattelin, että olisipa jossain joku, jonka kasvot syttyisivät hymyyn kun se näkee minut. Joku, jonka olisi helpompi hengittää siksi, että minä olen olemassa. Joku, jonka maailma olisi kauniimpi siksi että minä olen siinä. Muistan liian hyvin, miltä tuntuu olla se, joka syttyy ja hengittää ja näkee kaunista. Sitä toista en saata edes muistella.
Eilen yömetrossa ajattelin, että olisipa jossain joku, jonka kasvot syttyisivät hymyyn kun se näkee minut. Joku, jonka olisi helpompi hengittää siksi, että minä olen olemassa. Joku, jonka maailma olisi kauniimpi siksi että minä olen siinä. Muistan liian hyvin, miltä tuntuu olla se, joka syttyy ja hengittää ja näkee kaunista. Sitä toista en saata edes muistella.
tiistai 16. maaliskuuta 2010
haloo
Olen minä täällä. En vain tee paljon mitään. Tai korkeintaan sitä samaa: nukun liian pitkään, välttelen opiskelemista ja lenkille lähtemistä ja asioiden hoitamista, ostan kirjoja. Kirjoitan englanniksi, jostain syystä moni juttu kuulostaa nyt paremmalle vieraalla kielellä.
Tänään naapurinpoika sanoi minua keittiössä kauniiksi, kun päällä oli risat farkut, vanhat tennarit ja likainen t-paita jonka läpi loisti vääränväriset rintsikat. Tukka oli sekaisin ja pesemättä, naama punoitti kävelemisestä. Ylähuulella oli hikipisaroita, olen varma.
Purskahdin nauruun.
Tänään naapurinpoika sanoi minua keittiössä kauniiksi, kun päällä oli risat farkut, vanhat tennarit ja likainen t-paita jonka läpi loisti vääränväriset rintsikat. Tukka oli sekaisin ja pesemättä, naama punoitti kävelemisestä. Ylähuulella oli hikipisaroita, olen varma.
Purskahdin nauruun.
sunnuntai 14. maaliskuuta 2010
onko yhtä totuutta olemassakaan?
Tänä iltana minun huoneessani tuoksuu miehelle. Ei edes sellaiselle hyvälle ja puhtoiselle, ei YSL:n tuoksulle vaan sellaiselle kuin täältä olisi herännyt joku mies ja jättänyt jälkeensä sen tuoksun, jonka vain sikeästi nukkunut mies voi jättää.
Ei täältä kukaan herännyt, mutta pitkästä aikaa se poika oli täällä minun kanssani. Joi kahvia, lojui sängyllä ja katseli lääkärisarjoja, hymyili sillä tavalla aurinkoisesti niin kuin sen kuuluukin. Puhui asioista, vaikkakaan ei siitä tytöstä eikä mistään muustakaan liian vakavasta.
Minä pyysin sitä tulemaan, kun se nykyään käy niin harvoin. Ja se oli iloinen, kun pyysin. Ja se tuli. Huomenna se lähtee viikoksi kotiinsa ja minä olen yrittänyt olla muistelematta sitä taianomaista tunnelmaa, joka silloin oli kun se viimeksi, ennen joulua lähti ja halasi minua ovella lujempaa kuin koskaan.
Ehkä olisi helpompaa päästää irti. Ehkä pitäisi sanoa suoraan kaikki kovat sanat, joita ajattelen silloin, kun se on ollut poissa liian pitkään. Ehkei pitäisi pakottaa itseään tuntemaan tai olemaan tuntematta mitään.
Mutta tänä epävakaisena päivänä se sai minut enemmän paremmalle kuin huonommalle tuulelle. Se tuntui tutulle. Ja minusta tuntuu, että olen kyllästynyt kääntämään selkäni ja jättämään taakseni kaiken, mikä ei ole täydellistä.
Ei täältä kukaan herännyt, mutta pitkästä aikaa se poika oli täällä minun kanssani. Joi kahvia, lojui sängyllä ja katseli lääkärisarjoja, hymyili sillä tavalla aurinkoisesti niin kuin sen kuuluukin. Puhui asioista, vaikkakaan ei siitä tytöstä eikä mistään muustakaan liian vakavasta.
Minä pyysin sitä tulemaan, kun se nykyään käy niin harvoin. Ja se oli iloinen, kun pyysin. Ja se tuli. Huomenna se lähtee viikoksi kotiinsa ja minä olen yrittänyt olla muistelematta sitä taianomaista tunnelmaa, joka silloin oli kun se viimeksi, ennen joulua lähti ja halasi minua ovella lujempaa kuin koskaan.
Ehkä olisi helpompaa päästää irti. Ehkä pitäisi sanoa suoraan kaikki kovat sanat, joita ajattelen silloin, kun se on ollut poissa liian pitkään. Ehkei pitäisi pakottaa itseään tuntemaan tai olemaan tuntematta mitään.
Mutta tänä epävakaisena päivänä se sai minut enemmän paremmalle kuin huonommalle tuulelle. Se tuntui tutulle. Ja minusta tuntuu, että olen kyllästynyt kääntämään selkäni ja jättämään taakseni kaiken, mikä ei ole täydellistä.
lauantai 13. maaliskuuta 2010
herätessä
Minä toivon, että joku näkisi minut silloin, kun herään päiväunilta. Huulet turvoksissa, silmät sikkurassa unesta, valosta ja ripsiväristä. Ryppyisissä vaatteissa.
Tai aamulla, minun paljaat valkoiset jalkani. Peiton alta pilkistäessä ne näyttävät pidemmiltä kuin koskaan.
Minä toivon, että joku näkisi. Minut.
Tai aamulla, minun paljaat valkoiset jalkani. Peiton alta pilkistäessä ne näyttävät pidemmiltä kuin koskaan.
Minä toivon, että joku näkisi. Minut.
perjantai 12. maaliskuuta 2010
hajanaista
Viime päivinä olen ajatellut hulluutta. Sitä, kuka saa päättää kuka on hullu. Ja miten hiuksenhieno se raja voi olla. Olen pelännyt vähän niitä ajatuksia; yrittänyt unohtaa.
Olen miettinyt sitä, miten ehjäksi olen kasvanut ja miten rikki silti olen edelleen. Miten nyt kestän nämä tunteet, kaikki mielen liikkeet ja ailahtelut. Miten haluan kestää ne, vaikka ne kuinka musertaisivat. Miten en halua enää hukuttaa niitä mihinkään turtumukseen, mihinkään hämärään. Miten en halua yrittää kahlita niitä. Minä pystyn siihen nyt; minä kestän ne nyt. Mutta miten voin koskaan olettaa, että joku muukin kestäisi. Sen, että vaikka kaikki on hyvin, vaikka aurinko paistaa ja vaikka olen hehkuvan onnellinen, joskus minun saattaa silti jostain syystä tehdä mieli vain itkeä. Yleensä syyttä. Ja sen, että itkemisen jälkeen kaikki voikin olla taas ihan hyvin, se hetki menee ohi ja minä tunnen jo jotain muuta. Sen, että olen yhtä aikaa kevyt ja raskas.
Olen miettinyt sitä, miksen uskalla pitää kenestäkään niistä, jotka katsovat minua kauniisti. Miksi säikytän pois kaikki ne, joista pidän. Taas kerran sitä, miksi aina lopulta jään yksin. Sen vian on pakko olla minussa, koska niin käy aina, kaikkien kanssa, joka puolella maailmaa.
Tänä aamuna taistelin itseni ylös ennen kahdeksaa, koska jotenkin tuntui että on pakko. Jos en nyt nouse, en taaskaan pääse ylös koko päivänä. Ja tänään, tänään en halunnut jäädä vellomaan siihen tunteeseen. Metromatka kesti tunnin, jouduin vaihtamaan neljä kertaa koska jossain oli jotain savua etc.. Eksyin matkalla yliopistolle, ja kun saavuin sinne puoli tuntia myöhässä, huomasin, että aamuluento on peruttu. En uskaltanut lähteä kotiin, tai en olisi ehkä koskaan mennyt takaisin. Istuin kaksi tuntia juomassa maitokahvia ja lukemassa Sillanpäätä, kuuntelin 45 minuuttia jotain yhdentekevää ranskalaisen luokkayhteiskunnan murroksesta. Palelsi ja väsytti niin paljon, että teki mieli itkeä. Opiskelijaruokalassa otin vahingossa jotain kinkkuleikettä enkä kalaa ja vaikka kaikesta siitä olisi voinut mennä koko päivä pilalle, en oikeastaan jaksanut välittää. En jaksanut olla vihainen, en edes harmissani.
Kotona söin lohdutukseksi monta palaa minttusuklaata ja nukuin kuusi tuntia. Sen jälkeen kaikki vihdoin tuntui niin kamalalta kuin tällaisina päivinä kuuluukin. Suklaa ja liian pitkät päiväunet – se oli minun vikani. Siksi se harmitti enemmän kuin mikään muu. Pakotin itseni ylös, hymyilemään, nostamaan lasia, puhumaan joutavia uusille tuttavuuksille. Mutta se on vain pintaa. Sisällä ei ole mitään. Muuta kuin ne samat kierot ajatukset, jotka kiusaavat untani yö yön jälkeen. En jaksaisi enää ajatella sitä mitä oli. Ja sitä, mitä ei koskaan tullut.
Olen miettinyt sitä, miten ehjäksi olen kasvanut ja miten rikki silti olen edelleen. Miten nyt kestän nämä tunteet, kaikki mielen liikkeet ja ailahtelut. Miten haluan kestää ne, vaikka ne kuinka musertaisivat. Miten en halua enää hukuttaa niitä mihinkään turtumukseen, mihinkään hämärään. Miten en halua yrittää kahlita niitä. Minä pystyn siihen nyt; minä kestän ne nyt. Mutta miten voin koskaan olettaa, että joku muukin kestäisi. Sen, että vaikka kaikki on hyvin, vaikka aurinko paistaa ja vaikka olen hehkuvan onnellinen, joskus minun saattaa silti jostain syystä tehdä mieli vain itkeä. Yleensä syyttä. Ja sen, että itkemisen jälkeen kaikki voikin olla taas ihan hyvin, se hetki menee ohi ja minä tunnen jo jotain muuta. Sen, että olen yhtä aikaa kevyt ja raskas.
Olen miettinyt sitä, miksen uskalla pitää kenestäkään niistä, jotka katsovat minua kauniisti. Miksi säikytän pois kaikki ne, joista pidän. Taas kerran sitä, miksi aina lopulta jään yksin. Sen vian on pakko olla minussa, koska niin käy aina, kaikkien kanssa, joka puolella maailmaa.
Tänä aamuna taistelin itseni ylös ennen kahdeksaa, koska jotenkin tuntui että on pakko. Jos en nyt nouse, en taaskaan pääse ylös koko päivänä. Ja tänään, tänään en halunnut jäädä vellomaan siihen tunteeseen. Metromatka kesti tunnin, jouduin vaihtamaan neljä kertaa koska jossain oli jotain savua etc.. Eksyin matkalla yliopistolle, ja kun saavuin sinne puoli tuntia myöhässä, huomasin, että aamuluento on peruttu. En uskaltanut lähteä kotiin, tai en olisi ehkä koskaan mennyt takaisin. Istuin kaksi tuntia juomassa maitokahvia ja lukemassa Sillanpäätä, kuuntelin 45 minuuttia jotain yhdentekevää ranskalaisen luokkayhteiskunnan murroksesta. Palelsi ja väsytti niin paljon, että teki mieli itkeä. Opiskelijaruokalassa otin vahingossa jotain kinkkuleikettä enkä kalaa ja vaikka kaikesta siitä olisi voinut mennä koko päivä pilalle, en oikeastaan jaksanut välittää. En jaksanut olla vihainen, en edes harmissani.
Kotona söin lohdutukseksi monta palaa minttusuklaata ja nukuin kuusi tuntia. Sen jälkeen kaikki vihdoin tuntui niin kamalalta kuin tällaisina päivinä kuuluukin. Suklaa ja liian pitkät päiväunet – se oli minun vikani. Siksi se harmitti enemmän kuin mikään muu. Pakotin itseni ylös, hymyilemään, nostamaan lasia, puhumaan joutavia uusille tuttavuuksille. Mutta se on vain pintaa. Sisällä ei ole mitään. Muuta kuin ne samat kierot ajatukset, jotka kiusaavat untani yö yön jälkeen. En jaksaisi enää ajatella sitä mitä oli. Ja sitä, mitä ei koskaan tullut.
torstai 11. maaliskuuta 2010
ambivalentti
Kun osaisi joskus olla edes yhden päivän kokonaan onnellinen. Tai jaksaisi tuntea edes jotain tunnetta niin kauan, että siihen jotenkin tottuisi. Oppisi hyväksymään ja elämään sen kanssa. Ettei olisi tämä ontto olo juuri silloin, kun kaikki on ihan hyvin. Tietäisi, haluaako olla vihainen vai hymyillä aidosti. Osaisi iloita siitä hymystä.
Tuntuu kuin minun sisälläni olisi monta eri tahtoa, jotka vetävät kaikki omiin suuntiinsa kaikin voimin. Eikä kukaan niistä pääse voitolle.
Tuntuu kuin minun sisälläni olisi monta eri tahtoa, jotka vetävät kaikki omiin suuntiinsa kaikin voimin. Eikä kukaan niistä pääse voitolle.
keskiviikko 10. maaliskuuta 2010
joutavuuksia
Kävin huviretkellä. Teen sitä melkein viikoittain, se on parasta arkista Pariisia. Kävelin yliopistolta St. Micheliin. Join matkalla valkosuklaakahvin ja hymyilin varovasti sinikeltaiselle maailmalle. Suomi-instituutin kirjastosta löysin kerrankin aarteita; nuorena nukkuneen Siljan ainakin. Juttelin kirjastotädin kanssa suomeksi ja siitä tuli yllättävän hyvä olo. Kirjaston jälkeen menen aina viereiseen kirjakauppaan, yhteen niistä halvoista mutta hyvistä, niistä keltaisista. Olisin tarvinnut koulukirjoja mutta ostin sen sijaan Plathia ja Kunderaa. Pitäisi olla säästäväisempi, mutten osta enää muuta kuin kirjoja ja kynsilakkoja. Saa kai ihmisellä joitain iloja olla? Junassa en koskaan osaa päättää, lukisinko kirjastonkirjoja vai niitä uusia. Vai sitä, jonka otin kotoa matkaan. Kotona söin vähän isoveljen lähettämää lakritsaa (pussin loppuun) ja päätin olla menemättä lenkille.
Elämä voisi olla niin helppoa.
Elämä voisi olla niin helppoa.
tiistai 9. maaliskuuta 2010
pariisin kevät
Aamuisin en jaksa enää nousta sängystä. Laitan kellon soimaan ja painan sen hiljaiseksi yhtä päättäväisesti, välillä unohdan kokonaan. Näen verhojen raosta, että aurinko paistaa. Pariisi on kauneimmillaan, ja minä vedän vain peiton korville. Haluan kadota, unohtaa ja unohtua. Kirjastonkirjat ovat myöhässä, en ole jaksanut käydä yliopistolla kahteen viikkoon. On liian vaivalloista pukeutua, peseytyä, astua ulos ovesta, matkustaa junalla ja sitten selitellä kirjastonsedille, miksi ne kirjat taas ovat myöhässä. Kiivetä neljänteen kerrokseen ja selittää sille koordinaattorinaiselle, miksen tullut toissaviikolla niin kuin lupasin.
En jaksa kävellä kauppaan, en jaksa miettiä mitä tänään söisin mutten enää ehdi opiskelijaruokalaankaan ennen kahta. Kai kahvilla pärjää? Ja suklaalla, vaikka inhoankin itseäni vähän enemmän joka palan jälkeen. Huomenna, huomenna aloitan taas juoksemisen, vatsalihakset mitä niitä nyt on. Huomenna.
Valvon aamuöihin tekemättä mitään. Silloin on ainut turvallinen hetki.
Ympäröin itseni kirjoilla ja papereilla, koska ne ovat kaikkein hellimpiä, uskollisimpia, tutuimpia. Vähiten pelottavia. Mutten jaksa lukea, en kirjoittaa. Minua alkaa turhauttaa se, ettei ole mitään tekemistä. Ei mitään aikataulua, ei ketään käskemässä. Ja samalla pelkään syksyä, joka on yhtä kiireinen kuin kaikki ne vuodet ennen tätä ajelehtimista. En malta tarttua gradukirjoihin, en edes yhdentekeviin roskaromaaneihin. Ulkona on Pariisi, tuhat asiaa jotka haluaisin nähdä, enkä koskaan pääse liikkeelle.
Kaipaan ihmisiä, kaipaan sitä, että olisi joku joka tuntisi minut. Mutten jaksa soittaa kenellekään, en jaksa edes kävellä käytävään ja koputtaa jonkun naapurin oveen. En jaksa kertoa itsestäni mitään, en jaksa paljastaa, en jaksa kysyä. En jaksa jutella jokapäiväisiä enkä koettaa päästä pintaa syvemmälle.
Kaipaan koko ajan jotain, mutten jaksa haaveilla enää mistään. Keväät ovat tällaisia. Minä inhoan niitä. Silloin on pakko pukeutua kirkkaisiin väreihin ja loistaa. Pakko hymyillä ja iloita. En enää muistanut miten rankkaa se on.
Miksen minä koskaan osaa olla tyytyväinen mihinkään tavalliseen? Siihen, että kaikki on ihan hyvin. Siihen, että nyt kaikki on juuri niin kuin toivoin. Minä toivoin vain aikaa ja tilaa ajatella, itselleni. Rauhallisen hetken kaiken sen juoksemisen keskelle. En minä kaivannut ketään, vain itseäni. Nyt se tuntuu niin raskaalta, että tukehdun.
En jaksa kävellä kauppaan, en jaksa miettiä mitä tänään söisin mutten enää ehdi opiskelijaruokalaankaan ennen kahta. Kai kahvilla pärjää? Ja suklaalla, vaikka inhoankin itseäni vähän enemmän joka palan jälkeen. Huomenna, huomenna aloitan taas juoksemisen, vatsalihakset mitä niitä nyt on. Huomenna.
Valvon aamuöihin tekemättä mitään. Silloin on ainut turvallinen hetki.
Ympäröin itseni kirjoilla ja papereilla, koska ne ovat kaikkein hellimpiä, uskollisimpia, tutuimpia. Vähiten pelottavia. Mutten jaksa lukea, en kirjoittaa. Minua alkaa turhauttaa se, ettei ole mitään tekemistä. Ei mitään aikataulua, ei ketään käskemässä. Ja samalla pelkään syksyä, joka on yhtä kiireinen kuin kaikki ne vuodet ennen tätä ajelehtimista. En malta tarttua gradukirjoihin, en edes yhdentekeviin roskaromaaneihin. Ulkona on Pariisi, tuhat asiaa jotka haluaisin nähdä, enkä koskaan pääse liikkeelle.
Kaipaan ihmisiä, kaipaan sitä, että olisi joku joka tuntisi minut. Mutten jaksa soittaa kenellekään, en jaksa edes kävellä käytävään ja koputtaa jonkun naapurin oveen. En jaksa kertoa itsestäni mitään, en jaksa paljastaa, en jaksa kysyä. En jaksa jutella jokapäiväisiä enkä koettaa päästä pintaa syvemmälle.
Kaipaan koko ajan jotain, mutten jaksa haaveilla enää mistään. Keväät ovat tällaisia. Minä inhoan niitä. Silloin on pakko pukeutua kirkkaisiin väreihin ja loistaa. Pakko hymyillä ja iloita. En enää muistanut miten rankkaa se on.
Miksen minä koskaan osaa olla tyytyväinen mihinkään tavalliseen? Siihen, että kaikki on ihan hyvin. Siihen, että nyt kaikki on juuri niin kuin toivoin. Minä toivoin vain aikaa ja tilaa ajatella, itselleni. Rauhallisen hetken kaiken sen juoksemisen keskelle. En minä kaivannut ketään, vain itseäni. Nyt se tuntuu niin raskaalta, että tukehdun.
maanantai 8. maaliskuuta 2010
pieni osa itsestäni jäi taas kaniin
Juuri sellainen tahmea, krapulaisen haikea päivä kuin pelkäsinkin. Eikä se silti auta, vaikka hokee itselleen tuhat kertaa, että se on vaan tää darra, huomenna on jo parempi. En uskalla mennä nukkumaan kun en kestäisi enää yhtään liskoa. Tekniikkamuseo ja alkukielinen Strindberg lohduttivat ihan vähän, mutten minä oikeasti ole niin ylevä ihminen että se riittäisi. Alkuunkaan.
Miksi minulla on huono omatunto, häpeä, morkkis sellaisista asioista, jotka ovat pelkästään inhimillisiä? Minä en aiheuttanut kohtausta. Minä annoin vain olla, olin huomaamatta, ja vaikka sekin on kai vähän mielenosoituksellista, eikö minulla siihen edes ole oikeus? En minä oikeasti ole jäästä. Minä tiedän, että sellainen käytös on hyvä tekosyy kaikota vain kauemmas, mutta minä tiedän senkin, ettei aito ja rehti ihminen silti kaikkoaisi. Se ymmärtäisi, vuorostaan. Eikä tämäkään lohduta, koska minä en halua nähdä siitä ihmisestä rumaa puolta vaikka se kaunis mitä näen, satuttaa koko ajan.
Miksi minun pitää juoda liikaa? Miksi pitää olla holtiton ja keimailla ja flirttailla ja ripustautua jokaisen kaverin ja naapurinpojan kaulaan? Ja miksi siitä pitää potea huonoa omaatuntoa? Enkö minä silloin käyttäydy juuri niin kuin ne olettavatkin minun tekevän? Ei niistä kukaan tunne minua, eikä niistä kukaan välitä siitä, mitä minä teen.
Miksi minä työnnän kaikki ihmiset pois? Miksen minä anna niille edes mahdollisuutta tuntea tai välittää? Minä näytän itsestäni väkisin ne huonoimmat puolet, teen juuri niin kuin ei pitäisi ja annan sillä kaikille luvan kääntää selkänsä. Minä en tiedä, milloin täytyy pitää kiinni ja milloin päästää. Minä en tiedä, milloin puolustautua ja milloin ymmärtää. Milloin vaatia ja milloin antaa periksi. Minä näen jo kaiken sen, kummatkin puolet, mutten osaa tehdä niillä mitään. Tuntuu, että joka kerta kun sanon suoraan tai näytän tunteeni, rikon jotain. Teen senkin väärin ja kaikki päättyy yhtä huonosti kuin silloin kun käperryn vain itseeni.
Ja minä näen sen, että voisin kelvata juuri tällaisena. Minä näen sen, mutta opinko minä koskaan uskomaan siihen? Osaanko minä koskaan lakata yrittämästä? Miettimästä taka-ajatuksia ja analysoimasta jokaista sanaa.
Ja vielä, miksi oikeasti pahat asiat eivät tunnu minusta miltään. Se, että asuntolan vahtimestari on saanut päähänsä ihastua minuun ja ahdistelee siksi kaikkia ystäviäni eikä se tunnu minusta hyvälle, koska tämän pitäisi olla minun kotini. Eikä täällä ole muutenkaan aina helppo olla, näiden naapurinpoikien kanssa. Se, että joku vieras poika kävi vessassa väkisin minuun kiinni, eikä kukaan oikein ymmärtänyt miten pahalle se tuntui, vaikka kerrankin uskaltauduin pyytämään vähän tukea, lämpöistä sanaa tai olkapäätä. En mitään muuta. Tai se, että 30 metriä kotiovesta, pimeässä asuntolan puistossa joku vieras mies katsoo oikeudekseen paljastaa itsensä minulle. Ja kotona odottaa vain se ahdistava vahtimestari ja ne naapurinpojat, jotka eivät tajua.
Miksi minulla on huono omatunto, häpeä, morkkis sellaisista asioista, jotka ovat pelkästään inhimillisiä? Minä en aiheuttanut kohtausta. Minä annoin vain olla, olin huomaamatta, ja vaikka sekin on kai vähän mielenosoituksellista, eikö minulla siihen edes ole oikeus? En minä oikeasti ole jäästä. Minä tiedän, että sellainen käytös on hyvä tekosyy kaikota vain kauemmas, mutta minä tiedän senkin, ettei aito ja rehti ihminen silti kaikkoaisi. Se ymmärtäisi, vuorostaan. Eikä tämäkään lohduta, koska minä en halua nähdä siitä ihmisestä rumaa puolta vaikka se kaunis mitä näen, satuttaa koko ajan.
Miksi minun pitää juoda liikaa? Miksi pitää olla holtiton ja keimailla ja flirttailla ja ripustautua jokaisen kaverin ja naapurinpojan kaulaan? Ja miksi siitä pitää potea huonoa omaatuntoa? Enkö minä silloin käyttäydy juuri niin kuin ne olettavatkin minun tekevän? Ei niistä kukaan tunne minua, eikä niistä kukaan välitä siitä, mitä minä teen.
Miksi minä työnnän kaikki ihmiset pois? Miksen minä anna niille edes mahdollisuutta tuntea tai välittää? Minä näytän itsestäni väkisin ne huonoimmat puolet, teen juuri niin kuin ei pitäisi ja annan sillä kaikille luvan kääntää selkänsä. Minä en tiedä, milloin täytyy pitää kiinni ja milloin päästää. Minä en tiedä, milloin puolustautua ja milloin ymmärtää. Milloin vaatia ja milloin antaa periksi. Minä näen jo kaiken sen, kummatkin puolet, mutten osaa tehdä niillä mitään. Tuntuu, että joka kerta kun sanon suoraan tai näytän tunteeni, rikon jotain. Teen senkin väärin ja kaikki päättyy yhtä huonosti kuin silloin kun käperryn vain itseeni.
Ja minä näen sen, että voisin kelvata juuri tällaisena. Minä näen sen, mutta opinko minä koskaan uskomaan siihen? Osaanko minä koskaan lakata yrittämästä? Miettimästä taka-ajatuksia ja analysoimasta jokaista sanaa.
Ja vielä, miksi oikeasti pahat asiat eivät tunnu minusta miltään. Se, että asuntolan vahtimestari on saanut päähänsä ihastua minuun ja ahdistelee siksi kaikkia ystäviäni eikä se tunnu minusta hyvälle, koska tämän pitäisi olla minun kotini. Eikä täällä ole muutenkaan aina helppo olla, näiden naapurinpoikien kanssa. Se, että joku vieras poika kävi vessassa väkisin minuun kiinni, eikä kukaan oikein ymmärtänyt miten pahalle se tuntui, vaikka kerrankin uskaltauduin pyytämään vähän tukea, lämpöistä sanaa tai olkapäätä. En mitään muuta. Tai se, että 30 metriä kotiovesta, pimeässä asuntolan puistossa joku vieras mies katsoo oikeudekseen paljastaa itsensä minulle. Ja kotona odottaa vain se ahdistava vahtimestari ja ne naapurinpojat, jotka eivät tajua.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)